pitkästyneisyyden kaipuu

kaipaan lapsia niin että sieluun sattuu.
Vaikka näen heitä ihan joka päivä.
Kaipaan sitä että olemme vain me, omassa rauhassa. Kaipaan perhe-elämään turhautumista ja väsymistä ja voimattomuutta.
Kaipaan normaalia arkea.

Saan hetkellisiä hyvänmielen puuskautuksia siitä, että wc on kokonaan ja  kylppäri melkein laatoitettu (lattia kesken, taloyhtiön firma hidastelee vesieristeiden kanssa), siitä että Pikkusiskon huoneen kaappi on liukuovia vajaa valmis. Siitä että kävimme tilaamassa uuden sängyn (vaikkemme saaneetkaan sitä, jonka olisimme halunneet; valmistus oli lopetettu), siitä että keittiötä on pantu aluilleen.
Kaikki on hyvä ja eteenpäin. Olen positiivinen ja luottavainen ja suunnittelen verhoja. Tai mattoja.
Sitten tapaan lapset.
Silloin loppusuoralle on ihan liian pitkä matka.

Kaipaan aamupaloja.
On hetkellisesti ihan hauskaa hakea aamu- ja iltapalansa kahviosta tai kaupasta.
Kaipaan silti sitä, että saan istua varpaat paljaana oman pöydän ääressä syömässä kaikessa rauhassa.
Syömässä sitä, mitä itse haluan.

Kaipaan varpaitani.
Omassa kodissani hipsuttelen paljain varpain aina. Röntsävaatteissa, leppoisasti.
Kaipaan suihkunjälkeiskotoisolotilaa.

Kaipaan lapsia.
Kaipaan omaa suihkua, omaa keittiötä, omaa vaatekaappia, omia pölyjä ja likoja.

Päivät ovat ihan käsittämättömän pitkiä. Järjellä ja suhteellisuudentajulla ymmärrän: tämä kaikki on positiivista ja eteenpäinvievää aikaa. Meillä on koti valmistumaisillaan, meillä on paikkoja joissa tällä hetkellä olla, meillä on mukavia ihmisiä ympärillämme, meillä ei ole takana tuskallista vesivahinkoa tai muuta isoa tuhokriisiä.

Kaipaan lapsia.
Kaipaan itseäni.
Kaipaan oman elämäni hallintaa.
Kaipaan sitä, että me kaikki olemme saman katon alla: lapset, aikuset, eläimet, tavarat.

Kaipaan pitkästymistä.

Vasta nyt ymmärrän arjen arvon.