tiistai 25. maaliskuuta 2014

Lastenkirjaviikon haaste - yhteiset kirjahetket

Kello on kahdeksan illalla.
Kurkistan kaksitoistavuotiaan huoneeseen. Se makaa sängyllä ja pyyhkii kyyneleitään.
Tää päähenkilö on ihan niinkuin minä. Mä en haluu että tää kirja loppuu.

Kello on puoli yhdeksän illalla.
Kymmenvuotiaan huoneesta: äiti, muista sitkun mä saan ne gerbiilit niin niille ei saa antaa papuja. Onks papu ja herne sama asia? Tässä kirjassa sanotaan niin. Äiti minkä sä näistä kuvista ottaisit. Mä ottaisin ton mustavalkoisen. Ja ton kullanvärisen.

Kello on kymmenen illalla.
Melkein viisitoistavuotias tulee huoneestaan, tukka pörröllään, nappaa kainaloonsa: äiti se kirja on ihan mahtava, tiesiksä että jos vettä laittaa semmoiseen tyhjään ja sitten sinne (tehdään jotain mitä en pysty käsittämään) niin niissä vesipisaroissa voi havaita atomien liikeradat, ihan tosissaan. Niihin jää se jälki. Sun täytyy ihan oikeesti lukee se kirja! Tiesiksä että mä voin kvanttitodellisuudessa saada sut kulkemaan noista molemmista ovista yhtäaikaa. Ihan tosi. Lue se! 

 ***

Joskus silloin kauan sitten - E.L - olin lasten ja varsinkin poikien lukuharrastuksen vankkumaton puolestapuhuja.
Ehkä vähän pienemmälläkin vankkumattomuudella olisi selvitty.

Mutta hyviä hetkiä ne ovat olleet, ne yhteiset lukuhetket.

Pienille loruiltiin Tiitiäistä. Kerran olin kaupassa ja joku niistä resitoi suureen ääneen: "kuolen liian aikaisin!" (..."hän huusi hii-hoo ja kuoli myöhemmin")

Parhaita kirjoja ovat naurattavat.
Nauroiko esikoinen kirjalle ensimmäistä kertaa kun luimme Nalle Puhia - sitä kohtaa, jossa ne rakentavat taloa ja lunta sataa pimpelipom ja Nasu kysyy pimpeli-mitä? (en ole koskaan ymmärtänyt, mikä siinä on hauskaa. Mutta se nauraa sille kohdalle edelleen)

Parvelan Ella-sarjan ainakin olemme kierineet läpi, aloitimme siitä missä joulupukin lapsi on tietysti kili. Lapsista on parasta se kun ääneenlukiessani luen samalla eteenpäin itsekseni ja saan järisyttäviä naurukohtauksia, alan haukkoa henkeäni ja vesi tursuaa silmistäni. Niitäkin alkaa naurattaa ja ne odottavat että mitä kohta tapahtuu.
Yksi kirjoitti kirjeen Timo Parvelalle ja kertoi kuinka äiti vain nauroi ja nauroi ja löi kirjan kannet kiinni ja nauroi melkein kuollakseen. Timo Parvela vastasi että semmoisia ne äidit ovat.
Mutta niitä ne odottavat edelleen, Parvelan uutuuksia. Vaikka ne oikeastaan ovat jo vähän ohi sen iän. Ainakin omasta mielestään.

Sitten ovat ne järisyttävät kokemukset - Sormusten herran urakka nyt ainakin (olen urakoinut sen kertalleen, ja luvannut urakoida uudelleenkin, jos halutaan. Kahdesti olemme aloittaneet.) Miten Tolkienin teksti elää ja soi: siinä oli hänen isäntänsä Konnun vuosilta.
- Äiti, miksä itket?

Tai se kun kaikki hiljenivät kuuntelemaan: Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Suo oli autio, keskeltä melkein puuton neva. Emme me sitä koskaan yhdessä lukeneet, tuskin edes kokonaista lukua. Mutta se hiljaisuus, miten ne kaikki vaikenivat alun edessä. Äiti lue vielä vähän.
Tai se kun se melkein viisitoistakesäinen poika, viiksenhaituvat ylähuulessaan: pikkunaisia on niin ihana! Sun täytyy lukea se! Johon kaksitoistavuotias tyttö: höh, mitä niissä nyt on niin ihmeellistä. Onko ne jotenkin ihan erityisen pieniä?

Suvi Kinoksen Rupu-enoa suremme kerran vuodessa, ainakin. Ja Laura Ingallsin reseptillä teemme paukkumaissia. Mutta jokainen lukee ne kirjat ihan itse ja yksin.

Ja olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että Tuija Lehtinen on melkein ihan paras nuortenkirjailija. (mutta se kyllä oli noloa, kun äiti meni sen kanssa kirjamessuilla juttelemaan!)

En tiedä mikä on hämmentävintä: sekö että lapsensa kanssa jakaa yhteisen lukukokemuksen? Se on mykistävää, kun niillä on ihan oikeasti hienoja näkemyksiä niistä itselle merkityksellisistä.
Kenties sittenkin se, ettei lapsi innostukaan siitä, mistä itse on pitänyt? Että maailma on muuttunut niin paljon?
Vaiko se, ettei sitä pysty jakamaan - kun ei vain saa otetta siitä, mikä lasta on puhutellut?  Kun maailma vain on niin erilainen.

Pahinta on luultavasti se, kun huomaa sen lukevan fiksumpia kirjoja kuin mitä itse on milloinkaan pystynyt lukemaan.

Yöpöytäni kirjapinossa on kolme keskeneräistä lapsen suosittelemaa kirjaa. Joka ilta se kysyy äiti joko sä luit ne?



6 kommenttia:

  1. Tuo miuten on hieno tunne. Kun huomaa istuttaneensa oman rakkautensa kirjallisuuteen jälkipolvilleen ja kun lapset alkavat oikeasti lukea. Meillä tokaluokkalainen aloitti viime kesänä urakan, päätti lukea Harry Potterit kesän aikana. No, ihan ei onnistunut, joululle meni, mutta kyllä se luki ne kaikki. Ja sen pöllö äiti on aika ylpeä (ja saa hermoromahduksia koulun lukutehtävien kanssa, kun tuon loistavasti lukevan pitäisi pakolla lukea ääneen väkisin kirjoja, jotka se lukee kevyesti muutamassa tunnissa). Luki tuo muutakin kevennykseksi välissä ja minä luen edelleen joka ilta neidille ääneen vähän isompien kirjoja. Viime aikoina Montgomeryn ja Alcottin kirjat ovat olleet oikein suosittuja. Seuraavaksi nti on valinnut Pimeä nousee -sarjan, koska haluaa kuulla sen luettuna ja lukea itse sitten uusiksi myöhemmin. :)

    Ihan heti en keksi mukavampaa kuon se, että voin nyt jälkikasvuni kanssa keskustella niistä luetuista. Ihan vielä ei sentään ole suosituksia alkanut sinkoilla. ;)

    VastaaPoista
  2. Lukeminen on kivaa :) Minäkin tunnustan sekä nyyhkineenä että nauraneeni nenä kippurassa lastenkirjojen äärellä. Tällä hetkellä sekä äitiä että lapsia naurattaa Babette Colen "Pieni hirviö" joka arkisemmin kulkee meillä nimellä "Pielukilja" :D
    Esikoinen, 5, taas on erityisen innostunut avaruuskirjoista ja äitikin on siinä sivussa taas oppinut kaikenlaista Saturnuksen renkaista ja mustista aukoista :)

    VastaaPoista
  3. No niin, tekstisi puolessa välissä liityin lukijaksesi.
    Uskomattoman hieno kirjoitus, alussa silmäni kostuivat ja keskellä hihkuin sisimmässäni ja ja ja!
    Kiitos! Jään kyllä tosi suurella mielenkiinnolla seuraamaan blogiasi ja tarinoitasi, osaat kirjoittaa. En kyllä edes katsonut mikä blogisi "idea on", toivottavasti ei kvanttifysiikka, mutta luotin jo tuohon blogisi nimeen. Tiellä, polulla, jotenkin kuulostaa tutulta metaforalta :).

    VastaaPoista
  4. Ihana kirjoitus, paljon tuttuja tunnelmia! Mies "urakoi" lasten kanssa Tarun sormusten herrasta viime syksynä, kun ensin oli luettu Hobitti johon kyseltiin jatkoa... Ihan mahtava tuo ajatustenvaihto lapsesi ja Parvelan välillä!

    VastaaPoista
  5. Kati: tuo on totta - mahtava tunne kun ne ihan oikeasti lukevat. Ja ei ollenkaan mahtava tunne, kun siitä koulussa tulee melkein probleemi. Yhden lapsen opettaja ei pystynyt suosittelemaan sille luettavaa, koska se oli lukenut jo kaiken sen, mitä open repertuaarista löytyi. Se luki sitten Uuden Testamentin aikansa kuluksi.

    Tuula: Pielukilja :D!

    Bleue: tervetuloa, toivottavasti viihdyt!
    En tiedä onko täällä mitään ideaa, mutta jos on, niin kvanttifysiikka se ei ainakaan ole.

    Maria: jostain kumman syystä meillä ei ole luettu yhdessä Hobittia. Pelkkä Taru vain.

    VastaaPoista
  6. "Se luki sitten Uuden Testamentin aikansa kuluksi" - repesin.

    Meidän kolmikosta vain yhdestä on sukeutunut oikein tosi lukija. Toki ovat semmoiset pari-kolme vuotta teidän poppoota jäljessä ikienkin puolesta. Kaksi nuorinta kyllä kuuntelevat mielellään kirjoja, ja keskimmäinen saattaa hyvällä tuurilla lukea valtavasti lyhyessä ajassa ja sitten puoleen vuoteen ei yhtään mitään. Ekaluokkalaisen tarttis vielä oppia sujuvasti lukemaan... hitaasti edistyy.

    VastaaPoista