päivällinen

kun pääsin illalla kotiin - ei edes ihan kamalan myöhään - oli semmoinen olo että olen menettänyt jotain korvaamattoman arvokasta. Lapsen ensiaskeleet tai jotain. Vaikka oli ihan tavallinen tiistai.

Olin tietysti kamalan tyytyväinen itseeni siinä että viimeisen tunnin verran ainakin olin sompaillut loputtomassa hetteikössä nimeltään small talk, ja vieläpä varsin onnistuneesti. Olin päättäväisen iloinen ja hyväntuulinen ja ihan pikkaisen blondi (grrr!) mutta illan päätteeksi olin hivellyt miehistä itsetuntoa oikein yllin ja kyllin (ja hyi teitä ja teidän likaisia mielikuvituksianne! sivistyneesti keskustelimme päivänpolttavista aiheista!).
Kyllä ajattelin kotiin tepsuttaessani että rakastaminen on niin tahdon asia ja että kyllä vaan on semmoisia ihmisiä, joiden kohdalla sitä tahtoa ja päättäväisyyttä kysytään ihan erityisen paljon. Mutta vaikka se on ihan käsittämättömän uuvuttavaa, niin onpa siitä kyllä hyötyäkin: piste pitkään jatkuneelle työyhteisöä kalvaneelle kaiherrukselle, ainakin minun osaltani, ainakin tämän yhden ihmisen kanssa. Erosimme - jos nyt emme aivan ystävinä - niin ainakin naureskellen.

Kauhukolmikko oli tallella, eikä ollenkaan traumatisoitunut vaikka en ollutkaan heidän niskoihinsa hengittänyt koko päivänä. Mutta jokaisella oli ihan valtavasti asiaa alkaen kumisaappaiden epätoivoisen huonosta värivalikoimasta kadonneiden kirjojen kautta valinnaisaineiden ihmeellisyyksiin.
Ja siksi minulle tuli semmoinen olo että kumminkin olen menettänyt jotain ihan korvaamattoman arvokasta.
Ihan siitä tavallisesta tiistaista.

Ehkä sitä joskus toisinaan tarvitsee pienen muistutuksen siitä, mikä itselle on tärkeää.
Minulle se nähtävästi on yhteinen päivällinen.
Sitä ennen ja sen jälkeen voi tapahtua vaikka mitä, kunhan on koko lauman yhteinen päivällinen.