arkea

nuoriso jäi lomilleen, ansaitusti.
Ne kaikki etenevät ja ylenevät systeemin rattaissa niin kuin kuuluukin.

Olen kasvannut vanhemmuudessa jättiläisharppauksin: ensimmäinen kerta ikinä kun en ole saanut kesänalkajaisruokintasäpsyä. Totean vain tyynesti ja kypsästi, että kappas kehvatsua, nehän syövät meidät vararikkoon, ja alistun rauhallisesti kohtalooni.
Ilmoitin että alueella vallitsee vapaa liikkuvuus sillä ainoalla ehdolla, että päivässä on syötävä kunnon aamiainen ja vähintään yksi lämmin ateria, pelkkä voileipien närviminen ei riitä.
lapsi: "eikö se kelpaa jos syö kylmää maksalaatikkoa?"
minä: "ensinnäkin yök, ällöttävää, ja toiseksi: ei. Sehän on kylmää. Just sanoin että yks lämmin ateria päivässä!"
lapsi: "no entä jos keittää appelsiinimehua?"
(yökyök-yök-yök!)

**
Se kyllä vuodesta toiseen vähän harmittaa kun ne ovat lomalla ja minä en. Olisi mukavaa olla vain.
Vaikka toisaalta, eivät ne kyllä minua siihen lojumiseensa kaipaa.
Minä vain kaipaan lojumista.
Ja jos nyt ihan rehellinen olen, niin parin tunnin lojumisen jälkeen olen kuitenkin ärtyisä ja levoton ja haluan tehdä jotain rakentavaa.

**

Uskaltauduin kurkistamaan kalenteria: seuraavan kerran vietämme yhteistä viikonloppua juhannuksena.
Jee sille.
Alan tajuta, että minun pitäisi ottaa opikseni siitä viime viikolla kuuntelemastani elämäntapavalmentajan haastattelusta se toinen pointti: ei pidä odottaa viikonloppuja, pitää elää nautinnollista arkea.
Minun pitää ihan oikeasti lakata odottamasta viikonloppuja, koska viikot ovat paljon parempia.