maanantain syvälliset

uusi työviikko *huokaus*.
UPM on lähdössä aurinkolomalle *isompi huokaus*.

*
Aika rankka viikonloppu. Tunteita täynnä.


Viikonlopun tuoksinoissa juttelimme aikuisia asioita erilaisilla kokoonpanoilla. Vauva-/hoitovapaalta työmaalleen palannut äiti-ihminen antoi tulla täyslaidallisen: aika ei riitä, eikä raha kompensoi kuluvaa aikaa.

Ajattelin ja sanoin ääneenkin, että taaskaan kerran en vaihtaisi omaa tilannettani. Palkkapäivänä harmittaa, mutta ei niin paljon kuin voisi kuvitella.
Toki työ voisi olla haastavampaa ja varmasti kiehtovampaakin - mutta pystyn kyllä aika tehokkaasti ottamaan tästä vaatimattomastakin leiviskästäni sellaisia stressipiikkejä, etten oikeastaan tiedä, kestäisikö herkkä hermorakenteeni yhtään vaativampaa työnteentää.
Rahaa voisi vyöryä tilille isompiakin kasallisia, mutta toisaalta viisitoista tuntia viikossa enemmän kotiaikaa (kuin muilla) on kyllä melkoisen käyttökelpoista valuuttaa sekin. Varsinkin tämän alan palkkatason huomioiden.

Jos ihan rehellisiä ollaan, haluaisin enemmän rahaa vähemmällä vaivalla. hmh.

Mietin kyllä sitäkin, teenkö kotijoukoille karhunpalveluksen kun olen aina tavattavissa ja palvelualttiina kuin pieni partiolainen?
Olisiko niille parempi, jos en koko ajan olisi hengittämässä niskaan kohtuuttomine vaatimuksineni?

Toisella kokoonpanolla pohdiskelimme tämän päivän pientalopeltoja: sitä kuinka kaupunkien ympäristökunnista liikutaan työmaalle ja takaisin päivästä toiseen, kahdella autolla, kuljetetaan lapsia sinne ja tänne - kahdella autolla, ja siellä jossain pellon keskellä on se (melkein) omin käsin rakennettu talo, jossa ei ole ikinä aikaa olla pitkien työpäivien ja jatkuvan edestakaisliikkeen takia.
Tuli surullinen olo.

Pitäisikö työurien pidentämisen sijaan puhua ennemminkin työelämän kohtuullistamisesta ja inhimillistämisestä? Siitä, että työmaailmassa olisi joustoja ja enemmän mahdollisuuksia tehdä todellisia valintoja?

*
Tässä maailmassa on ihmisiä, joille soisi kaiken hyvän. Sellaisia joita haluaisi kantaa käsissään, auttaa jollain tavalla, jos vain osaisi.
Tarjoaminen on melkein yhtä vaikeaa kuin pyytäminen.

*
Sunnuntai-iltana olin aivan loppuunajettu.
Lähdin pitkästä aikaa lenksalle. Juoksin aivan liian vähissä vaatteissa, aivan liian kylmässä säässä ja aivan liian lujaa vauhtia.

*
Etsimme viikonloppuna Isoveljen kaapeista jotain puolisiistiä päällepantavaa.
Isoveli on kesän aikana kasvanut ulos kaikista - kirjaimellisesti ihan kaikista - pitkähihaisista t-paidoistaan. Hänellä ei ole yhtä ainoaa pitkähihaista vaatekappaletta.

Sanoin lapsille, että lapsilisäpäivänä pitää mennä vaateostoksille (välikausikengät, hanskoja, Isoveljen paitoja...)
Pikkusisko tarvitsee kuulemma karvaliivin. Isosisko saa (?) kokohaalarin. Isoveli kommentoi: "nää-äfst, onko pakko?"

6 kommenttia:

  1. Kauheasti mietit samaa kuin minäkin viimeksi eilen. Onko se kaiken sen rahan arvoista, et asutaan työmailla. EIkä vähempikin riittäisi? Tajuan myös, et vain hyväosainen voi näin sanoa. Yhden läheisen ja hänen lastensa elämänlaatu paranisi jos alkaisi tekemään lyhennettyä päivää, mutta kun se tosiaan voi olla satasesta tai kahdesta kiinni et onko varaa Tässä tapauksessa ei. Arvaa haluaisinko auttaa?

    Mietin myös tuota et onko mun ipanat liian lellittyjä kun olen niitä kotona passaamassa. Ehkä! Mutta musta on ihanaa olla jakamassa niille haleja, kun ne niistä vielä tykkää. :)

    pinkki

    VastaaPoista
  2. En kyllä millään usko, että lapsille olisi parempi, että äiti olisi tosi vähän kotona. Minä kun olen nyt puoli vuotta ollut apurahalla kotona - fyysisesti läsnä siis vaikkakaan en aina henkisesti - niin kyllä huomaa, että tunnelma kotona on leppoisampi. En minä noita koululaisia lopulta juuri enempää passaa, mutta pystyn kuuntelemaan kuulumiset joka päivä ja olemaan avuksi jos on joku ongelma. Plus olen tosi paljon vähemmän väsynyt, mikä on ehkä ihan parasta.

    Se tulevan eläketurvan kannalta tämä ei tietysti ole järin viisasta. :-/ Mutta sitten tosiaan, on muitakin arvoja...

    Pojat ja vaatteet. Hoh. Meidän kolmasluokkalainen nuori mies on tänä syksynä omaksunut tyylin, että joka päivä pitää olla verkkarit ja T-paita. Mieluiten joku urheiluaiheinen paita - eniten käyttää sellaista hien läpipäästävää urheiluainetta olevaa paitaa, joka ei mun mielestä ole paita ollenkaan, vaan joku jumppatuntivaruste. Kesällä yhdessä valitut kivat reisitaskuhousut ja farkut saa maata kaapissa, kun mustat ja harmaat versat vuorottelevat päällä. Kun herra oli lähdössä koulun kanssa konserttiin Musiikkitalolle, ehdittiin sentään pysäyttää kaveri kotiovella ja kehottaa vaihtamaan vaatteet vähän eri tyylisiksi... Urheilija mikä urheilija.

    VastaaPoista
  3. Meillä kolmasluokkalainen haluaa olla aina verkkareissa ja mahdollisimman tummissa vaatteissa. kerrankin yksi paita tyrmättiin sanomalla sen olevan liian raidallinen.
    Yksi lapsista taas haluaa paitojensa olevan yksivärisiä tai sitten niissä saa olla joku pelottava tyyppi. Ja se tyyppi ei saa hymyillä.

    t. irakilainen mies

    VastaaPoista
  4. Minusta kyllä työelämä on loppujen lopuksi varsin joustamaton. Itse -ainakin kuvittelen- että olisin onnellisempi, jos voisin tehdä vähemmän työtunteja. Kokemus on osoittanut, että työajan ollessa kovin vaihteleva, lyhennetty päivä ei välttämättä tuo tarvittavaa joustoa. Jos töitä on aamulla 8-12 ja illalla 18-20, niin mulla on koko päivä pilalla, koska en välttämättä pysty hyödyntämään noita vapaita tunteja järkevästi. Päivä viikossakaan ei oikein toiminut. Mun perjantai lipsahti sitten kaupassakäyntiin ja ruokahuoltoon. Olisin ehdottomasti halunnut vapaani yhteen putkeen -25% ja vapaat peräkkäisinä päivinä. Mutta eihän sellainen ole mahdollista

    Meillä nenä pysyy pinnan päällä tällä hetkellä ainoastaan etätyömahdollisuuden takia. Laitan usein edellisenä iltana valmiiksi pyykkikasat ja esivalmistelen ruokia. Aikaa säästyy kun ei tarvitse tunkea ruuhkassa eikä puunata mitenkään :)

    VastaaPoista
  5. Työelämä tuntuu rakentuvan ajatukselle, että kaikkien pitää antaa koko ajan 200% itsestään. Itse annan tällä hetkellä ajallisesti 80%. Pystyn kyllä tekemään suurin piirtein kaiken olennaisen, mutta huomaan, että olen silti vähän ulkona: se perjantaipalaveri jossa kerrottiin Tärkeitä Asioita, jäi väliin, kaikkiin koulutuksiin en pääse... Pidemmän päälle jään väistämättä vaille jostain, mitä ei sitten oteta huomioon muuten työn vaatimuksissa kohdallani. Ei muisteta, hoksita, ei voida huomioida yhden erityistilannetta. Ymmärrettävää tavallaan.
    Mutta surullista.

    - Ilon vuosi

    VastaaPoista
  6. Flora ja P: minä olen pelottavan nipo siinä, että verskat eivät ole kouluasu. Ei. Ei. Ei. Ainoana poikkeuksena päivä, jolloin ei ennen liikuntatuntia ole vaihtomahdollisuutta.
    Tästä syystä (tietenkin!) naperot yrittävät karata milloin mihinkin tilaisuuteen collari-housuissa ja liian pienissä t-paidoissa.

    Työelämässä selvästi pitäisi olla enemmän joustoja: lyhennettyjä työpäiviä ja -viikkoja, etä-mahdollisuutta, sovittelua, joustavampia työaikoja. Ylipäätään pitäisi varmaan päästä eroon perinteisestä kahdeksasta-neljään-mallista.
    On jotenkin kohtuutonta, että elämässään kaikkein hektisimpänä aikana pitäisi myös työelämälle antaa se täysi 200% - sille prosenttimäärälle kuin selkeästi olisi tilausta muuallakin. Vaikkapa kotona.

    Tajuan, että olemme poikkeuksellisen onnekkaita, kun olemme molemmat kotona puoli neljään mennessä lähes kaikkina arkipäivinä ja meillä on silti kaikkea sitä mitä tarvitsemme ja melko paljon sellaistakin, jota vain haluamme, emme välttämättä tarvitse :)

    Tämän päivän työelämä - ja myös työttömyyselämä - voisi ja sen pitäisi olla paljon muunneltavampaa.
    Monessako yhteisössä oikeasti toteutuvat ne arvot, joita firma väittää edustavansa - myös henkilökunnan osalta?

    VastaaPoista