Viime aikoina

 Viime aikoina 

- kävin toista kertaa katsomassa Kansallisteatterin Täällä Pohjantähden alla. Ensimmäisen kerran olin talvella Lehtorin kanssa, nyt äidin ja Isoveljen.
Oli suuresti ravisteleva, vahva kokemus. En ehkä ikinä ole teatterissa itkenyt niin paljoa. Eikä se ollut sellaista vähän silmäkulma kostuu -itkua, vaan sellaista jossa purraan rystysiä ettei ulvoisi ääneen.
Hieno kokemus.
Isoveli kommentoi näytelmää kavereilleen: "uuvuttava, sydäntäraastava, kaunis, itkin vähän. Parasta olivat suuret joukkokohtaukset, laulut ja raaka tunne."
Itse tiivistän arvioni sanoihin: ravisteleva, kirkas.
Se oivallus, joka nousi jo ensimmäisellä katsomiskerralla: tämä on meidän historiaamme, tätä on Suomi.
Miten voi joku osata niin selkeästi ja kirkkaasti viedä näyttämölle klassikkokirjan olennaisen? Sen meidän historiamme?

- olen hankkinut hirmuisen määrän uusia kenkiä. Jalkaterä suuttui minulle jostain - veikkaan yksiä työkenkiä - ja nilkutin pari viikkoa mitenkuten. Kävin fysioterapiassa ja sain kuulla, että kipu nyt vaan kuuluu asiaan, lakkaa valittamasta ja kävele. Ja jumppaa.
Uusin koko kenkävarastoni tutuista ja rakkaista paljasjalkakengistä kokonaan uuteen malliin. Jalkakivut hellittivät, eivätkä polvetkaan ihan hirmuisesti rutise. Se siitä viiden vaatteen vuodesta. Kesäjalkineet puuttuvat yhä. Ja ne työkengät myös.

uudet tossut ja sauvat

- uiminen ei ole kuukausiin huvittanut. Yritän käydä kävelemässä. Ja sauvakävelemässä. Josko unenlaatu paranisi. Josko huvittaisi ja jaksaisi (kun ei huvita ja en vaan jaksa)

- kävin työterveydessä valittamassa jaksamattomuutta ja huvittumattomuutta. Ehkä aikuisnaiseutta. Sain jatkolähetteen gynelle, joka ei ihan varauksettomasti ollut samaa mieltä. Mutta ei nyt kokonaan torpannutkaan näkemystäni. 

- sain syksyn työjärjestyksen. Ei huvita, en jaksa. Kaikki kivat jutut muuttuivat. 

no on sentään välillä kivaakin.
Vappuna Vartsikassa

Odotan:
-vähän jo kesälomaa, vaikka sinne onkin vielä matkaa