mikä laulaen tulee...

Näin alkukeväästä peippojen laulu on voimallisen riemukasta ja riehakasta.

Kuuntelin peipposia kotiin polkeillessani ja aloin miettiä kevätlauluja, ja sitä kokoonnutaanko tämän päivän kouluissa enää laulamaan yhteislauluja. Ei kaiketikaan.

Hamassa nuoruudessani kävin pari vuotta koulua ihan maalla: meidän koulunjohtaja oli innokas kuoromies ja suuri laulaja. Kun Hyki (sit eius terra levis) lauloi, seinät raikasivat ja räkä lensi kolmanteen penkkiriviin asti. Kirkkokuoron kantavia voimia oli hän.
Turha sanoakaan, laulaminen oli kovassa kurssissa siinä koulussa.
Ja niiltä jäljiltä, sen parin vuoden ajalta, osaan ihan mielettömän määrän lauluja.

Aamuisin kokoontui koko koulu, kaikki sen neljä luokkaa, koulun ylä- ja väliaulaan aamunavaukseen. Runtti ja Hyki vuoroaamuin polkivat perä keikkuen harmonista virrentynkää ja sitten kuultiin opettavainen tarina pakanalähetysvihosta. Hirmu usein laulettiin että joutukaa sielut on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivi pois. (muuan vanhempi kansalainen minua taannoin oikaisi että se on kyllä vuoteemme virtana vierivi pois, ja että se kertoo ankeasta tulevaisuudesta vanhainkodissa), ja ainakin neljä kertaa yhden lukukauden aikana kuultiin tarina Kuinka kohtasin puhuvan Koko-gorillan.
Tämä nyt ei kuitenkaan ollut se tarinani pointti, vaan se, että laulettiin.

Osaan ihan valtavan määrän virsiä - niiden aamunavausten ja uskonnontuntien ansiosta - mutta niillä vanhoilla sanoilla.
Ja kaikki parhaat laulut olen oppinut siinä pienessä maalaiskoulussa.
Järjestelmällisenä miehenä ja Rauman seminaarin kasvattina Hyki toteutti musiikkipedagigiikkaa siten, että joka musantunnin alussa opeteltiin musiikinkirjasta uusi laulu. Ja sitten kerrattiin vanhat laulut aikajärjestyksessä tuoreimmasta vanhimpaan, viimeisenä laulettiin vielä se uusi opeteltava laulu.
Kouluvuoden aikana oppii kuulkaa laulun poikineen tuolla menetelmällä. Minä olin Hykin oppilaana puoli vuotta ja osaan vieläkin puolet kuudennen luokan musiikinkirjasta ulkoa.
Koska laulu ehkä opeteltiin kirjasta, mutta laulettiin ulkomuistista.

Laulukoe (nyk. musiikinkoe) oli semmoinen, että Hyki kirjoitti (tai ehkä sittenkin järjestäjä, luultavammin) kaikkien lukukauden aikana opeteltujen laulujen nimet paperilipuille ja ne liput pantiin openpöydälle ja sitten jonojärjestyksessä käytiin nostamassa laulu ja laulaaluikautettiin se, ulkomuistista, kaikki säkeistöt. En muista, pitikö laulaa siinä openpöydän vieressä vai saiko mennä oman pulpetin viereen joikaamaan. Piti yrittää vähän katsoa, missä on se lappu jossa oli joku helpohko ja se oolannin sota oli kauhia, eikä mielellään Palaja Sorrentoon. (muistatko sä meren laajan, joka luona kodin armaan...)
Ne laulut oli tosiaan syytä osata ulkoa, koska tuli miinusta laulunumeroon jos ei osannut. (miinusta tuli myös laulutaidosta, siitä jos ääni ei kuulunut tarpeeksi kauas, ulkonäöstä ja siitä kenen lapsi oli. Minä osasin laulut +, ääni ei kantanut - ja olin lapsena neutraali: vanhempieni tunnolla ei ollut suuria rikoksia arvon koulunjohtajaa kohtaan, eikä hän ollut opettanut heitä heidän hamassa lapsuudessaan, mutta he eivät myöskään olleet kunnanjohtajia tai kirkkokuorolaisia; laulantanumeroni oli plusmiinus-nolla siis, eli muistaakseni kasi tai seiska.) (samaa arvosteluasteikkoa käytettiin kaikissa aineissa. Paitsi liikunnassa sai plussan jos kuului paikalliseen urheiluseuraan. En kuulunut)

Ennen kevät- ja joulujuhlaa kokoonnuttiin saliin laulamaan kevät- ja joululauluja.
Harjoittelemaan, ettemme häpäisisi itseämme koulun ja vanhempien ja kaikkien kunnan merkkihenkilöiden silmien edessä.
Laulut laulettiin oikein tosissaan, sali raikui
Osaan ihan mielettömän määrän kevätlaulujakin, vaikka olin siinä koulussa vain yhden kevätjuhlan verran.

Mietin tuossa polkeillessani, että kyllä niistä vanhoista hyvistä kevätlauluista saa kyllä sille pelottavalle ja pahalle Suvivirrelle kelpo kilpailijoita.
Ja lauloin matkan varrella kaikki mitkä muistin.

Kevätriemua laulu nyt lintujen soi,
soi riemua lauluni mun.
Juhlavaippansa niityn kukkaset sai
jälkeen talven valloitetun.
Päivä kimmeltää,
Päivä kimmeltää
kuoro lintujen yllämme heläjää,
on kevään kultainen aika.

Tai

Murheesi suista
ilmasta puista
soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa
Kas virta vielä
tanssivi tiellä
päin merta mennen noin vaahtoaa
Nyt rintaraukka riemusta lyö
jäi kauas taakse talvemme yö
Murheesi suista
ilmasta puista
soi riemuvirsi, tuoksuu jo maa!

Tai
On kesän kirkas huomen
ja suvi sunnuntain
Ei liiku lehti tuomen
(ja diida-daa-a-da-daa?)
Saan kohta nähdä haassa taas lehto-orvokin
ja äidin kukkamaassa on paljon muitakin.


Noista kaikista lauluista lempilauluni on tuo Murheesi suista. En pysty sitä oikein laulamaankaan, vaan alan aina vähän kyynelehtiä:
nuoruutta soipi viidat ja haat
nuoruutta niistä itsekin saat
Siis riemumiellä laula sä siellä 
nuoruus on suurin lahjoista maan!

Tietysti kevätjuhlassa laulettiin myös Oolannin sota ja Hurraa me nuoret meripoijat ja Tein minä pillin pajupuusta ja maakuntalaulu ja muutama isänmaallinen laulu (ehkä On maista kaikista sittenkin?) Ja ehkä ohjelmassa oli näytelmä ja rehtorin puhe. Mutta enimmäkseen yhteislaulantaa.

*

Yläkoulun kevätjuhlassa täällä kaupungissa oli kevätjuhlassa pakollinen runonlausuntaesitys ja pakollinen tanssiesitys, missä oli samat liikkeet kuin joulutanssiesityksessä, mutta joulutanssissa niillä oli tonttulakit ja kevättanssissa harsohameet. Ne menivät semmoiseen riviin ja sitten lopussa hetkuttivat semisti avokaulaisia yläkroppiaan kohti teinimursuviiksiriviä. (näin paheksuu epäliikunnallinen hikipinko, jolla ei ollut eikä ole vieläkään mitä hetkuttaa)
Koulun kuoro lauloi sen pakollisen runonlausunta- ja tanssiesityksen jälkeen että
Koulu on loppu ja elämä alkaa
poissa on hoppu ja niuhotus muu
Reksi saa hyppiä taas tasajalkaa
vaan meiltä nyt oppi ja työ unohtuu.

*

HraH tunnisti näistä lauluista yhden (suvi-sunnuntain) - ja sillä oli tuo diidadaa ihan samassa kohdassa kuin minullakin!
Keskenkasvuinen nuoriso ei tunnustanut tunnistavansa yhtäkään.
Taas on ihmisellä missio: yhteislaulanta.