kyllä minä niin mieleni pahoitin kun Isosisko eilen harrastukseen lähtiessään huikkasi ovensuusta: "äiti, meill oli tänään laulukoe. Ope sanoi että mulla on huono lauluääni"
Huono lauluääni!
Vedin henkeä varsin syvään ja perusteellisesti ja ruokapöytään, jossa vielä lorvehdin, laskeutui myrskyä enteilevä syvä hiljaisuus.
Huono lauluääni - rumasana!
Ei sellaista sanota lapselle, ei edes silloin jos ääni on jännityksestä kuristunut pieneksi. Varsinkaan silloin.
Taas onnistui pedagogi työssään: kasvattamaan yhden suutaan aukoilevan äänettömän laulajan lisää.
Kuulenhan minä sen: Isosiskossa on intoa enemmän kuin taitoa, mutta taitoakin voi kehittää, jos haluaa.
Ja soimaan itseäni: milloin olemme viimeksi yhdessä laulaneet?
Taitoa tärkeämpää on halu ilmaista itseään, nauttia laulamisesta.
huono lauluääni. voi ahterkarva sentään!
**
Kaikki traumaattiset musa-, liikunta- ja kässäkokemukset kommenttilootaan, kiitos!
Itsehän olen ollut laulamatta 15 vuotta kun musiikinopettajani tokaisi minulle laulukokeessa "Älä laula kun et osaa, parempi kun pidät suusi kiinni!" No, niin olen pitänyt sitten.
VastaaPoistaHauskinta oli se, että viime keväänä kertaalleen uskaltauduin kaverilla pelaamaan Sing Staria ja hakkasin kaikki paikallaolleet, en ehkä lauluäänelläni, mutta nuotissa pysyin kyllä melkoisen hyvin, mitä pidän melkoisena saavutuksena koska en ole paria satunnaista säveltä enempää nuina vuosina laulanut, ilmeisesti pianonsoitto kuitenkin on jotain opettanut sävelkorvalleni vaikkei se musiikinopettajalleni kelvannutkaan...
Ei opettajat saisi tuollaisia tölviä. :/
Olen täällä käynyt viimeaikoina usein lueskelemassa, nyt jätän ensimmäisen kommenttini. Opettajalla voi parhaimmillaan ja pahimmillaan olla mullistavat vaikutukset ihmisen elämään. Niitä mahtavia persoonallisuuksia on elämässäni ollut onneksi enemmän kuin niitä karmeita :).
VastaaPoistaHuono lauluääni on kyllä todella typerästi sanottu. Ei opettajan tietenkään tarvitse valehdella jos ei kuullosta hyvältä, mutta voisi keskittyä suoritukseen. Jännittämisenkin voisi ottaa puheeksi.
Huonoja liikunnanopekokemuksia minulla riittää niin, ettei loppua tule jos aloitan. Helpoimmin tiivistän sanottavani: Minulla on ollut ilo tutustua yhteen mukavaan liikunnanopeen... Toivon, että uuden polven liikunnanopettajat sisäistäisivät paremmin, että liikuntatuntien tarkoitus on herättää lapsissa liikunnaniloa, ei yrittää valmentaa tavallisista talluroista kilpaurheilijoita. Ei ole syytä olla katkera jos lapsi ei innostu mistään lajista niin, että liittyisi joukkueeseen.
Lahjakkuuksia voi toki kehua, mutta joku raja silläkin pitäisi olla. Ja ainakaan ei tarvitsisi pettymystään lapsukaisten kunnianhimottomuudesta lapsiin purkaa, se kun tappaa loputkin kiinnostuksenrippeet. Enemmistö kuitenkin on niitä tavallisia talluroita.
Peruskoulun päättymisestä on minulla jo yli 20 vuotta. Harrastan kyllä kaikenlaista ulkoilua mielelläni niin kauan kunnes joku vahingossa kutsuu sitä liikunnaksi. Silloin ilo kuivuu kokoon ja homma muuttuu puurtamiseksi. Urheilu on minulle kirosana. Hoen itselleni, että urheilu ei ole lähtökohtaisesti huono asia. Mutta viesti menee jokseenkin kehnosti perille.
Laulukokeita muistan elämästäni kahdet. Ensin se karmein, täydellinen pohjanoteeraus: Toisella luokalla ala-asteella meidän piti laulaa mikkiin luokan edessä. Opettaja nauhoitti esityksen. Lauloin selkä luokkaan päin, silmät kiinni, kädet korvilla, kovaa ja ala-arvoisen huonosti. Tiesin itsekin, ettei se mennyt edes sinne päin. Ja vain koska jännitin niin, että olin ihan kauhuissani. Jälkeenpäin yritin naureskella asialle. Opettajakin taisi jotenkin ilmaista että huonosti meni. Minulla oli kuitenkin lahjoja, joten tämä ei nujertanut itseluottamustani laulamisen suhteen. Esiintymispelon se kyllä onnistui leiskauttamaan ilmiliekkeihin.
Toinen muisto on hyvä: yläasteella saimme yrittää numeron korottamista. Ahneus iski. En saanut uusinnassakaan kymppiä, joku miinus tuli. Mutta sain vuolaasti kehuja ja kannustusta lauluharrastuksen aloittamiseksi. En koskaan kuitenkaan aloittanut, aioin kyllä. Tarjolla oli vain ryhmäopetusta ja ujona minulla oli siihen liian iso kynnys.
Käsityöt olivat lempiaineeni. Olen aina ollut itseriittoisen tyytyväinen omiin ideoihini. Käsityöopeni paljasti vuosia jälkeenpäin, että olisi mielellään antanut minulle kympin, mutta ei uskaltanut kun pelkäsi, että luokkakaverini olisivat olleet kateellisia. (!!!)
Tätä kommenttia olen jaksanut ihmetellä paljon itsekseni. Kaikenlaisia numeronantoperusteita. Se olisikin ollut ainoa kymppi todistuksessani. Kyseisellä opettajalla oli kuitenkin vilpittömän hyvä tarkoitus...
-Laura
Tervetuloa Laura!
VastaaPoistaOlen sitä mieltä, että varsinkin taitoaineissa pitäisi jättää numeroarvostelu kokonaan pois, paitsi jos lapsi osallistuu johonkin valinnaiskurssille.
Tärkeämpää olisi herättää into ja tekemisen ilo. Ja tietoaineissa taas tärkeintä olisi nostattaa kiinnostus ja halu oppia...
Minua eivät kouluaikoina taitoaineet innostaneet ollenkaan: ompelukone ei tehnyt siksakkia vaikka kuinka yritin, vaan pelkkää ryttymyttyä; liikunnantunneilla oli tyhmää kun omistaa kaksi vasenta jalkaa jotka eivät kommunikoi keskenään, kuviksessa opin piirtämään juuri ja juuri tunnistettavan tikku-ukon, laulamisesta sentään tykkään.
Vasta aikuisena olen oppinut tekemisen ilon: kun olen saanut omassa tahdissani kokeilla ja tehdä.