shaken

Joulu? Joulu?
Lapset - hyvin huomaavaisesti ja ystävällisesti - tiedottavat aamuin illoin montako päivää on vielä jouluun. Minun mielestäni enää.
Olemme kantaneet sisään joulun koristeita, kuuntelemme joulumusiikkia, olen väkertänyt laatikoita - kaikki on siis hanskassa. Vai onko?
Olen viimeiset pari päivää kehitellyt eksistentiaalipaniikkia joulun (ainakin lasten) kohokohdasta. Joululahjoista.
Ei niin harmainta käsitystäkään siitä, mitä lapsille lahjaksi.
Pidämme hraHakkaraisen kanssa kuiskauksenhiljaisia tonttupalavereja iltapäivisin kahvikupposen äärellä ja olemme yhtä ymmällämme. Kävin pari viikkoa sitten saamassa paniikkireaktion lelukaupassa (etsin synttärilahjaa jollekulle jo unhoon painuneelle lapsukaiselle) ja päätin, että yhtään turhaa muoviroinaa en kotiin kanna.
Mitä tilalle?
Kummityttö toivoo jouluksi joko pikkusiskoa tai orankivauvaa.
En kyllä oikein taivu niihinkään. Varsinkaan siihen pikkusiskoon. (jotenkin tuntuu siltä, että kukaties hänen vanhempiensa pitäisi toteuttaa se toive?) (ja vähän kiirettäkin pitää, jos meinaa jouluksi ehtiä). No, toivoo hän myös maailmanrauhaa.
Isosisko toivoo barbeja. Pikkusisko mitä tahansa unikaveria. Isoveli haluaa lehtitilauksia. (ainoa toteuttamiskelpoinen).
Kaikki toivovat kirjoja. (ja saavat niitä, halusivat tai eivät)
Mutta pelkkä ajatus siitä, että pitäisi lähteä tarpomaan kaupasta toiseen, tai vaihtoehtoisesti nettipuodista toiseen, on lannistava.

Minä odotan vain yhtä.
Sitä hetkeä, kun aattoilta kääntyy kohti jouluyötä.
Pöydällä kynttilä, soittimessa hiljainen joulumusiikki, suussa budapest-konvehdin maku.
On hämärää.
On juhlayö.

**

Multitalentit lapseni ovat hoidelleet harrastuksiaan joululomille.
Perjantaina esiintyi Pikkusiskon orkesteri. Kimuli oli taatusti koko kokoonpanon pienin ja nuorin. Valtavan nuottitelineen takaa hänestä näkyi vähän kyynärpäätä ja musiikin tahtiin heiluvat jalat.
Kyynärpää näytti puikkivan ihan oikeassa tahdissa. Ja jalat myös.
Minä niistin vähän hihaani kun muistin sen pienen ruskean muumiomaisen otuksen, joka kiireellä sisältäni otettiin ulos. (oikeastaan olisin halunnut työntää nyrkin suuhuni ja ulvoa eläimellisesti)
Siitäkin on kohta kahdeksan vuotta.
Typykkä kurkisti telineensä takaa ja virnisti kuin kesytön keijukainen. Vilkutti vähän sormenpäillään.
Ja marssi topakkana viulu kainalossa orkesterin pukutilaan.

Isoveljen säbäsyksy on yhtä treeniä vajaa pulkassa.

Isosiskon tanhuryhmä oli joulujuhlan vetovastuussa. Kannoin miljoona tuolia ja katoin kahvipöytään ainakin puoli miljoonaa joulupiparia.
Ja katselin kuinka iloisesti hypsähteleväinen typykkä selviytyi uusista tansseistaan ja kuvioistaan. Hyps ja hyps.
Loppupoloneesiin liittyivät myös Isoveli ja Pikkusisko. Isoveli kinttanassa paidassaan, tukka kuin tuulenpesä koivupuussa.
Ja Pikkusisko, jolla oli jalassaan juuri sopivasti kopsahtavat kengät.

Kun tähän joulu- ja harrastussoppaan lisätään muutama maustelisäke kuluneelta viikonlopulta, ei ole ihmekään, että oloni on aika lailla jamesbond.
Shaken.
Ei missään nimessä stirred.