ahd., angst. ja opiskelumouh.

yritin osallistua eilen siihen opiskelujutun verkkokeskusteluun, mutta totesin että en kyllä osaa. Taidan vain ruveta suosiolla nykertämään seuraavaa esseetä.
Mouhasin hraH:lle (joka onnekseen pelasi juuri silloin shakkia) että mitä ihmeen väliä jollain naisten asemalla oli joskus kaksisataa tai kolmesataa vuotta sitten? Se meni jo. Tai köyhien talonpoikien?
HraH sanoi poissaolevan tyynnyttelevästi että aivan niin.

Huomaatteko jonkun pointin opiskeluissani?
Mouhaus.
Onpa aihe mikä hyvänsä, niin minä kerin kierroksia koneeseen ja pakotan koko ympäröivän maailmani kärsimään kanssani.
Pitäisiköhän ottaa oma käytöksensä pienen tarkastelun alle? Ties minkä akateemisen angstin tällä kylvän puolustuskyvyttömiin lapsukaisiini?
Estän tietysti niitä täysipainoisesti totetuttamasta itseään, ne haaveilevat jostain ylevästä vaikka poronkasvatuksesta ja sitten niillä on mielessään kaikki se ahdistava mouhaus mikä opiskeluun liittyy, eivätkä ne menekään porotalouskouluun vaan rupeavat lusmuilemaan ja keräämään pulloja metsistä tai jotain. Ei se nyt vielä niin paha, mutta sitten ne tilittävät terapeutilleen että kyllä minä muuten mutta ahistaa niin kun en osaa mouhata riittävästi, ei ole opiskelijaksi minusta.

Se on vähän samanlainen juttu kuin tango. (äiti, älä lue tätä kohtaa!)
Ihmettelin monta vuotta että miksi tangot ovat niin vastenmielisiä.
No selvisihän se, kun kerran aikuisempana satuin visiteeraamaan kotikotona suursiivouspäivänä ja ämyristä tuli tuutin täydeltä tangoa.
Eivät sovi tango ja prokrastinaatio yhteen, eivät yhtään.
Ja jos menisin terapeutille niin voisin tilittää että melkein olisin tangokuningatar mutta kun en pysty olemaan samassa huoneessa tangolaulannan kanssa. (tai vaihtoehtoisesti että kyllä minä siivoaisin mutta kun heti alkaa ujeltaa tango korvien välissä ja tulee ahd.)

*

Eilinen oli muutenkin ihan ahd. ja angst.
Tiedättekö sellaiset päivät, joita Pikkusisko joskus paljon pienempänä kuvasi niin sattuvasti: kun elämä vaikertaa niin se vaikertaa.
Sellainen päivä, jolloin kertakaikkiaan vaan haraa vastaa niin kauan, että sydänalassa alkaa puristaa ylenpalttinen arkistressi? Vain pelkkä arkistressi, ei mikään sen kummempi.
Joulukuussa on niin paljon säädettävää, poikkeuksia ja poikkeuksen poikkeuksia, että kun siihen ympätään joku kevyenlainen kotikatastrofi päälle, voi ihminen jotenkin sielullisesti lysähtää.
Ajattelin että käperryn sohvannurkkaan säälimään itseäni oikein urakalla. Keitän ehkä kaakaota ja oikein ryveskelen kotikutoisessa kurjuudessa ja itsesäälissä.
Kissinvillat.
Selvittelin kolme muuta arkikriisiä ja kotikatastrofia, lisäsin ja poistin kalenteriin viitisentoista uutta poikkeusta ja poikkeuksen poikkeusta ja unohdin koko itsesäälin ja kaiken lisäksi sen kaakaonkin.
Ihan meni hukkaan koko hyvä stressi.

*
Piti kirjoittaa parisuhteellisuuksia ja uhmaikäisyyksiä tänisen ja eilisen blogikierrosten perusteella.

*

ps. se kehvatsun filosofiaessee sai vähän kehuja. Jotakin sinnepäin että hienoa omaa filosofista pohdintaa. (mutta lähteiden kanssa...)
ei muuten ollut ensimmäinen essee, jota kommentoidaan kutakuinkin noin, paitsi yhtä kommentoitiin että liikaa omaa pohdintaa. (voiko olla liikaa?)