parisuheperjantai

Luen parhaillaan hauskaa kirjaa: Idioottipomo - alaisen selviytymisopas.
(vastuunvapautus; UPM on ihan ok)

Omituista, mutta Idioottipomo herätti uinuvan parisuhdeneuvojan minussa. (tai sitten se on tuo ainekirjoitushaasteen aihe?)

Niin metsä vastaa.
Tai kuten muuan suuri opettaja parituhatta vuotta sitten: mitä tahdotte ihmisten tekevän teille...
Kyse ei ole siitä, mitä se toinen tekee tai jättää tekemättä.
Kyse on siitä, miten itse asennoidut itseesi ja ihmisiin ympärilläsi.
Mitä itse teet tai jätät tekemättä.

Jos se toinen aina vain pusertaa hammastahnaa väärästä paikasta, ei se natkuamisesta miksikään muutu. Vika on itsessä: omissa odotuksissa, standardeissa, asenteessa.
Pitää muuttaa jotain. Itse. Itsessään.
Pitää ehkä ostaa oma hammastahnatuubi, jota saa pursota ihan niin kuin itse haluaa, kyllä siihen kylppärin hyllylle mahtuu kummankin oma tuubi. Tai sitten pitää hyväksyä se, että toinen nyt vain toimii tuolla tavalla - onko se sittenkään niin huono tapa? Mitä tapahtuisi jos itse kokeilisin sitä tapaa? Jos olisin hiljaa ja pursoaisin samalla tavalla kuin tuo toinen?

Mitä tahansa ei tietenkään tarvitse tai kuulu ottaa vastaan, ei tarvitse kääntää toista poskea.
Mutta kehen tahansa on suhtauduttava arvostavasti ja kunnioittavasti. Rakastavasti.

ugh.
Olen puhunut.

Paitsi että en ole.
Radiossa kerrottiin että tanssiope Åke Blomqvist - sit ei terra levis - vei joka ikinen viikko vaimolleen kukkakimpun.
Se, mitä tarina ei kerro, on mitä vaimo teki.
Ihmisten tarinat ovat aina kaksisuuntaisia.
Teetkö itse huomaavaisia tekoja? Osaatko ottaa niitä vastaan siinä muodossa, jossa ne kohdallesi tulevat?
Se ei ehkä ole kuoharia alusvaatelaatikossa tai serenadi ikkunasi alla. Se voi olla täyteen pinottu puuvaja pihan perällä.

ugh.
Nyt olen puhunut.
Tämä on kyllä käsittämättömän iso ja vaivalloinen läksy opeteltavaksi.
Joka päivä jään laiskalle. Tukiopetusta tarvitsen varmasti.

*

Kaipa tämä kumpuaa myös eilisistä parisuhekeskusteluista kotonurkissa.
Kaikki alkoi siitä, että kissa - se pieni pyöreä - tarvitsi eläinlääkintää. Ensin survoimme elukkaa kuljetuskassiin, se oli Usain Bolt yhdistettynä Harry Houdiniin: nopea, ketterä ja vankilastavapautuva. (ihan oikeasti, kissa oli kassissa ja kassi kiinni, ja sitten se ei ollutkaan, vaan menossa karkuun!)
Tietysti saimme naurukohtauksia. (ja minä sain taisteluvammoja)
Sitten roudasimme sen lekurille. Mielipidevanki huusi säälittävästi koko matkan.
Tietysti se piti rauhoittaa tutkimuksia varten. Tuloksia odotellessamme minä ruokkosin metsäläisen: leikkasin kynnet ja harjasin. Pahimmat takut parturoitiin.
Kuittasimme laskun ("kissanne on idiootti idiopaattisen kystiitin uhri, mutta antakaa sille vähän särkylääkettä"), murjotimme asiaintilaa ja kotimatkalla totesimme, että ei enää lemmikkejä meille.
Sanoin, että kissa voi tulla, ja vaikka kaksikin. Mutta jokikinen elukka lähtee talosta johonkin opiskeluboksiin. Että sitten joskus ollaan vain ihan kahdestaan.

Joskus paljon myöhemmin illalla hraH sanoi: se on oikeastaan aika mukava ajatus. Että ollaan kahdestaan. Voidaan vaikka mennä Helsinkiin joskus. Ihan niin kuin sit kohta.

*
ps. tämä näyttää olevan kuudessadas julkaistu kirjoitus näillä uusilla poluilla.
Oho, niin se aika rientää ja muuta sentapaista.
Polun ura vaan ei muutu.