kesäkuun luetut

Kesäkuussa aloin hyytyä minun ja siskon yhteiseen #tuijalehtismaratoniin.
Sisko puolestaan - lomalla kun on - alkoi lukea enemmän, nopeammin ja tarkkaavaisemmin. 

Olen yrittänyt mahduttaa kesäkuuhun välillä vähän muutakin lukemista. Nahkeaa on ollut.
Viikon lomareissu, jonka aikana luin ehkä viitisenkymmentä sivua (?!?) hyydytti lukemieni kirjojen määrää vielä entisestäänkin.

Onnistuin saamaan kirjastosta äänikirjana Kaisa Ikolan Oikein nurin. Oikein mallikasta kotimaista hömppää, vaikka ehkä vähän ajastaan jo jäänyt onkin. Sitä vaan vuosi-pari sitten hypetettiin ja olen toivonut että saisin lukea (kuunnella, koska on vain äänikirjamuodossa) sen.
Kudoin ja kuuntelin, mahtava yhdistelmä.

 

Tämä tosiasia - yhdessä yhden kirjapalvelun kesätarjouksen kanssa - sinetöi monivuotisen pähkäilyni: päätin testata maksullista äänikirjapalvelua.
Tähän asti olen sinnikkäästi luottanut kirjaston äänikirjavalikoimiin minulla on sentään pääsy kahteen eri kirjastoon mutta nyt päätin, että testaan miltä tuntuu kun voi valita äänikirjan sen perusteella mitä ehkä haluan enkä sen perusteella mitä kirjastossa sattuu olemaan tarjolla ja vapaana.
Ajattelin myös, että siirrän #tuijalehtismaratonin luureihin, niin vapautuu perinteisen käyttöliittymän lukuaikaa muuhun kirjallisuuteen sittemmin selvisi että harmillisesti osa Lehtistuotannosta ei ole saatavilla luureihin, on sen verran vanhaa, grr.

Suhteeni äänikirjoihin on yhä kompleksinen. Kuuntelen oikein sujuvasti töihin ja töistä kävellessäni, kävellessäni ylipäätään ja lenksatessani, mutta en ole oikein vielä osannut asettua kotikuunteluun. Tuntuu siltä noin yleisesti ottaen että mitä kiihkeämmin etsin kotinurkissa omaa tilaa ja rauhaa, sitä kiihkeämmin Kaikki Muut etsivät seuraani.
Nuoriso voi vanua komeroissaan ja Lehtori lukea tai pelata shakkia hiirosenhiljaa, mutta auta armias sitä hetkeä kun yritän vetäytyä omaan rauhaani jumppaamaan tai laitan luurit korville että kuuntelen mitä tahansa, tulee Ihan Kaikille tuhannen asiaa minulle.

Kesäkuun vaatimattomasta listasta suosittelen Wendy Mitchellin Joku jonka tunsin.
Ja hömpännälkäiselle sitä Ikolaa.

Kesäkuu 2022

Tuija Lehtinen: Laura ystäväni. #tuijalehtismaraton alkaa jo rehellisyyden nimissä vähän pitkästyttää. Laura-sarja sijoittuu vuosituhannen vaihteeseen, ja vaikka olen kai koko sarjan sen ilmestyessä lukenut, olen siinä vaiheessa ollut jo perheellinen aikuinen. Yläkouluikäisten teinien maailma on ollut aika kaukana. Lehtisen hahmoille tuttu sanailu jatkuu, Lauran elämässä on pieniä kriisejä, mutta ei mitään suurta ja vakavaa: huoletonta hömppää siis. Mirkka ja Masa vilahtavat ostoksilla Lauran kanssa, ja vaikka koko kohtaus tuntuu vähän päälleliimatulta, se on samalla myös sympaattinen tapa kertoa, mitä heille on sittemmin tapahtunut. Mikä mahtaa olla Laura-tarinoiden kaupunki? Se tuntuu kasvavan alkupään kirjoja suuremmaksi.

Wendy Mitchell: Joku jonka tunsin. Minä ja Alzheimer. Vähän päälle viisikymppinen, aktiivista ja omaehtoista elämää viettänyt Wendy kertoo elämästään Alzheimer-diagnoosin jälkeen. Millä tavalla suhteellisen nuoren ihmisen elämä muuttuu, kun seurana on etenevä muistisairaus, ja työvuosia periaatteessa jäljellä kymmenkunta? Koskettava ja ennen kaikkea silmiä avaava kuvaus muistisairaudesta; siitä, miltä sairaus tuntuu, mitä se ihmisessä aiheuttaa ja mitä sairauden kanssa elävä oikeastaan kaipaa ja haluaa läheisiltään. Mitchell elää sairautensa kanssa parhaiten pitämällä itsensä aktiivisena: osallistumalla tutkimus- ja valistustyöhön, kirjoittamalla ja bloggaamalla. Vaikka puhuessa sanat saattavat kadota, kirjoitettu kieli kulkee yhä mukana. Suosittelen lämpimästi: tämä kirja avaa näkökulmia ja antaa oivalluksia, kertoo muistisairaudesta ja muistisairaan kohtaamisesta kauniilla, eloisalla ja kutsuvalla kielellä. Luin lähes yhdeltä istumalta.

 Tuomas Kyrö: Vasara ja käytettyjä nauloja - Mielensäpahoittaja. Minulta on jäänyt välistä lukematta muutamakin Mielensäpahoittaja, kun pahoitin mieleni näistä juonellisista tarinoista. (ennen oli paremmin!) Tämän nappasin mukaan kirjaston esittelyhyllystä. Kärttyisän ukon talossa on vesivahinko, jota korjataan väliin paremmalla, väliin pahemmalla tuurilla tai taidolla. Ukon itsensä selkä temppuilee ja ressi vaivaa, rahapulakin meinaa iskeä kun rempparemmi säätää, välillä täytyy käydä pojan luona Helsingissä hakemassa hoitoa selälle. Ihan leppoisaa luettavaa, vaikka vaikka olenkin sitä mieltä, että näissä uudemmissa Mielensäpahoittajissa on horjuntaa ja epäloogisuuksia suhteessa aiempiin tarinoihin. Semmoista sopivaa juhannusluettavaa. Ja niin vahvasti Mielensäpahoittaja tuo mieleeni Lehtorin isovanhemmat, että tarina sijoittui selkeästi mamman taloon ja pihalle, vaikka yhtään eivät ole (olleet) samanlaisia he.

 Kaisa Ikola: Oikein nurin. Käsityöhankkeessa projektipäällikkönä työskentelevä, itsensä vähän yksinäiseksi tunteva Anni hurahtaa hiukan puolivahingossa itsekin käsitöihin, neulomiseen ja virkkaamiseen. Vuonna 2008 ilmestyneestä kirjasta on aika hiukan ajanut ohi: tuolloin neule- ja käsityöblogit ovat eläneet kiihkeää nousukautta, some-maailma ei vielä ole ollut hallitseva ja kännykät nykyiseen verrattuna alkeellisia, mutta kunnon hurahduksen tavoittaa silti. Parisuhteensa ja pätkätöidensä kanssa kamppaileva Anni on mukava päähenkilö, kirjan mieskuva on vähän yllättävän kankea, mutta luo hyvän kontrastin Annin hurahdukselle. Teksti ja tarina etenevät sujuvasti, ja (kas kummaa!) melkoinen siivu tuli kudottua kirjaa kuunnellessa (yleensä kuuntelen äänikirjoja vain ulkoillessani). Nautin kirjan neulemaailmasta, hurahduksesta ja Annin seurasta, vastaavaa kepeää kotimaista hömppää tarvittaisiin paljon lisää! (ja ei, en ole lukenut Ikolan nuortenkirjoja, vaikka olen niistä tietoinen) Tykkäsin tästä äänikirjasta, sen piti olla lentokone- ja lomakuuntelemista, mutta se olikin oivaa kotikuuntelemista. Tämän kirjan myötä aloin taas vaihteeksi pohtia, pitäisikö lunastaa joku äänikirjapalvelu... Niin, ja teos on siis saatavana ainoastaan äänikirjana.

 Pirkko Lindberg: SOS Tuvalu. Hätähuuto paratiisille. Kirjailija Pirkko Lindberg matkusti keväällä 2002 rahtilaivoilla Tuvaluun ja vietti aikaansa matalilla korallisaarilla pohtimassa, mitä ilmaston lämpeneminen tulevina vuosina aiheuttaa saarten hauraille koralleille, saarille itselleen ja ihmisille ja heidän elintavoilleen. Paikoitellen melkein liian maalaileva kirja vie saarten arkiseen elämään, ihmisten arkitodellisuuteen, kiireettömään matkailuun. Löytö kirjaston suositushyllystä sopi luettavaksi oikein hyvin: olen viime päivinä jo valmiiksi pohtinut ilmastokysymyksiä ja yksittäisen ihmisen vaikuttamisen mahdollisuuksia. Ilmastonmuutoksen lisäksi saarilla on muitakin ongelmia, jotka tiivistyvät kirjan viimeiseen lauseeseen: "(...) uskon että länsimaisen elämäntyylimme vieminen saarille yhdistettynä kansakunnan jo nyt äärimmäisen haavoittuvaan fyysiseen olemukseen tekee niistä asuinkelvottomia - nousipa merenpinta tai ei."  Läpi kirjan pohdin: mitä voisi ja pitäisi muuttaa rakenteissa että me kaikki voisimme paremmin - ja erityisesti nyt, tässä maailmantilanteessa ja tässä maailmankolkassa (1300 km yhteistä rajaa...) tarvitsemme nopeasti kestäviä ketteriä ratkaisuja energiantuotantoomme. Pohdin että länsimainen elämäntyyli on kestämätön - ei pelkästään energian kannalta, vaan myös tavalla jolla kohtelemme itseämme. Pohdin matkailua. Pohdin, jaksaisinko matkustaa rahtilaivalla. (luultavasti en). Pohdin sitä, että kauniilla kuvailevalla kielellä on paikkansa, mutta välillä tarinan täytyy myös edetä. Olen lukenut muutama vuosi sitten Lindbergin aiemman matkakirjan, ja muistan ajatelleeni suunnilleen samoja asioita. Joskus sanoma hukkuu maalailevan kielen taakse ja tarina pysähtyy. Vaikka ehkä se on juuri kiireettömyyden tarkoitus, viipyä.  

 Tuija Lehtinen: Poika nimeltä Iines. #tuijalehtismaraton. Hyvällä nuortenkirjailijalla on taito sulautua aikakauden keskusteluun, yhteiskunnan ilmapiiriin - muistan ajatelleeni jotain tämäntapaista jo silloin kun tämä kirja ilmestyi (2000). Varsinkin näissä alkupään Lehtisissä tämä tulee selvästi esille: kirjoissa käsitellään ajalleen tyypillisiä nuorison kipukysymyksiä. Tässä kirjassa käsitellään sukupuolten moninaisuutta - toki haparoiden, stereotyyppisestikin ehkä tämän päivän näkövinkkelistä, ja taatusti vanhentuneella sanastolla - mutta käsitellään. Sivuteemana kirjassa kulkee maalaiskyläyhteisön suhtautuminen sukupuolten kirjoon ja ilmiasuun. Iines on maalaiskylässä nuoruuttaan viettävä, vähän ehkä näköalattomaksi elämänsä kokeva perusteinipoika, jonka perhe herättää kylällä vähintäänkin kysymyksiä. Roimakat sivuhahmot (Kultakukka Bloom erityisesti) hipovat kornia; tarina on aika letkeä kuvaus yhden kesän mittaisesta nuoren kasvusta. Tässä kirjassa viimeistään (mutta myös jo muutamassa aiemmassa) lasten- ja nuortenkirjallisuudessa 1990-l lopun 2000-l alun intertekstuaalisuus on ilmeistä ja voimissaan: aiemmista tarinoista tuttuja hahmoja putkahtelee Iineksen maalaiskylään ja tästä tarinasta taas muutama tyyppi jatkaa kulkuaan tuleviin. Henkilöitä vierailee ristiin-rastiin eri kertomuksissa, ja myös miljööt viimeistään tästä tarinasta eteenpäin (oikeastaan jo Sara-kirjoista) alkavat limittyä. Itse alan vähän hyytyä tähän maratoniin: tämä vuoden puolella luettu reilut parikymmentä Lehtisen kirjaa, aika tiiviissä tahdissa. 2000-luvun alussa olen itse ollut jo selkeästi aikuinen, ja nuortenkirjamaailma jää koko ajan kauemmas; vaikka olenkin vielä näitä 2000-luvun alun nuortenkirjojakin lukenut heti tuoreeltaan. Näin jälkikäteen huomaan kyllä, että tämä maailma on jo vieras ja kaukana minusta, näistä ei enää nouse ihanan nostalgisia lukufiiliksiä. Vielä tässä Iineksen tarinassa on Lehtiselle tyypillistä sanailua päähenkilöiden välillä ja huvittavia episodeja.

 Antti Leikas: Tonttu - matka pimeyteen. Omalaatuinen ja hauska jännäri kirjailija Antti Leikaksesta joka yrittää kirjoittaa tietokirjaa tontuista. Hänen tietonsa osoittautuvat arvokkaiksi ja yhtäkkiä Leikasta vainoaa sekalainen seurakunta kulttuurirahaston asiamiehistä lääkeyhtiöihin. Tonttuja putkahtelee siellä-täällä-ja-tuolla ja maailmanloppukin saattaa olla lähellä. Metka, vähän absurdi, lystikäs ja tonttumaailmaa valottava trilleri.  Vaihtelua normaaliin lukemaani. Kiehtova, koska lapsena ajattelin että minusta tulee isona tonttu. En ole varma, luenko jatko-osan (olen vähän nahkea fantasiatyyppiselle kirjallisuudelle, sitä pitää lukea niin yhdeltä istumalta), tästä kyllä pidin.

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)