keskenkasvuisen nuorison kehitelmiä

Isosiskon kanssa aloitimme yläkoulututustumiskierroksen.
Periaatteessa valinta on hänen osaltaan selvä, vaikka itse olenkin ollut vähän epäilevällä kannalla. Onkohan maailmassa riittävän hyvää koulua minun omille pikku silkohapsilleni?
Ehdotin lapsukaiselle kevyttä katsausta kaupungin opetustoimen tarjontaan, vähintäänkin siihen omaan tulevaan kouluun - että tietää mitä saa.
Sain puhua kuin ruuneperi: tulet nyt omin korvin kuuntelemaan, mitä ne opettajat siellä suunnittelevat teidän päänmenoksi.
No höh, joojoo.

Joka kerta kun yritin rapsutella nenääni tai oikaista hiuskuontaloani, Isosisko tarttui käteeni ja sihisi: "uskallakin kysyä jotain!"

Illan päätteeksi olin vakuuttunut, vaikka ennen iltaa en ollutkaan. Hyvä työrauha, hieno kuri, napakka kasvatusote. Juuri oikea paikka omalle pikku pulluraposkelleni.
Isosisko, joka oli siihen asti ollut täysin barrikadeilla juuri tämän oman koulun puolesta, olikin vaihtamassa mielipidettään. Kauhee kuri, hirvee hiljaisuus ja liian ankarat opet, kumarrellaan ja nyökitään kuin pulut. Ei semmoista kestä kukaan.

Minä olisin ollut valmis lopettamaan koko kierroksen tähän yhteen. Olisin voinut tuuletella kuin myöhäisherännäinen lahkolainen että jee, hyvä koulu!
Mutta mepä jouduimme takaisin lähtöruutuun: Isosiskoa alkoikin yhtäkkiä aivan tavattomasti kiinnostaa kunnallinen opetustarjonta.

**
Istuimme eilen keskenkasvuisen nuorison kanssa aterioimassa.

"sit voitte ottaa jälkkäriks vielä pikkuleivät tuolta pikkuleipäpurkista. Kun meillä nyt on semmoinen. Mä olen aina haaveillut että me oltais oltu semmoinen perhe jolla olis kotitekoisia pikkuleipiä isossa purkissa"

Isoveli: "joo ja sit me oltais otettu tuolit ja kuroteltu sinne purkkiin..."

Hetkistä myöhemmin jälkiruuan kohdalla, ne yksitellen juhlallisesti ottavat tuolinsa, nousevat sille seisomaan ja kurottelevat kaksinkerroin taipuneina työtasolla tönöttävään pikkuleipäpurkkiin, vähän hihittäen.

Hersyvä näky, varsinkin kun 2/3 niistä on pidempiä ja/tai yhtä pitkiä kuin minä.

*