niin elämää

kuusitoista vuotta aviota perjantaina.

Olin töissä, menin sairaalaan, kävin hampparikioskilla hakemassa roskaruokaa, kävin ruokkimassa kotilapset, palasimme yhdessä sairaalaan hampparikioskin kautta. Katsoimme kaikki kun potilapsi ravitsi itseään.
HraH kaivoi repustaan minikokoiset leivokset, kippistimme niillä.
Niin elämää.

Joskus silloin - kuusitoista vuotta sitten, ja tietysti vielä paljon sitä ennenkin - kaikessa nuoruuden ylimielisyydessä rakastumisen huumassa taisin kuvitella, että avioelo on yhtä suurta rakkauden ilotulitusta ja roihua: sylityksin aamuisin heräämistä, yhteistä ruuanlaittoa, vieretyksin illoin nukkumaankäymistä, lintusten laulua ja suklaatia, pirskahtelevaa kuohujuomaa ja lempeitä katseita, käsikädessä auringonlaskuun hyppelehtimistä.

Enimmäkseen päivät ovat täysiä.
Arki kiskoo puoleensa, pakottaa muottiinsa: ruuanlaittoon, kurarukkasiin, vatsatauteihin ja uhmaikiin.
Arki taivuttaa ihmisen makaronilaatikkoon, väsymykseen, tohinaan jossa seisoo lähdönselvittäjänä keskellä eteistä, työntämässä yhtä lasta ovesta ulos ja kutsumaan toista sisään ja syömään.
Ja se toinen ihminen, se jonka kanssa on luvannut päivänsä jakaa, se kulkee yhtä syvällä omassa urassaan, siinä arjessa joka väkisin muokkaa ihmisen kulkemaan uomassaan.

Perjantai-iltana kotisohvassa nostin jalkani hraH:n syliin, maistoin viiniä.
Sydämen syrjällä häivähtää muisto katseesta päivällä sairaalassa, lasten päiden yli: tämä päivä on nyt tällainen. Me olemme tässä.
Ei aivan sitä, mitä tilattiin. Ei suklaasydämiä eikä orkesterin täydeltä paisuvaa viulujensoittoa.
Mutta elämää, mitä suurimmassa määrin.
Täyttä, polveilevaa elämää.


**

ps. lauantaina lauma tuli taas täysilukuiseksi, potilapsi kotiutui.
Ja sunnuntaina juhlittiin hääpäivää.