päivät 12 ja 13 - viikonloppu

Lauantai oli paras päivä.
Pelkkä tietoisuus siitä että Lehtori kokkaa - hakee roskaruokaa - helpottaa ja vapauttaa.
Lukemista, loikomista, kutomista, ulkoilua.

Sunnuntai ei niinkään.
En lähtenyt heti aamusta ulos, vaan jäin vanumaan yöpaitasillani. Ei hyvä.
Kun tuntuu siltä, että päivä ei käynnisty, turhaudun ja muutun ärtyisäksi.
Olin puolen päivää ärtyisä.
Kun iltapäivällä lähdin ulos, päivä käynnistyi ja muuttui aurinkoisemmaksi.

Olen huomannut tämän ennenkin, siinä entisessä arjessa.
Nyt se vain korostuu.

*

Lauantaina illansuussa houkuttelin Lehtorin kanssani metsään.
Mennään katsomaan se ihana keijupaikka, jooko.

Muistimme taas sen ihanan kallion, jonne voisi lämpimämpänä päivänä mennä eväiden kanssa lukemaan.
Vähän rauhallisempi ja syrjäisempi kallio.

pirunpellon poikanen

Kallion läheltä löytyi minikokoinen pirunpelto. 

Senkin olimme unohtaneet.

kohti peikkometsää

Löytyi synkeää metsää, peikkometsää. Ja minua alkoi ihan pelottaa että joudun metsänpeittoon jos hetkeksikään käännän katseeni pois Lehtorin selästä.

Keijupaikka löytyi. 

Mutta kuten sadunhohtoiset keijukaispaikat, sitäkään ei pysty kuvaamaan. 

Keijukaiset ovat vähän sellaisia. Ovelia.

Vähän pulppasimme suossa.

Ja eksyimme.

Olimme koko ajan lähimetsässä. Joka puolelta asutuksen ja teiden ympäröimiä, tiesimme että mihikään loputtomiin syvyyksiin emme ole eksymässä. 

Mutta siltikään emme oikein tienneet missä olimme.

Valitsimme polkuja, arvuuttelimme mihin päädymme.

Lopulta tulimme ulos metsästä vain muutaman metrin päässä sieltä, mistä lähdimme.

Alkoi naurattaa.

Olimme kiertäneet valtavan suuren ympyrän.

joku oli rakentanut padon

Yhdessä on hyvä eksyä.

*

Olen jo pitkään epäillyt että meidän lähimetsä on vähän satupaikka.
Kerran näin siellä aarnisavun.
Keijupaikkaa ei voi kuvata.
Eikä vanamopaikkaa.
Ja melkein jouduttiin metsänpeittoon.
Vaikka oltiin ihan lähiössä.