hevosurheilua?

taaskaan en pääse kommentoimaan, edes itseäni. Höh ja pöh!

*
Syksyn harrastusrumba tai -samba, ehkä jopa -marssi, on alkamaisillaan.
Viimeistään ensi viikolla sytkähtelevät melkein kaikki lajit käyntiin. Meillä on säbää, tanhua, viukkaa, huikkaa, orkkaa, sanataidetta, partsaa. Ja jos Isosiskosta riippuisi, myös hevosurheilua.
Siinä kohden kulkee minun henkinen rajani. Ei.
Partion nielen mitenkuten, se on lähellä ja ryhmää ohjaavat Pikkusiskolle ennestään tutut ihmiset.
Mutta hevosurheilua - ei kiitos.

Joskus alakoulussa olin tietysti heppahullu, niinkuin kaikki pikkutytöt. Paitsi että pelkäsin hevosia kuollakseni (mutta ei takerruta siihen.) (luin kaikki Lauran ponitallit, tietysti osasin koulia estehevosen, ihan vanhasta muistista!)
Kävin kerran yhden luokkakaverin kanssa tallilla - ja sen lisäksi että pelkäsin kuollakseni ja sain päänsäryn, kiinnitin myös huomiota siihen, miten tylysti ja yliolkaisesti lapsia siellä kohdeltiin. Silti ne arvatenkin kalliit eläimet olivat täysin heppahuumaantuneiden pikkutyttöjen hoidettavina.
Muistan että ihmettelin sitä jo silloin. Sitä tylyä ja jotenkin orjuuttavaa ilmapiiriä.

Muutama vuosi sitten Isosisko sai pari ratsastuskertaa synttärilahjaksi kummitädiltään. Karaisin luontoni ja päätin ottaa avoimin mielin vastaan uuden potentiaalisen lajin.
Juuei.
Pelkäsin edelleen kuollakseni (miksi, miksi ne muljauttelevat silmiään ja viskovat päitään ja niillä on ne hervottomat jalat?)
Eikä ilmapiiri ollut yhtään sen suotuisampi.
Arvoasteikossa ylenneet tallitytöt olivat nokkavalla tavalla leuhkoja - mitään muuta sanaa en keksi - läpsivät ja tönivät hevosia, räimivät ohjaksenperilläkin ja suhtautuivat pikkuisiin ratsastajiin hyvin yliolkaisesti.
Yhtään vastuullista aikuista en tavannut, kukaan ei ottanut meitä vastaan, ei opastanut, eikä ottanut kertakävijästä mitään vastuuta, saati sitten että jälkihoitona olisi ollut edes jonkinlaista markkinointia ("jos piditte, tervetuloa uudelleen!").

Mahtilukemiin verenpaineeni nousi viime kesänä.
Vaatimattomalla parin satasen investoinnilla olisin voinut ilmoittaa lapsen "tallikurssille" - opettelemme eläimistä huolehtimista, mm. siivousta, pidämme pehmokoiranäyttelyn ja kurssin lopuksi pääsemme kerran talutusratsastukseen.
Siis mitä?
Minä maksan siitä, että lapsi siivoaa tallia ja vie pehmokoiran mukaansa?
Ei kiitos.

Toivon totisesti, että olen ymmärtänyt jotain perustavanlaatuisen väärin - mutta kaikesta huolimatta minulla on se käsitys, että pikkutytöt maksavat ensin omaisuuksia tunneistaan ja sitten vielä siivun lisää hoitohevosestaan ja heidän odotetaan olevan sukimassa ja luomassa lantaa tämän tästä.
Ilman reilua hyvitystä. Silkkana orjatyövoimana, jota voivat hyödyntää kaikki arvoasteikossa korkeammalla olevat.
Sillä onhan lapselle ihan riittävää se, kun saappaissa on kakkakikkareita ja hevonen sanoo hörrr pitkän päivän päätteeksi ja sitä saa joskus vähän silittää. (mutta ei nyt, kun se on niin väsynyt tunnin jälkeen.)

Jos minä (ja kaikkien kannattaa ilman muuta olla samaa mieltä, maailma olisi paljon parempi paikka!) olisin ensin investoinut setelin poikineen elinkeinooni, ja jos elinkeinoni olisivat elävät eläimet, ei niitä tosiaankaan hoitaisi yksikään alaikäinen ilman valvontaa. Tai ilman korvausta.

*
Voisin vielä mouhata toisestakin luvattoman heikosti hoidetusta markkinointijutusta: alaikäisten rahat ja harrastukset kun useimmiten ovat keski-ikäisten, -luokkaisten ja -tuloisten vanhempien taskuissa, mutta jääköön toiseen kertaan.
Sanonpa vain, että entistä ponnekkaammin kannustan lapsukaisiani mahdollisimman edukkaisiin, hyvin organisoituihin harrasteisiin.
Sellaisiakin nimittäin on.
Joissa lapsi otetaan huomioon, ja joissa toimitaan hyvin ja reilun pelin sääntöjen mukaan, vaikkei vanhempien kukkaroilla käytäisikään.