Äitipohd.

Eilinen oli hyvä päivä.
Kertakaikkiaan.

Ei ollut kiirettä, oli vain aikaa.
Kävimme porukalla pyöräilemässä - isot halusivat tarkistaa, kauanko kestäisi koulumatkan pyöräily.
Kehittelin sapuskaksi salaattipöydän.
Otin päivänokoset (luksusta; minä en ikinä nuku päivisin. En nuku edes öisin.)
Pesin pari ikkunaa.
Lähdin potkulenkille - tytöt touhusivat pihalla, Isoveli lähti lenksalle ja hraH omalle lenksalleen.
Kertasimme Isosiskon kanssa kokeeseen.
Lönötin laiskana.
Voiko olla parempaa: toimeliasta ja laiskaa, yhtäaikaa. Aivan parasta.

*

Aloin lukea Anu Silfverbergin Äitikorttia.
Ensin sain kaikenmoisia hepuleita ja aargh-kohtauksia: minulla on lieviä asenneongelmia ylenmääräistä feminismiä ja varsinkin noin kehollista feminismiä kohtaan; minun kokemukseni murrosiästä tai raskaudesta ovat hyvin erilaisia kuin mitä Silfverbergin mukaan ikäpolvemme on yhteisesti ja yhteiskunnallisesti joutunut kohtaamaan.

Todella pahoja asenneongelmia minulla on kaikenmoista sukupuolettomuutta kohtaan - varmaan siksi, että minä en pidä sukupuolettunutta maailmaa minkäänlaisena ongelmana, jota vastaan minun pitäisi taistella.
Sinnittelin parin ensimmäisen luvun yli, ja nyt jo alan päästä kirjan imuun.

Kirjasta alkaa vähitellen nousta esiin ajatuksia, jotka vallan helposti pystyn jakamaan, jos kohta en ikimaailmassa lähestyisi aihetta niin ylen yhteiskunnallisesta näkökulmasta. ("Vauvan sänky on poliittinen ratkaisu") (kieroutunut huumorini tempaisi heti palkokasvin hengityselimiini: meillä on tapana hraH:n kanssa käydä napakoita väittelyjä sanan poliittinen merkityssisällöstä) Mutta asiasta kyllä olen samaa mieltä: ihan liikaa kouhkataan, ihan kummallisista asioista ja varsinkin äitiydessä aivan lievästi liioitellaan luonnollinen-kulutuskeskeinen -akselilla.

Kutakuinkin Silfverbergin ikäpolven edustajana, mutta muutamaa äitityövuotta pidemmälle ehtineenä huokaisen helpotuksesta. Jos kouhkattiin silloin kun Isoveli oli tuore tapaus, niin kyllä nykyään kouhkataan vielä enemmän. Ei ihme, että menee pää pyörälle. Silloin kun Isoveli oli tuore, oli vallalla vain imetyshysteria: ihmettelin jo silloin, miten monesta muusta asiasta tiedetään WHO:n suositukset (minä en tiedä who:sta oikeastaan mitään muuta kuin imetyssuositukset). 
Nyt tarjotaan ismiä ismin perään. Kursiivilla ja painokkaasti.
Silfverberg ilmaisee asiat huomattavasti tyylikkäämmin kuin minä, mutta:
myös minä pidän jotenkin käsittämättömänä sitä, miten (muka) suuria ja keskeisiä ja miten pelottavan tietoisia jotkut ratkaisut tämän päivän vanhemmuudessa ovat. Puhutaan Perhepedistä, Kiintymysvanhemmuudesta, Kestoilusta ja ties mistä muusta (olen jo kadonnut kartalta) - asioista joissa on takana joku elämää suurempi ideologia, Vain Sinun Lapsesi Parhaaksi (kaikesta muusta ne menevät pilalle).
Tulee sellainen olo, että vanhemmat - varsinkin tiedostavat äidit - panevat oman elämänsä ja persoonansa tyystin hyllylle toteuttaessaan puhdasoppista ideologiaa, Silfverberg puhuu äitiyden mustasta aukosta.

En voi väittää, että olisin itse tuoreena äitinä ollut kovinkaan paljon selväjärkisempi. En ole ihan varma, olenko sitä vieläkään.
Mutta hitaasti, pitkän prosessin kautta olen ehkä tajuamassa, että kyse on elämästä, vai pitäisikö sanoa Elämästä, isolla alkukirjaimella ja kursiivilla.
Siitä että asiat pitää elää läpi omannäköisesti.
En pysty, enkä edes halua pystyä, elämään todeksi mitään kasvatusideologiaa. Olen vain tämmöinen: tempoileva ja vähän seko.
(sivujuonne: termi kiintymysvanhemmuus saa minut aivan sekopäiseksi. En tiedä, en ihan oikeasti tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta eikö nyt vanhemmuus yleensä, keskiverron normaalissa ihmisessä ole myös kiintymystä? Eikö vanhemmuus itsessään ole kiintymystä? Kyllä minä olen kiintynyt ja kiinnittynytkin lapsiini ihan ilman mitään ideologisoimista. Mutta kyse on taas kerran vain käsitteestä, ehkä sen sisältö on jotain, mikä minulta puuttuu. Kiintymys?)

Hyvät kicksit ja jajat ja tiesmitkä sain Silfverbergin luonnollinen afrikkalainen - kulutuskeskeinen -jaottelusta. Yhtään en ollut aargh, vaan pelkästään juuri näin!
Muistan jo jostain Isoveljen elämäntaipaleen alkuvuosilta sen hepulin, mitä sain kun imetyksestä ja synnytyksestä ja ties mistä milloinkin puhuttiin luonnollisena ja kauniina asiana.
Luonnollisessa on hyvin harvoin mitään esteettisellä tavalla kaunista. Luonnollinen on luonnollista; se voi olla vähän raadollista, joskus tuskallista, ei aina kovin helppoa ja hyvin harvoin erityisen hahtuvais-höytyväistä, mutta se on luonnollista. Se on vahvaa, kaikennielevää, kokemuksellista.
(se joka väittää että nälkäkarjuhuutava imemiskyvytön vastasyntynyt on kaunis, on päästään vialla. Eikä liioin sen vastasyntyneen neuvoton, maitoa ja maitohikeä tursuava ja tuskaantunut äiti ole kaunis.) 

*
Toinen työn alla oleva opus on Levinen klassikko Not buying it.
Mitäs siitäkin sanoisin?
Hmh, not buying it.