parisuhteellisuutta

taisin eilen väittää, että kaikki viime aikoina lukemani kirjat ovat ihan plääh.
Valehtelin.

Kiertelin joku aika sitten jollain kirpparilla etsimässä jotain ja rutiininomaisesti vilkaisin tietysti myös kirjapenkolaarin. Koska elän ankaraa en osta yhtään kirjaa -kautta, nappasin laarista muistiin yhden kirjan nimen ja marssin suorin tein kirjastoon etsimään sitä.
Maija ja Hannu Nymanin Amoria ja huumoria parisuhteeseen oli hyvä lukukokemus. Luulen, että olen lukenut sen joskus ennenkin, mutta tähän hetkeen tuo kirja sopi erityisen hyvin.
Olimme taannoin - ystävänpäivänä itse asiassa - heitä kuuntelemassa ja pidimme illasta kovastikin. Hyviä puhujia ja sopusointuista paria on ilo kuunnella, aina! Puhumattakaan siitä, että on äärettömän levollistavaa pysähtyä hetkeksi oman parisuhteen äärelle.

Olimme viime syksynä pariskuntaviikonlopussa. Hyvä kokemus. Kaiken pikkulapsivuosien aikana kasautuneen arkikuonan alta löytyi edelleenkin Se Juttu. Oli suorastaan sykähdyttävää olla vähän itsekäs ja nostaa parisuhde keskiöön.
Kun tässä koulujenaloitushässäkässä pohdimme syksyn ohjelmaa, mietimme myös kahdenkeskistä olemista: lähdemmekö yhdessä ja kahdestaan johonkin matkalle, ravintolaan, teatteriin?
Päädyimme ilmoittautumaan uuteen pariskuntaviikonloppuun - vaikka matka olisi mukava ja ravintolassa hyvää ruokaa, on paljon vaivattomampaa ja helpompaa pysähtyä katsomaan toista silmiin tilanteessa, jossa on pakko tehdä niin.
On niin helppo sanoa, että menemme ihanaan aurinkoiseen katukahvilaan istumaan, lataamaan akkuja ja viettämään parisuhteen laatuaikaa.
Mutta onko se laatuaikaa parisuhteelle? Tuleeko siinä ihan oikeasti ja todesti katsottua silmiin, puhuttua niitä tärkeitä?
En tiedä.
Taitaa olla vähän kummallista harrastaa parisuhdetta. (mutta se on varmasti parempaa kuin harrastaa paria suhdetta.) (Kyllä on kökköiset vitsit tänään!)

Se katukahvilamatka on suunnitteilla kevätpuolelle. Kuitenkin.

Miksi näitä mietin? (se merkki varhaisen on vanhuuden?)
Pitääkö, saako, voiko, onko tarpeen keskittyä sellaiseen, joka hoituu itsekseenkin? Vai onko se silkkaa neuroottisuutta? Turhaa kaupunkilaispullamössöurputusta? (eikös olekin hieno sana!)

*
Kuten suosikkilaulajat /-lauluntekijät niin kauniisti sen sanovat:
Kuuletko nainen?
"kaivattiin kenties vain rahtusta aikaa ja rohkeutta katsella silmiin..."