Lokakuu oli todellinen lukukuu!
Olen lukenut nautiskellen, herkistellen, ahmien, lukuelämyksistä ylevöityneenä.
En pysty poimimaan lukemistani erityisiä suosikkeja, mutta yritän.
Lue ainakin Kankimäen kirjat, lue myös Ulla-Lena Lundbergin lintubongailumatkakirja. Laita listallesi myös Satu Vasantolan ja Francesca Hornakin kirjat.
Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen. Tarina perheestä, suvusta, kodista, perheettömyydestä ja ehkä kodittomuudestakin. Erilaisia aikatasoja, erilaisia kertojia, erilaisia tarinoita ja kohtaloita, jotka kulkevat rinnan, peräkkäin, limittäin, kokoavana henkilönä Martta-mumma. Luin aivan hengittämättä, ahmien, liki yhdeltä istumalta, yhden päivän aikana - ja ensimmäistä kertaa e-kirjaa lukiessa kaipasin paperiversiota: tätä kirjaa olisin halunnut lehteillä eteenpäin ja taaksepäin, tutkia aikatasoja ja henkilöiden suhteita yhä uudestaan. Pohjanmaan lakeudet eivät ole minun maisemaani; ne vähän ahdistavat minua tunnetasolla, ja tämä kirja sanoittaa myös sitä ahdistusta, tekee ihmisistä inhimillisiä - ja niin pohjalaisia. Kertakaikkisen kaunis ja ravisteleva lukukokemus. E-kirja.
Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Miten en ole lukenut tätä kirjaa koskaan aiemmin? Huumaannuin Kankimäen uusimmasta kirjasta jo alkukuusta; huumaannuin tästä vielä enemmän. Heittämällä lempikirjaksi - miten ihanasti Kankimäki kirjoittaakaan!
Ulla-Lena Lundberg: Linnunsiivin Siperiaan. Kirjavinkki ystävältä. Matkakirja. Kun haluat vaeltaa tundralla, tarkkailla lintuja, pohtia Siperianmatkailua ja vaeltaa silmänkantamattomiin jatkuvassa autiudessa - lue tämä! Lue vaikka et haluaisikaan vaeltaa. Ihana, ilmava kieli ja karu maisema tekivät tästä matkakertomuksesta todellisen lepopaikan. "Joka katsoo ulos ikkunasta, se näkee oman hämärän peilikuvansa läpi kaiken sen mitä hän myös on. Meillä on takanamme pitkä kokemus. Useimmat meistä muistavat miltä tuntui kun oli siivet."
Cecelia Ahern: Kuinka rakastutaan. Itseapuoppaisiin haksahtanut Christine jättää aviomiehensä ja yrittää pelastaa kaksi eri miestä itsemurhalta. Toisen kanssa Christine tekee kahden viikon mittaisen diilin: teen elämästäsi parempaa. Sympaattinen välikirja.
Mercer Leah: Kun kerran kohtasimme. Surun toisistaan erilleajama aviopari lähtee Pariisiin viettämään pientä lomaa. He eksyvät heti alkumetreillä toisistaan ja päätyvät kuljeskelemaan pitkin poikin Pariisia yrittäen löytää ja olla löytämättä toinen toistaan. Kahden kertojaäänen tarina avautuu hiljalleen. Koskettava pieni tarina.
Choo Wai Hong: Naisten valtakunta - kiinlaisen vuoristoheimon salattu maailma. Singaporen kiinalainen Choo vierailee lomallaan mosuo-heimon kylillä ja inspiroituu heimon matriarkaalisesta ja matrilineaarisesta elämäntyylistä, rakennuttaa alueelle talon ja alkaa elää osan ajastaan mosuokulttuurin liepeillä. Matriarkaalisuutta ja matrilineaarisuutta korostetaan paljon: lukiessa minulla kului hyvä tovi, kun tajusin että joudun suodattamaan lukemastani yhden (ihannoivan) kerroksen pois: kiinalainen kulttuuri josta käsin kirjoittaja mosuoita tarkastelee, on huomattavasti vanhakantaisempi ja patriarkaalisempi kuin oma maailmankuvani. Odotin kirjalta enemmän, jäi jotenkin pinnalliseksi lukaisuksi. E-kirja bussilukemisena.
Gretchen Rubin: Happier at Home. Onnellisuusprojektin jatko-osa: mitä asioita voi tehdä kotona ja ympäristössään voidakseen paremmin ja ollakseen onnellisempi? Tämän kirjan ja jonkun kuvan inspiroimana aloin pohtia, pystyisinkö järjestämään kotiin hyggenurkkauksen tai jonkun pienen tilan jota voisin kutsua omakseni? Pidän Rubinin omakohtaisesta rennosta kirjoitustyylistä.
Francesca Hornak: Viikko on pitkä aika. Kirja alkaa herkullisella alkuasetelmalla: nelihenkinen aikuisista koostuva perhe pakotetaan viettämään viikko saman katon alla karanteenissa. Perheen aikuisista tyttäristä toinen palaa lääkärintyöstä virusalueelta salaisuus mukanaan, toista tytärtä on juuri kosittu. Äidillä ja isälläkin on omat salaisuutensa. Kuka tahansa perheen maalaisasunnolle tuleva vieras joutuu jakamaan saman kohtalon perheen kanssa. Lähtöasetelma antaa mahdollisuudet komediaan, tragediaan ja tragikomediaan. Luin, hykertelin, luin lisää ja ihan vähän kyynelehdinkin. Kirja on kepeästi kirjoitettu, viihteellinen ja hyväntuulinen. En halua spoilata: lue tämä.
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Oi! oivoi! Miten voi olla näin inspiroiva kirja? En tiedä, onko tämä matkakirja vai tietokirja vai päiväkirja vai kirja kirjan kirjoittamisesta vaiko nelikymppisen kriisistä, mutta voi hyvät hyttyset että nautin tämän lukemisesta! Yönaiset ovat inspiroivia naisesikuvia, jotka ovat kyseenalaistaneet aikansa naiskäsityksiä ja toimineet niitä vastaan. Rakastin aivan erityisesti tutkimusmatkailijanaisia. Suosikkini oli naisista se, joka meni naimisiin, lähti suunnilleen heti perään matkoille maailman ympäri, ei koskaan palannut kotiin ja pisti miehensä maksamaan koko höskän. Mia Kankimäestä tuli kertaheitolla minun yönaiseni; on suorastaan vähän epäreilua keksiä näin oivallinen kirjaidea ja kirjoittaa aiheesta näin hyväntuulistuttava teos. Pidin aivan erityisesti Kankimäen kirjoitustyylistä ja siitä kuinka kirjoittaja on itse koko ajan läsnä kirjoittajana, että kirjoitus (työ-)prosessi on näkyvissä. E-kirja.
värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
keittokirja
tietokirja
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)
Marraslukukuu lähtee liikkeelle lokakuun rippeistä: kesken on Ulla-Lena Lundbergin kalliomaalauksia käsittelevä kirja sekä lokakuun lopun työkaaoksesta vinoon ajautunut pisan kalteva kirjatorni yöpöydälläni.
aortan poisto ja tikusta asiaa
Muudan huolestunut lukijani pyysi edellisen postauksen kommenteissa (terve vaan Marjaana!) uutta postausta. (selitys omituiseen otsikointiin löytyy sieltä, käy tarkistamassa)
No, tämä on se postaus.
Heti huomaa, etten ole mikään Dostojevski tahi muu leipäkirjailija, koska pyynnöstä en näköjään kykene tekstiä synnyttämään, enkä osaa tehdä tikusta asiaa.
Dostojevskiltahan tuli sivutolkulla tekstiä aina kun pelivelat kävivät ylenpalttisiksi. Tai jotain semmoista muistelisin kuulleeni venäläisen klassikkokrijallisuuden luennoilla. Voi kyllä olla että muistan väärinkin.
Hirmu pitkiä lauseita hänellä oli. Ihan helposti sivun verran yhtä ja samaa lausetta.
Voin kuulkaa sanoa, että kun yrität siitä viidakosta etsiä pääverbiä, niin tiedät etsineesi.
Yleensä en löytänyt kun luen sillä tavalla aika paavoväyrysmäisesti, erityisesti venäläistä kirjallisuutta ja varsinkin jos pitää lukea venäjäksi. En paljoa lukenut. Fuskasin usein.
Rikos ja rangaistuskin on sellaisen pienehkön tiiliskiven kokoinen eepos. Ja siinä on semmoinen juoni että tapahtuu rikos. Sitä seuraa rangaistus. Tämän minulle ystävällisesti tiivisti joku sellainen joka enimmäkseen luki sen kirjan venäjäksi.
Suomeksi oli sama juttu.
Venäläisessä kirjallisuudessa on se aivan erityinen kurjuus jota ei niinkään ole länsimaisessa kirjallisuudessa kovin taajalti, nimittäin että nimivalikoima on jotensakin puuduttava. Päähenkilö voi olla vaikka Mihail Feodorovitsh Dostojevski nimi ehkä muutettu ja kerronnan tasosta, ja tuttavallisuudesta riippuen hän voi olla mm. Mihail Feodorovitsh; Dostojevski; Mihail Feodorovitsh Dostojevski, Misha tai jotain aivan muuta.
Semmoiseen hermostuin ihan alvariinsa koska en yleensä jaksa kovin tarkasti lukea ihmisten nimiä missään kirjassa ja sitten oli aika kryptistä kun ei koskaan tiennyt kuka hirttäytyy mihinkin ja kenen nenä vaeltelee kirkossa rukoilemassa. siinä on kyllä aivan mahti-idea että nenä irtoaa ihmisestä ja menee kirkkoon rukoilemaan. sen tarinan kirjoitti Gogol joka on metkempi tyyppi kuin Misha Fedoritsh.
Siksi en lue venäläistä kirjallisuutta nykyään.
Se on pahempaa kuin joutua sudokukerhon kokoukseen.
Vielä parempi kirjoittaja, ja ihan ehta kotimainen, on Volter Kilpi, jonka Alastalon salissa on sekin melkoisen mittava teos.
Siinäpä on semmoinen poika joka kykenee venyttämään parin tunnin yksinkertaisen neuvonpidon - rakennettaisko paatti; joo! - tarinaksi jonka lukemiseen menee nopealtakin tyypiltä hyvinkin pari viikkoa.
Siitä kohdasta erityisesti pidin, jossa pohditaan että kummalla kädellä kannattaisi ottaa sokeria sokerikosta.
Minä henk.koht. kannatan että ottaisi oikealla ja pitäisi kuppia vasemmalla, niin en läiskyttäisi koska olen vasenkätinen. Voi tosin olla että sitten räiskyttelee sokerikossa rumasti niin että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa vasemmalla ja pidellä kuppia oikealla kädellä vaikka olisikin se riski että kahvi läiskyisi jonkin verran. Mutta jos tassilla olisi semmoinen sievä lautasliina ei kauheasti haittaisi läiskyttely. Paitsi että sitten ei enää olisi mihin pyyhkiä viiksensä. Minulla ei kyllä yleensä ole viiksiä, koska yritän pysyä niistä erossa voittopuolisesti. Näköjään kannattaa hetken verran perehtyä siihen, kummalla kädellä ottaa sokeria. Silleen vähän ratkeaa että laskee sen kahvikupin johonkin vaikka pöydälle niin ei läisky ja sitten ottaa sokeria vaikka kummallakin kädellä, ensin toisella ja sitten toisella. Paitsi jos tarvitsee vain yhden palan sokeria. Tai jos on lusikka ja hienoa sokeria. Tai voi jättää sokerin ottamatta ihan kokonaan, niin minä yleensä teen kun en käytä sokeria. Mutta jos olisi pakko niin olisi kyllä iso haaste. Että kyllä on ihan oikeassa veli Kilpi kun asiaa sivukaupalla pohtii, sietääkin pohtia.
Sen verran rohkenen paljastaa että kun on sinnitellyt ensimmäiset kahdeksan-yhdeksänsataa sivua, alkavat tapahtumat eskaloitua ja suorastaan kiitolaukata.
Sitä voin suositella ihan omakohtaisesta kokemuksesta toisin kuin venäläisiä klassikoita joita kyllä yleisesti ottaen pidetään sielua ruokkivana kirjallisuutena.
Ehkä nyt on riittävästi aorttaa poistettu että on kelvollinen postaus.
No, tämä on se postaus.
 |
| random kuva |
Heti huomaa, etten ole mikään Dostojevski tahi muu leipäkirjailija, koska pyynnöstä en näköjään kykene tekstiä synnyttämään, enkä osaa tehdä tikusta asiaa.
Dostojevskiltahan tuli sivutolkulla tekstiä aina kun pelivelat kävivät ylenpalttisiksi. Tai jotain semmoista muistelisin kuulleeni venäläisen klassikkokrijallisuuden luennoilla. Voi kyllä olla että muistan väärinkin.
Hirmu pitkiä lauseita hänellä oli. Ihan helposti sivun verran yhtä ja samaa lausetta.
Voin kuulkaa sanoa, että kun yrität siitä viidakosta etsiä pääverbiä, niin tiedät etsineesi.
Yleensä en löytänyt kun luen sillä tavalla aika paavoväyrysmäisesti, erityisesti venäläistä kirjallisuutta ja varsinkin jos pitää lukea venäjäksi. En paljoa lukenut. Fuskasin usein.
Rikos ja rangaistuskin on sellaisen pienehkön tiiliskiven kokoinen eepos. Ja siinä on semmoinen juoni että tapahtuu rikos. Sitä seuraa rangaistus. Tämän minulle ystävällisesti tiivisti joku sellainen joka enimmäkseen luki sen kirjan venäjäksi.
Suomeksi oli sama juttu.
Venäläisessä kirjallisuudessa on se aivan erityinen kurjuus jota ei niinkään ole länsimaisessa kirjallisuudessa kovin taajalti, nimittäin että nimivalikoima on jotensakin puuduttava. Päähenkilö voi olla vaikka Mihail Feodorovitsh Dostojevski nimi ehkä muutettu ja kerronnan tasosta, ja tuttavallisuudesta riippuen hän voi olla mm. Mihail Feodorovitsh; Dostojevski; Mihail Feodorovitsh Dostojevski, Misha tai jotain aivan muuta.
Semmoiseen hermostuin ihan alvariinsa koska en yleensä jaksa kovin tarkasti lukea ihmisten nimiä missään kirjassa ja sitten oli aika kryptistä kun ei koskaan tiennyt kuka hirttäytyy mihinkin ja kenen nenä vaeltelee kirkossa rukoilemassa. siinä on kyllä aivan mahti-idea että nenä irtoaa ihmisestä ja menee kirkkoon rukoilemaan. sen tarinan kirjoitti Gogol joka on metkempi tyyppi kuin Misha Fedoritsh.
Siksi en lue venäläistä kirjallisuutta nykyään.
Se on pahempaa kuin joutua sudokukerhon kokoukseen.
Vielä parempi kirjoittaja, ja ihan ehta kotimainen, on Volter Kilpi, jonka Alastalon salissa on sekin melkoisen mittava teos.
Siinäpä on semmoinen poika joka kykenee venyttämään parin tunnin yksinkertaisen neuvonpidon - rakennettaisko paatti; joo! - tarinaksi jonka lukemiseen menee nopealtakin tyypiltä hyvinkin pari viikkoa.
Siitä kohdasta erityisesti pidin, jossa pohditaan että kummalla kädellä kannattaisi ottaa sokeria sokerikosta.
Minä henk.koht. kannatan että ottaisi oikealla ja pitäisi kuppia vasemmalla, niin en läiskyttäisi koska olen vasenkätinen. Voi tosin olla että sitten räiskyttelee sokerikossa rumasti niin että ehkä kannattaisi kumminkin ottaa vasemmalla ja pidellä kuppia oikealla kädellä vaikka olisikin se riski että kahvi läiskyisi jonkin verran. Mutta jos tassilla olisi semmoinen sievä lautasliina ei kauheasti haittaisi läiskyttely. Paitsi että sitten ei enää olisi mihin pyyhkiä viiksensä. Minulla ei kyllä yleensä ole viiksiä, koska yritän pysyä niistä erossa voittopuolisesti. Näköjään kannattaa hetken verran perehtyä siihen, kummalla kädellä ottaa sokeria. Silleen vähän ratkeaa että laskee sen kahvikupin johonkin vaikka pöydälle niin ei läisky ja sitten ottaa sokeria vaikka kummallakin kädellä, ensin toisella ja sitten toisella. Paitsi jos tarvitsee vain yhden palan sokeria. Tai jos on lusikka ja hienoa sokeria. Tai voi jättää sokerin ottamatta ihan kokonaan, niin minä yleensä teen kun en käytä sokeria. Mutta jos olisi pakko niin olisi kyllä iso haaste. Että kyllä on ihan oikeassa veli Kilpi kun asiaa sivukaupalla pohtii, sietääkin pohtia.
Sen verran rohkenen paljastaa että kun on sinnitellyt ensimmäiset kahdeksan-yhdeksänsataa sivua, alkavat tapahtumat eskaloitua ja suorastaan kiitolaukata.
Sitä voin suositella ihan omakohtaisesta kokemuksesta toisin kuin venäläisiä klassikoita joita kyllä yleisesti ottaen pidetään sielua ruokkivana kirjallisuutena.
Ehkä nyt on riittävästi aorttaa poistettu että on kelvollinen postaus.
Autotta
Vapauden ilo -postauksen kommenteissa Minna kysyi, enkö kuskaa lapsia (nuorisoa) harrastuksiin - siihen kun kuluu monella leijonanosa illoista.
En kuskaa.
Ihan siitä yksinkertaisesta syystä että meillä ei ole - eikä ole koskaan ollutkaan - autoa.
Minulla ei ole ajokorttiakaan.
Kerran hetkellisessä huumassa ja keskimääräistä paremmissa rahavaroissa kävin autokoulun ykkösvaiheen, sain kortin, mutta koska en ikinä ajanut ja ne muutamat kerrat kun ajoin, takapenkki itki hysteerisesti ja minua tärisytti ja pelotti omassa kyydissäni. Jätin kakkosvaiheen käymättä, koska minuatodella pelotti. siis ihan hirvittävästi. Olen jälleen onnellinen, kortiton ja tyyni.
Miten hoituvat harrastukset ilman autoa?
Kohtalaisen siedettävästi.
Meillä on onneksi ollut hyvä tukiverkosto ympärillämme: myöhäisiin tai toisella puolella kaupunkia oleviin harrastuksiin isovanhemmat ovat kuskanneet jälkikasvuamme: se on ollut iso apu meille ja mitä ilmeisimmin tärkeä mahdollisuus tavata keskenkasvuisia myös isovanhemmille. Välillä on kyydissä kulkenut liuta naapurinlapsiakin, ja eväitä on syöty suuremmalla joukolla auton takapenkillä. taatusti etu verrattuna siihen, jos olisimme kuskanneet itse: emme varmasti olisi laittaneet autoeväitä!
Usein olen tällaisille kyytireissuille lähtenyt itsekin mukaan, seuraksi, iltakävelyille ja varmistamaan että lapsi pääsee harrastukseensa.
Ja jos kyytiä ei ole ollut mahdollista saada, olemme menneet yhdessä bussilla. Tytöt oppivat koulun takia jo kolmasluokkalaisina bussinkäyttäjiksi, vaikka se alkuvaiheessa olikin todella vastanmielistä. Isoveli matkapahoinvoivana kärsii bussikyydistä edelleen, ja liikkuukin mieluiten pyörällä.
Mitä isommiksi keskenkasvuiset ovat tulleet, sitä ponnekkaammin olen yrittänyt ehdotella itsenäistä liikkumista. Vaikka aika mukavuudenhaluisiahan nuo ovat: valitsevat kyydityksen aina kun voivat ja taitavat kai jokainen haaveilla omasta autosta. aika epätrendikästä käsittääkseni, ihan ovat muodista ja ajan hengestä jäljessä!
Tällä hetkellä kaikkien harrastusryhmät kokoontuvat sellaisissa paikoissa ja sellaisiin aikoihin, että julkisilla kulkuneuvoilla pääsee paikalle kohtuullisella vaivalla ja kohtalaisessa ajassa. Autolla ei sanottavasti voita matka-ajassa; mukavuudessa ja niissä eväissä ehkä vähän.
Heppaharrastukselle olemme auton puutteen vuoksi joutuneet sanomaan selvän EI:n, heppatalleille kun on matkaa ja harva talli on edes kohtalaisten julkisten yhteyksien päässä. Todennäköisesti heppaharrastukselle olisi sanottu ei muutenkin, taloudellisista syistä.
Sama pätee jääkiekkoon, jos kohta siihen ei ole kellään ollut mitään kiinnostuksenpoikastakaan.
Viime aikoina olen joutunut pohtimaan nuorimmaisen kiipeilyharrastuksen takia liikkumista. Kiipeilyhallit tuntuvat sijaitsevan hiukan omituisilla teollisuusalueilla kaupunkien ulkopuolella, mutta toistaiseksi olen jokaiselle tarpeelliselle kisahallille löytänyt myös kohtalaisen toimivan julkisten kulkuneuvojen yhdistelmän. Siis jos olisi ollut tarvetta: toistaiseksi kiipeli on kulkenut porukan mukana kimppakyydeillä, mutta tarkistan aina ennen jokaista kisareissua, kuinka paikan päälle pääsee ja pitäisikö kisapaikkakunnalla yöpyä, jos kyytiä ei järjestyisikään. viimeisimmälle reissulle olisi kannattanut lähteä yöpymistaktiikalla, ei auttanut edes autokyyti. sen kertoi teinille ilmiintynyt, aikaisesta heräämisestä johtunut massiivinen päänsärky.
Vaikka kisapaikkakunnalla yöpyminen olisi tietysti taloudellisesti aika iso menoerä, se ei kuitenkaan taida ylittää autosta aiheutuvia kustannuksia. Luulisin.
Työhön ja kouluun meiltä kulkee melkein sulavammin julkisilla - emmekä ole mitenkään tietoisesti valinneet asuinpaikkaamme liikenneyhteyksien mukaisesti. Pikemminkin on käynyt niin, että työpaikat sattuvat sijaitsemaan kätevästi juuri meiltäpäin tulevan bussireitin varrella. Samoin keskenkasvuisten koulut.
Lähiperheemme asuvat todella lähellä: kävelymatkan päässä. Ei siis pitkiä matkoja sukulaisvierailuille.
Ja kun lähdetään kauas sukuloimaan, tarvitaan lentokonetta.
Mökkiä ei ole, ja sen kerran kun asiaa edes jollain tavalla harkitsimme, katsoimme paikkaa julkisten yhteyksien päästä. siis kaupunkiasuntoa lähikunnasta.
Meillä oli joitakin vuosia sitten mahdollisuus saada auto käyttöömme. Laskimme hintoja oikealle ja vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin. Siinä vaiheessa liikuimme kaikki päivittäin töihin ja kouluun keskustaan ja lisäksi tulivat harrastukset. Autosta olisi tullut vain kuluja, eikä se olisi oikeastaan mitenkään helpottanut elämäämme. Kaikille olisi silti pitänyt hankkia bussikortit, koska aikataulumme olivat ihan hirvittävän erilaisia. Harrastuksiin liikkumiseenkin olisi tarvittu joko bussia tai apua, koska myöskään ne eivät olisi hoituneet vain oman auton turvin.
Päädyimme lopulta melko vaivattomasti sanomaan EI ylimääräiselle rahanmenolle.
Meillä on ollut mahdollisuus saada kyytiapua tai auto lainaksi useimmiten kun sitä olemme tarvinneet, se tietoisuus ja mahdollisuus on auttanut monessa tilanteessa.
Se on tietysti hiukan haasteellista, että vain toisella meistä on ajo-oikeus, mutta toisaalta olen mieluusti perheen virallinen ryyppääjä.
Nykyisellään olen sitä mieltä, että tarvitsemme autoa ja autoilumahdollisuutta koko ajan vähemmän. Veikkaisin että olen koko ajan valmiimpi turvautumaan tarvittaessa taksiin ja oletan että käytän joskus tulevaisuudessa mahdollisesti erilaisia kauppakassipalveluita siinä vaiheessa kun ostosten roudaaminen alkaa harmittaa riittävästi, eikä autoa ole käytettävissä.
*
Nykynäkövinkkelistä olemme mielettömän trenidikkäitä ituhippihipstereitä, vaikka autottomuus ei itse asiassa ole mitenkään tietoinen tai ideologinen valinta meille.
Sen verran nuorta polvea varoitan, että vallankumous näyttää syövän omat lapsensa: meillä vähintäänkin kaksikolmasosaa nuorisosta haaveilee mistä tahansa moottorilla varustetusta kulkuneuvosta ja säästää kuumeisesti rahaa ajokorttiin ja omaan autoon /mopoon /mopoautoon /kevariin /skootteriin tai lentokoneeseen. Että yrittäkää vaan tehdä lapsistanne julkisliikkuvia hörhöjä, mutta varautukaa siihen, että ne aikuistuessaan inhoavat syvästi joukkoliikennettä.
En kuskaa.
Ihan siitä yksinkertaisesta syystä että meillä ei ole - eikä ole koskaan ollutkaan - autoa.
Minulla ei ole ajokorttiakaan.
Kerran hetkellisessä huumassa ja keskimääräistä paremmissa rahavaroissa kävin autokoulun ykkösvaiheen, sain kortin, mutta koska en ikinä ajanut ja ne muutamat kerrat kun ajoin, takapenkki itki hysteerisesti ja minua tärisytti ja pelotti omassa kyydissäni. Jätin kakkosvaiheen käymättä, koska minuatodella pelotti. siis ihan hirvittävästi. Olen jälleen onnellinen, kortiton ja tyyni.
Miten hoituvat harrastukset ilman autoa?
Kohtalaisen siedettävästi.
Meillä on onneksi ollut hyvä tukiverkosto ympärillämme: myöhäisiin tai toisella puolella kaupunkia oleviin harrastuksiin isovanhemmat ovat kuskanneet jälkikasvuamme: se on ollut iso apu meille ja mitä ilmeisimmin tärkeä mahdollisuus tavata keskenkasvuisia myös isovanhemmille. Välillä on kyydissä kulkenut liuta naapurinlapsiakin, ja eväitä on syöty suuremmalla joukolla auton takapenkillä. taatusti etu verrattuna siihen, jos olisimme kuskanneet itse: emme varmasti olisi laittaneet autoeväitä!
Usein olen tällaisille kyytireissuille lähtenyt itsekin mukaan, seuraksi, iltakävelyille ja varmistamaan että lapsi pääsee harrastukseensa.
Ja jos kyytiä ei ole ollut mahdollista saada, olemme menneet yhdessä bussilla. Tytöt oppivat koulun takia jo kolmasluokkalaisina bussinkäyttäjiksi, vaikka se alkuvaiheessa olikin todella vastanmielistä. Isoveli matkapahoinvoivana kärsii bussikyydistä edelleen, ja liikkuukin mieluiten pyörällä.
Mitä isommiksi keskenkasvuiset ovat tulleet, sitä ponnekkaammin olen yrittänyt ehdotella itsenäistä liikkumista. Vaikka aika mukavuudenhaluisiahan nuo ovat: valitsevat kyydityksen aina kun voivat ja taitavat kai jokainen haaveilla omasta autosta. aika epätrendikästä käsittääkseni, ihan ovat muodista ja ajan hengestä jäljessä!
Tällä hetkellä kaikkien harrastusryhmät kokoontuvat sellaisissa paikoissa ja sellaisiin aikoihin, että julkisilla kulkuneuvoilla pääsee paikalle kohtuullisella vaivalla ja kohtalaisessa ajassa. Autolla ei sanottavasti voita matka-ajassa; mukavuudessa ja niissä eväissä ehkä vähän.
Heppaharrastukselle olemme auton puutteen vuoksi joutuneet sanomaan selvän EI:n, heppatalleille kun on matkaa ja harva talli on edes kohtalaisten julkisten yhteyksien päässä. Todennäköisesti heppaharrastukselle olisi sanottu ei muutenkin, taloudellisista syistä.
Sama pätee jääkiekkoon, jos kohta siihen ei ole kellään ollut mitään kiinnostuksenpoikastakaan.
Viime aikoina olen joutunut pohtimaan nuorimmaisen kiipeilyharrastuksen takia liikkumista. Kiipeilyhallit tuntuvat sijaitsevan hiukan omituisilla teollisuusalueilla kaupunkien ulkopuolella, mutta toistaiseksi olen jokaiselle tarpeelliselle kisahallille löytänyt myös kohtalaisen toimivan julkisten kulkuneuvojen yhdistelmän. Siis jos olisi ollut tarvetta: toistaiseksi kiipeli on kulkenut porukan mukana kimppakyydeillä, mutta tarkistan aina ennen jokaista kisareissua, kuinka paikan päälle pääsee ja pitäisikö kisapaikkakunnalla yöpyä, jos kyytiä ei järjestyisikään. viimeisimmälle reissulle olisi kannattanut lähteä yöpymistaktiikalla, ei auttanut edes autokyyti. sen kertoi teinille ilmiintynyt, aikaisesta heräämisestä johtunut massiivinen päänsärky.
Vaikka kisapaikkakunnalla yöpyminen olisi tietysti taloudellisesti aika iso menoerä, se ei kuitenkaan taida ylittää autosta aiheutuvia kustannuksia. Luulisin.
Työhön ja kouluun meiltä kulkee melkein sulavammin julkisilla - emmekä ole mitenkään tietoisesti valinneet asuinpaikkaamme liikenneyhteyksien mukaisesti. Pikemminkin on käynyt niin, että työpaikat sattuvat sijaitsemaan kätevästi juuri meiltäpäin tulevan bussireitin varrella. Samoin keskenkasvuisten koulut.
Lähiperheemme asuvat todella lähellä: kävelymatkan päässä. Ei siis pitkiä matkoja sukulaisvierailuille.
Ja kun lähdetään kauas sukuloimaan, tarvitaan lentokonetta.
Mökkiä ei ole, ja sen kerran kun asiaa edes jollain tavalla harkitsimme, katsoimme paikkaa julkisten yhteyksien päästä. siis kaupunkiasuntoa lähikunnasta.
Meillä oli joitakin vuosia sitten mahdollisuus saada auto käyttöömme. Laskimme hintoja oikealle ja vasemmalle, eteenpäin ja taaksepäin. Siinä vaiheessa liikuimme kaikki päivittäin töihin ja kouluun keskustaan ja lisäksi tulivat harrastukset. Autosta olisi tullut vain kuluja, eikä se olisi oikeastaan mitenkään helpottanut elämäämme. Kaikille olisi silti pitänyt hankkia bussikortit, koska aikataulumme olivat ihan hirvittävän erilaisia. Harrastuksiin liikkumiseenkin olisi tarvittu joko bussia tai apua, koska myöskään ne eivät olisi hoituneet vain oman auton turvin.
Päädyimme lopulta melko vaivattomasti sanomaan EI ylimääräiselle rahanmenolle.
Meillä on ollut mahdollisuus saada kyytiapua tai auto lainaksi useimmiten kun sitä olemme tarvinneet, se tietoisuus ja mahdollisuus on auttanut monessa tilanteessa.
Se on tietysti hiukan haasteellista, että vain toisella meistä on ajo-oikeus, mutta toisaalta olen mieluusti perheen virallinen ryyppääjä.
Nykyisellään olen sitä mieltä, että tarvitsemme autoa ja autoilumahdollisuutta koko ajan vähemmän. Veikkaisin että olen koko ajan valmiimpi turvautumaan tarvittaessa taksiin ja oletan että käytän joskus tulevaisuudessa mahdollisesti erilaisia kauppakassipalveluita siinä vaiheessa kun ostosten roudaaminen alkaa harmittaa riittävästi, eikä autoa ole käytettävissä.
*
Nykynäkövinkkelistä olemme mielettömän trenidikkäitä ituhippihipstereitä, vaikka autottomuus ei itse asiassa ole mitenkään tietoinen tai ideologinen valinta meille.
Sen verran nuorta polvea varoitan, että vallankumous näyttää syövän omat lapsensa: meillä vähintäänkin kaksikolmasosaa nuorisosta haaveilee mistä tahansa moottorilla varustetusta kulkuneuvosta ja säästää kuumeisesti rahaa ajokorttiin ja omaan autoon /mopoon /mopoautoon /kevariin /skootteriin tai lentokoneeseen. Että yrittäkää vaan tehdä lapsistanne julkisliikkuvia hörhöjä, mutta varautukaa siihen, että ne aikuistuessaan inhoavat syvästi joukkoliikennettä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)