kohti uutta viikkoa!

viikonlopun jälkeinen perinteinen valitusvirsi:

Mieleni minun niin tekisi
laiskotella lorvaella
vastuust vapaan eläellä
turhanaikaist tuherrella

En jaksa ajatella, toteutuuko nelipolvinen trokee. Haparoivaa yritystä alkusointuun kuitenkin.

*
Perjantaina roudasimme kauhukolmikon uimahallille, koska hraH:lta oli jäänyt väliin punttisali ja minulla oli krooninen niskajumi.
HraH punttaili, minä polskutin urhoollisesti täysmittaisessa altaassa. Tulin siihen tulokseen, että ehkä näkökentässä saattaisi siintää lyhyiden ratojen ME, pitkille radoille en kertakaikkiaan taivu. Parikymmentä minuuttia ja reilut puoli kilometriä: sitten silmissä sumeni ja sitä paitsi tytöt olivat karanneet hyppyaltaalle vastoin nimenomaista ohjeistustani.
Polskutin jäljellejääneet minuutit myöhemmin tutussa lyhyessä altaassa ja olin paljon tyytyväisempi elämääni.
Ajattelin, että olisi kiva jos sulo-Kasvio vielä olisi uimari. Ja että olisi kiva jos olisin yhtä nätti (=nuori) kuin naisuimarit mutta en niin harteva.
Silloin kun Suomen uinnilla porskutti vielä hyvin, olin aina Kasvio-fani.
En kyllä muista miksi.


Lauantaina vierailimme lapsetta maaseudulla tuttavien luona. Kiehtovat keskustelut ja ympäristön hiljaisuus! Kotiintultua virkkasin vimmaisesti.
Isoäidinneliöpeitto tuli valmiiksi. (otan kuvan kunhan ehdin, muistan ja muutasellaista!)

Sunnuntaina murehdin alkavaa viikkoa ja sitä, että mitä nyt tekisin kun peitto tuli valmiiksi. Lankoja jäi ihan tyhmä annos: niin vähän ettei niistä saa varmaan mitään järkevää aikaan, mutta niin paljon että ne huutelevat houkuttelevasti hyllyssä.
Istuin sohvalla puikot ja koukut käsissä ja huokailin.
Ystävät käväisivät kahvilla: murkkuikää hipova poikanen oli kahdessa viikossa kasvanut ainakin viisitoista senttiä.

Outoa tuo lasten kasvaminen: ensin tuntuu ettei niihin tule järkeä tai muutakaan tolkkua millään. Ja sitten yhtäkkiä niistä on tullut oudolla tavalla isoja.
Isoveli tuntuu kasvavan aina suljetun oven takana. Joka kerta kun hän tulee huoneestaan tai vessasta, hän näyttää venyneen taas muutaman sentin.
Kun ottaa huomioon, että huoneen ovi on nykyään aina suljettuna, tapahtuu päivittäistä kasvua ihan tolkuttomasti.
Kuuntelimme viikonloppuna Junnu Vainion Vanhoja poikia viiksekkäitä. Tapasin laulaa sitä pienelle Isoveljelle. Murtuvalla äänellään hän sitä nytkin hartaasti lauloi mukana.
Minulla tulvahtivat vedet silmiin. Pienenä hän lauloi: "sitten me tultiin kotiin Nosturin häitästä..."

Ja sitten mietin, että milloin viimeksi olen laulanut.
Laulanut oikein sydämeni kyllyydestä?