keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

päivällinen

kun pääsin illalla kotiin - ei edes ihan kamalan myöhään - oli semmoinen olo että olen menettänyt jotain korvaamattoman arvokasta. Lapsen ensiaskeleet tai jotain. Vaikka oli ihan tavallinen tiistai.

Olin tietysti kamalan tyytyväinen itseeni siinä että viimeisen tunnin verran ainakin olin sompaillut loputtomassa hetteikössä nimeltään small talk, ja vieläpä varsin onnistuneesti. Olin päättäväisen iloinen ja hyväntuulinen ja ihan pikkaisen blondi (grrr!) mutta illan päätteeksi olin hivellyt miehistä itsetuntoa oikein yllin ja kyllin (ja hyi teitä ja teidän likaisia mielikuvituksianne! sivistyneesti keskustelimme päivänpolttavista aiheista!).
Kyllä ajattelin kotiin tepsuttaessani että rakastaminen on niin tahdon asia ja että kyllä vaan on semmoisia ihmisiä, joiden kohdalla sitä tahtoa ja päättäväisyyttä kysytään ihan erityisen paljon. Mutta vaikka se on ihan käsittämättömän uuvuttavaa, niin onpa siitä kyllä hyötyäkin: piste pitkään jatkuneelle työyhteisöä kalvaneelle kaiherrukselle, ainakin minun osaltani, ainakin tämän yhden ihmisen kanssa. Erosimme - jos nyt emme aivan ystävinä - niin ainakin naureskellen.

Kauhukolmikko oli tallella, eikä ollenkaan traumatisoitunut vaikka en ollutkaan heidän niskoihinsa hengittänyt koko päivänä. Mutta jokaisella oli ihan valtavasti asiaa alkaen kumisaappaiden epätoivoisen huonosta värivalikoimasta kadonneiden kirjojen kautta valinnaisaineiden ihmeellisyyksiin.
Ja siksi minulle tuli semmoinen olo että kumminkin olen menettänyt jotain ihan korvaamattoman arvokasta.
Ihan siitä tavallisesta tiistaista.

Ehkä sitä joskus toisinaan tarvitsee pienen muistutuksen siitä, mikä itselle on tärkeää.
Minulle se nähtävästi on yhteinen päivällinen.
Sitä ennen ja sen jälkeen voi tapahtua vaikka mitä, kunhan on koko lauman yhteinen päivällinen.

4 kommenttia:

  1. Minä niin ymmärrän. Olen maaliskuun ajan ollut kolme iltaa viikossa kurssilla - päivällisaikaan. Vaikka niistä kahtena iltana kurssillaoleminen onkin vain istumista kotona koneen ääressä kuulokkeet päässä, henkinen poissaolo on väistämätöntä. Se on hankalaa, rasittavaa, monimutkaista ja joo, tuntuu, että menettää jotakin tärkeää.

    Huhtikuu pitäisi vielä sinnitellä kahdella kurssi-illalla.

    VastaaPoista
  2. Sen huomaa heti jos syystä tai toisesta ei ole ollut läsnä... :)

    VastaaPoista
  3. Ja, sie et kuitenkaan nyt kaivanut sitä tärkeintä pointtia tähän esille, ja ylös- mikä minua melkein parisutti.

    Se kauhukolmikko oli huomannut,että he olivat jääneet vaille jotain,joka heille on erinomaisen tärkeää.
    Vaikka hieman kirveleekin, että nyt kävi näin, niin opetuksellisesti tämä oli ehkä tiedätkö enemmän kuin hyvä juttu.

    Lapset kyllä tietävät, mitä ja kuinka paljon tuo yhteinen aika merkitsee. Tästä on puhuttu aikaisemminkin.
    Sinulle on hyvä,että jollain tavalla se tulee sinulle ilmi,takaisin. Lasten käytös osoitti sen,että heinolivat menettäneet jotain..

    Luotan niin tapaasi poimia jo ajatukseni ,että voi olla rauhassa oma sekainen itseni,kun puhun kanssasi :-)

    Noita yhteisiä aikoja ruokapöydässä muistetaan aina,aikuisuuteen saakka. Tuota parempaa lahjaa ei lapsilleen voi antaakaan.

    Aurinkoa.

    VastaaPoista
  4. Flora: vääjäämätön johtopäätös - arki on tärkeää. Vaikka se on sitä, mitä se on. Niin tärkeää. (kunpa sen jaksaisi aina muistaa!)

    Yksis: totisesti, sen huomaa kun on ollut poissa. Vaikka vain muutaman tunnin illasta.

    Vintti <3!
    Totta tuokin. Kahden kokouksen viikkoina nuoriso alkaa yleensä purnata "miksetsä koskaan ole kotona?"

    VastaaPoista