lapsukaisiani pohdiskelen. Tai lapsukaisia ylipäätään.
Parissakin blogissa on pohdittu lapsiperhe-elämää: onko tämä oleminen raskasta, onko muilla hauskempaa ja muuttuuko lasten myötä mikään ja jos niin mikä?
Ytimekkäästi vastaan että joo, on, kyllä ja kaikki.
Eilen pitkästä pitkästä aikaa minulla oli ihan kokonaan vapaa arki-ilta. Vain Isoveli oli harrastamassa, ja hän osaa itse hoitaa itsensä oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.
Tytöt singahtelivat vain vähän leikistä toiseen. Minä vaelsin ensin levottomana ympyrää, pohdin lähtisinkö ja mihin, tekisinkö perunalaatikot vai miten aikani käyttäsin, ja sitten lösähdin sohvaan - siihen töitään tekevän hraH:n lähettyville ja otin kirjan käteeni.
Ja ensimmäistä kertaa moneen viikkoon luin jonkun kirjan loppuun. (palautin viime viikonloppuna ainakin viisi keskenjäänyttä eeposta, ja otin uusia tilalle)
Urakoimme leppoisasti pari tuntia, jouluisat laulut soivat taustalla, typykät piipahtivat välillä tekemässä soittoläksyjään ja kertaamassa kokeisiinsa.
Epämääräisesti tajusin taas kerran, että tämä ihan oikeasti on hyvää aikaa.
Että kaikki se keskenkasvuinen tempoilu, raivohulluuteen asti ajava väsymys ja elämänrytmin muutos on oikeasti kannattanut. Että tämä elämä on oikeastaan vähintäänkin siedettävää - vaikka tietysti kaikilla muilla onkin ihan tosi paljon parempaa ja siistimpää kuin meillä, niiden lapsilla sievemmät villapaidat, mukeissa on lämpimämpää kaakaota, kaikkinensa niiden lapset ovat kauniimpia ja lahjakkaampia ja niiden elämä on muutenkin jotenkin autuaampaa. (mutta vastapainoksi minä olen väsyneempi ja stressatumpi ja sekaisempi ja mukini on puolityhjempi ja lapset tavallisempia)
Kumma juttu sinänsä, että se oma kuona on jotenkin kuonaisempaa kuin naapurin, mutta naapurin kiva on ihan selvästi kivempaa kuin oma kiva.
Molemmat voittavat kumminkin.
*
Ei minun kyllä pitänyt nyt yhtään olla onnekas tai mitään muutakaan.
Minun piti rätistä siitä, kun hraHakkarainen katsoi eilen telkkarista sitä Haapasalon Venäjänmatkailu-sarjaa, ja se oli sitä mieltä, että minun pitäisi lähteä vähän sinne Ryyslandiaan verestämään kielitaitoani. Ja minä en ollut sitä mieltä.
Minä sanoin että muiluttamisen ajat ovat ohitse ja se sanoi että kyllä kohta tulee konsulaatin auto hakemaan.
Ja nyt harmittaa kun en muistanut sanoa, että minulla on työprojekti jossa olen päättänyt oppia yhden uuden ammattisanan jollain vieraalla kielellä joka päivä (ei venäjäksi).
Olen oppinut yhden. Siinäkin on kirjoitusvirhe, koska kollega ei tiennyt miten se kirjoitetaan.
Mutta nyt voisin tietysti selvittää mitä se on venäjäksi. Oikein kirjoitettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti