pipparskaakkukriisi

Yksi lukuisista serkuistani (uskokaa pois, niitä riittää!) julkaisi veissibuukissa strömssööhenkisen kuvan pipparskaakkujen paistannasta.
Kuinka hän ja lapsosensa hymyssäsuin paistelevat ja maistelevat pipparskaakkuja.
Aargh.

Ei jouluvalmisteluja nyt vielä kuulu aloittaa.
Jouluvalmistelut aloitetaan vasta sitten kun ollaan siivosti käyty hoilottamassa hoosiannat ja istuttu rauhallisesti ja kärsivällisesti hetki kirkkokahveillakin. Eikä silloinkaan vielä täydellä teholla, vaan korkeintaan niin, että laitetaan ehkä jouluvalot ikkunaan, ja tietysti sytytetään kynttilä. (sunnuntai on kuitenkin lepopäivä. ei silloin sovi rehkiä, niin se on!)
Että ei mitään varaslähtöjä.

Toinen mistä reklamoin on pipparskaakut noin yleensä, että miten on mahdollista että kaikki muut onnistuvat ja minä en?
Jotenkin kestän sen että anonyymit ja vähemmän anonyymit täällä blogistaniassa punaisin poskin kalastajavillapaidoissaan paistelevat ja maistelevat yhdessä jälkikasvunsa kanssa omin pikkukätösin tursuteltuja glitteripipareita, mutta kyllä nyt tulee jo liika iholle tuommoinen peli.

HraH joka vuosi ottaa minusta semmoisen piparinpaistelus-maisteluskuvan, jossa olen virttyneessä röntsässä teepaidassa, ihan hikisenä ja kuristan homersimpsontyyliin hengiltä jotakuta lasta, joka on juuri nielaisemaisillaan puolen kilon möntin taikinaa. Että miten se osuukin kameran kanssa paikalle juuri semmoisella hetkellä?
Ei semmoista kuva voi missään julkaista. Tulee vielä lastensuojeluvalvoja paikalle.
Ihan epää.
Kyllä varmasti olen laulanut joululauluja ja paistellut ja tursutellut juuri ennen sitä kuvan ottamista.

No tietysti sitten se serkkuni ja kaikki sen kaverit kehuivat että miten monta kertaa ennen joulua he paistelevat piparkakkusiaan; joka viikko ainakin, joskus jopa kahdesti.
Mihin ne oikein joutuvat niiden kakkustensa kanssa?
Jos nyt jo aloittaa ja joka kerta vetäisee vaikka puolen kilon taikinan, niin kyllä on kakkua kerrakseen. (tietysti yhtenä kertana tehdään se täydellinen piparkakkutalo, vaikkei sitä kukaan sanonutkaan. mutta kyllä minä tiedän)

Paitsi että kyllä meilläkin paistellaan pari-kolme taikinallista. Yhden kerran tehdään kaupan taikinasta, koska se on helposti käsiteltävää. Yhden satsin leivon yksityisesti sillä kaikkein parhaalla reseptillä, josta tulee aivan taivaallisen suussasulavia kakkuja, mutta jonka taikina on kyllä yksi faan leivottavaksi. (niitä kakkusia sitten säästellään erityisiin kahvihetkiin, niitä ei saa noin vain käydä kromehtimassa)
Ja sitten pitää olla pellillisen verran taikinaa jemmassa aatonaaton iltaan tai aattoaamuun. Että tulee jouluntuoksu.

Kerran kauan sitten minä olin iloinen ja luova ja ahkera ja silloin leivoin semmoisia kakkuja, joihin tuli reikä. Aatonaattona laitoin niihin silkkinauhat ja ripustelin joulukuuseen ja olin niin tyytyväinen itseeni.
Tapaninpäivänä aloin ihmetellä että onpa muuten aika hiljaista.
Pieni piparihiiri istui kuusen alla, hänkin itseensä tyytyväisenä.
Ja kuusessa roikkuivat enää pelkät reiät. Paitsi yhdessä yläoksassa oli vielä puolikas kakkusta jäljellä. Ja hampaanjäljet.
Että ei vaan mene niin kuin strömssöössä.

*

Minä sanoin aamulla bussissa hraH:lle että pitää ryhdistäytyä ja hänenkin pistää kalastajavillapaita päälle ja tulla leipomaan että ollaan niinkuin kunnon ihmiset eikä niin kuin mitkäkin villit metsäläiset.
Se lupasi tulla ottamaan taas valokuvan.