pikkuriikkisiä kriizejä

 Kriiziydyin jo ainakin kolmannen kerran tällä kesäkaudella kirjapalveluni lukuajan loppumisen takia. 

Tälle kerralle minulla oli jo taistelusuunnitelmakin valmiina: olisin korottanut nyt perhelukuajan rajattomaksi. 
Vaan kun sellaista vaihtoehtoa ei enää ollutkaan olemassakaan!
Aivan hirvittävän kammottavan suuri kriizi.

kahdeksan päivää! kahdeksan!

Minulla oli himppusta vaille luettuna kaksi äärettömän koukuttavaa kirjaa, enkä saanut lukuaikaa enää päivitettyä pidemmäksi.

Tai ehkä olisin, jos olisin irrottautunut perheestä ja ollut itsekäs. 
Mutta sitten olisi muulla perheellä jäänyt lukuaika kesken!

Aloin pohtia jonkin kevytversion hankkimista jostain toisesta lukuaikapalvelusta tai varjotilin avaamista tähän nykyisen rinnalle. 
Sitten tajusin, että ei kannata. Jos lehteilen keskeneräiset kirjat oikeaan kohtaan, olen heti kättelyssä menettänyt parikymmentä tuntia lukuaikaa. Ja jos avaan varjotilin nykyiseen palveluun, joudun kirjautumaan jatkuvasti ulos ja sisään oikealla tunnuksella, ei semmoista jaksa kukaan.
(tai ehkä jaksaakin, mistä minä tiedän)
Eikä millään kilpailevalla kirjakerholla edes ollut mitään tarjousta voimassa, ei vaikka kuinka huokailin puhelimen lähettyvillä aiheesta.
(miten voi olla että puhelin salakuuntelee kaikenlaiset epäolennaisuudet, mutta ei kirjapalveluita?)

No, nyt lueskelen kesältä lukematta jääneitä rantapokkareita ja kuuntelen Areenasta milloin mitäkin. Pelittää se niinkin.
Mutta sen voin kyllä sanoa jo nyt, että kahdeksan päivän odottelu on kyllä ihan hirmuisen pitkä aika, kun haluaisi tietää miten kirja etenee ja päättyy.

kissa paheksuu lukuajan päättymistä

*

Toinen kriizi on säännönmukaisesti elokuussa kypsyvä liikunnallisuuskriizi.

Minullehan kävi viime syksynä niin, että menneen kauden työpaketti oli kyllä kiva, mutta iltapäivätoiminta oli ajallisesti vähän haasteellinen.
Loppusyksystä alkoi olla tahmeaa lähteä uimaan ennen töitä, ja töiden jälkeen en kertakaikkiaan jaksanut.
Uiminen ja salihommelit loppuivat jotenkin huomaamatta vähän ennen joulua. 
En jaksanut.
Ei huvittanut.
Oli märkää.
Oli kylmää.
Oli pimeää.

Kiipeilemässä sentään olen käynyt, kiitos sinnikkään ja päämäärätietoisen siskon.
(minä kyllä fuskaan minkä kerkeän)

Kiipeilykortin kävin uusimassa elokuussa ja heti kun olin kortin jo maksanut, tajusin että olisi kannattanut ehkä käyttää firman liikuntaseteli siihen. Ja olin että höh ja pöh.
Sitten se raha alkoi poltella taskussa, ettei käyttäminen vaan unohdu.

Yhtenä maanantaina Lehtori sanoi: mä meen tänään salille töiden jälkeen kun sä olet sanonut että liiku aina maanantaisin.
Siinä hetkessä minulla ei sitten ollutkaan enää ensimmäistäkään tekosyytä tai mitään pakokeinoa, oli itsekin pakko  laahautua tutulle uimahallille ja ladata uimaranneke.

Se uimavalvojakin oli ovela, kysyi että laitetaanko heti kaksi kautta peräkkäin kun sulla näköjään on tätä liikuntaetua täällä.
Nyt sitten joudun käymään uimassa pitkälle kesäkuuhun.
Oli pakko kalenteroida uinnit viikko-ohjelmaan etteivät pääse unohtumaan, enkä voi lintsata.

aamutreenin alussa on vielä hauskaa