Luin eilen alusta loppuun paljon keskustelua ja kommentteja herättäneen Tiikeriäidin taistelulaulun (tässä linkissä yksi arviointi, tässä toinen).
Oli mukaansatempaisevainen, helppo- ja nopealukuinen, ja vähän pelottavakin: kun istuin valvomaan Pikkusiskon viulunsoitantaa, oli pakko ottaa itseään vähän niskasta kiinni - vaatia pikkuisen enemmän kuin yleensä (siiheksi kunnes tulin katumapäälle!).
Päällimmäisenä mieleen jäi kysymys: miksi?
Miksi ja mistä kumpuaa tällainen pedantti ja kurinalainen vaativaisuus? Mihin sillä pyritään: onko kyse itämaisesta kasvojen säilyttämisen kulttuurista, kunnian tuottamisesta omalle perheelle vaiko yksinkertaisesti vain järjestelmällisemmästä kunnianhimosta, pyristelystä kohti parempaa, rikkaampaa, arvostetumpaa elämää, korkeampaa elintasoa?
Siitä olen kirjoittajan kanssa samaa mieltä, että tämän päivän maailmassa länsimaiset lapset harvoin joutuvat taistelemaan ja tekemään töitä saavutustensa eteen, ja se ehkä näkyy toimintakulttuurissa: heti mulle kaikki tänne - ja jos ei, niin ei kannata yrittääkään. Sitä pohdiskelinkin moneen otteeseen: millä ja miten antaa eväitä yrittämiseen ja sinnittelyyn: onko muuta keinoa kuin se että äiti hengittää niskaan kunnes lopputulos on täydellinen? Pitääkö kaiken olla täydellistä (ja voidaanko esim. musiikissa koskaan edes olla täydellisiä?)
Kaiken musisoinnin lomassa epäselväksi jäi myös, käyttikö perheen äiti samoja metodeja koulumenestyksen turvaamiseksi, oliko koulumenestys yhtä huikeaa kuin musiikillinen menestys ja oliko perheen tyttöjen tavoitteena muusikon ura vaiko kukaties jokin muu?
Kirjan pari viimeistä lukua tuntuivat vähän heittämällä heitetyiltä ja viimeisen luvun jälkeen jäin jopa pohtimaan kirjan totuudellisuutta - ollako vai eikö olla?
Lukukokemuksena suositeltava, ja sitä paitsi kerrankin kasvatuskirja josta ei tule huonoa omatuntoa: niin kaukana tämän meidän elämänpiirimme kasvatuskulttuurista ollaan!
**
Minusta ei selvästikään ole tiikeriäidiksi kuitenkaan. (en varmaan ole tehnyt riittävästi töitä sen eteen?)
HraHakkarainen on poissa, joten lapsille piti olla säilytyspaikkoja.
Kävikin niin, että minusta tuli lastensäilyttäjä.
Tänään meillä on +1 lapsi; huomenna jo +2. Jos tätä menoa jatkuu, pilaan lapseni turhanpäiväisellä leikkimisellä ja lisäksi onnistun viikossa perustamaan päivähoitolan.
Sen lisäksi hemmottelen lapsiani kaikenlaisilla turhuuksilla, tänäänkin lupasin viedä kauhukolmikon+1 rypylään uiskentelemaan.
En ole seurannut yhtään lasten kesätehtävien valmistumista, olen antanut Pikkusiskon viettää viukkavapaata, ja olen muutenkin lepsu ja kelvoton, istun vain sohvannurkassa lukemassa, vaikka voisin kannustaa heitä yhä parempiin suorituksiin.
No, jotain toivoa vielä ehkä on: lainasin Isoveljelle kirjan. Jos mitä uupuu yleisestä ja yhtäläisestä kunnianhimosta, se voidaan ehkä korvata kepulikonstein. Kai. (jos vaan jaksais ja viittis)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti