perjantai 17. kesäkuuta 2011

isät ylpeinä katsovat poikiaan

joku tässä blogialustassa nyt tökkii: en pääse kommentoimaan taaskaan /vieläkään /ollenkaan. Olkoon sitten.
Kiitos kommenteista joka tapauksessa!

**
Eilen oli suuri Tyttöjen Päivä.
Pikkusiskoa otti niin vietävästi päähän kun Isoveli lähti mökille ja Isosisko leirille, että lupasin järjestää hänelle Tyttöjen Illan. Pikkusiskolla olivat illan koordinaatit heti kohdillaan: katsotaan tai pelataan. Ja syödään ehkä karkkia.
Pelattiin.
Syötiin karkkia.
Ja oli kuulkaa hauskaa. Pelattiin kummallista wiipeliä, jota kumpikaan meistä ei osannut pelata ja naurettiin aivan läkähdyksiin asti.
Sitä ennen haettiin kaupasta uusi potkulauta kadonneen tilalle (ja minä kävin istumassa pois alta sen kokouksen, joka eilen niin harmitti).
Pikkusisko on ihanteellinen seuralainen siinä mielessä, että kunhan aikuinen on hänen kanssaan ja noin kohtalaisen läsnäoleva, pitää hän kyllä huolen tasaisesta polveilevasta höpöhöpöhöpötyksestä ("jos me tiedettäisiin missä sen mun oikea potkulauta on niin haettaisko me se? itkeeköhän se? äiti, mä söin mummin luona kolme mansikkaa. ja isoisä söi neljä. tiesiksää että mulla on koira. kultainen noutaja. nyt se kävelee tuolla. ja poni. jos mun potkulauta olis joessa niin sukeltaisiksä sen sieltä ylös? arvaa, jos viulu itkee niin se menee ihan ryttyyn. haluaisiksää oman potkulaudan? ai mikset? nyt mun koira meinaa karata" - ad infinitum)

**
Päivän suurimmasta ja hämmentävimmästä uutisesta vastasi eilen Suomen valtio, joka kutsuu poikaansa.
HraHakkarainen on elänyt melkoisen vanhaksi asti siinä uskossa, ettei hänen arvoonsa ja asemaansa moinen näpertely kuulu, onhan hänet aikoinaan koulittu mahdollisten sotatoimien alkaessa paikallisen jalkarättivaraston vartijaksi. Kaikesta päätellen jalkarättivarastojen vartijoista on viime aikona tullut ylitarjontaa, ja hraHakkaraisen täytynee nyt uudelleenkouluttautua jossain kaupunkisotaoperaatiossa jonkin merkittävämmän varastohuoneen (esim. kenkäkomeron?) vartijaksi.

Tämä tietysti nostattaa paitsi suuria sotaleskeyden tuntoja, myös orastavia äidillisiä huolia: poikanen kun on jo vuosia sitten ilmoittanut menevänsä siviilipalvelukseen, koska hänen kuulemansa mukaan armeijassa on aina torstaisin hernekeittopäivä, eikä kukaan täysijärkinen ihminen mene mihinkään sellaiseen paikkaan, jossa on pakko syödä hernekeittoa viikottain. Ei ole poikasta lohduttanut edes kummisetien lupaus sotkun munkeista.

Mitenkäs suu sitten pannaan jos taloudessa on kaksi käpykaartilaista?
Riittävätkö eväskorit ja onko lähimetsä kyllin suuri piilopaikaksi kahdelle?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti