tiistai 16. joulukuuta 2014

Enkeli potkaisee

Olen tavattoman hidas reagoimaan mihinkään.
Lahja lapselle -keräys ja mitä muita hyväntekeväisyysjuttuja nyt ikinä onkaan, ovat menneet sujuvasti ja sulavasti ohi.
Hyviä aikeita pyörii ilmassa enemmän kuin käytännön toteutuksia.
Pätee valitettavasti omiin lapsukaisiin, kummilapsukaisiin ja ylipäätään kaikkiin maailman lapsukaisiin.

Eilen tönötin bussipysäkillä, kotiin menossa.
Viereisen kauppakeskuksen uumenista tuli ulos iäkäs pariskunta ja kahta valtavaa kassia kantava nuori myyjätyttö, joka vähän neuvottomana alkoi pälyillä taksitolppaa.
Enkeli potkaisi minua: herää pahvi!
Menin kysymään, voinko mitenkään olla avuksi. Vaikka kantaa ne kassit sinne taksitolpalle.
Kävi ilmi että pariskunnan auto oli vajaan korttelin päässä. Sanoin että kannanhan minä ne kassit sinnekin, jos vain jaksavat itse kävellä.

Rouva otti topakan otteen herrasta joka sivumennen sanoen oli - jos mahdollista - sympaattisempi kuin linnan juhlissa debytoinut koko kansan oma vaari ja sanoi että jaksetaanhan me. Setä alkoi siunailla ja ihmetellä ja päivitellä että onko tämmöistä olemassakaan ja minä sanoin että niin kiire ei saa ihmisellä olla etteikö ehtisi vähän auttaa. Kävelimme hiljakseen, setä höpötteli juttujaan, kysyi että voimmeko me tarjota hänelle minä en tajua miksi ikäihmiset hänittelevät; ehkä siksi kun eivät voi nuorempaa teititellä? edes kahvit. Tajusin silmänräpäyksessä että olisi tavattoman epäkohteliasta kieltäytyä, sanoin että toki, niin kiire ei voi ihmisellä olla etteikö kahville voisi istua.
Menimme kahvilaan.
Setä alkoi kaivella kukkaroa taskustaan, minä sanoin että annetaanpa olla, tämä oli minun tonttutyöni tälle joululle.

Joimme vähän kahvia ja jutustelimme niitä näitä ja setä yritti vielä tarjota vaivanpalkkaa. Minä sanoin että en huoli ja täti oli topakkana hänkin. Setä kysyi että kenelle sitä voi kukkia lähettää. Mietin sekunnin sadasosan ja esittäydyin ja sanoin että osoitteen saatte kyllä selvittää itse.
Sitten lähdin kotiin veivaamaan lihapullia keskenkasvuisille.

Olin tunnin myöhässä kotoa, talo oli täynnä nälkäisiä ja kiireisiä nakeroita, omia ja lainattuja.
Pistin pikkutytöt - oman ja lainatun - pyörittelemään niitä lihapullia ja laukkasin hetken ympyrää ihan silkkaa kiihtymystäni.

On se hyvä että meitä kovakalloisia ja hitaansorttisiakin joskus enkelit potkaisevat.
On sydämen joulu taas pikkuriikkisen askeleen lähempänä.

*

ps. neljä työaamua ennen lomaa.
Keskenkasvuisilla viisi.
Ne ovat harmaita ja väsyneitä, päänsärkyisiä kaikki.



5 kommenttia:

  1. Minä niiin tykkäsin tästä jutusta. Toivon sen tarttuvan muhunkin.

    Viime aikoina mun kauppareissut on ollut tasoa "voitko väistää LÄSKI". Ihan kauheeta. EN ole niin sanonut tietykään, mutta ajatellut.JA hei, viime joulun alla sentään maksoin yhden vanhan herran ostokset kun oli kukkaro kotiin jjäänyt. Nyt varmaan äyskisin, et voitko pysyä kotonas vajari. (Jos et tiennnyt, olen hieman poikki ollut :) )

    VastaaPoista
  2. P: kas kummaa, mun päässä huutelee ihan samanlainen ääni! Ja lisäksi mä huokailen kassajonossa ja ilmeilen.

    Opettelen olemaan kiirehtimättä, aikaahan on. Rajattomasti.

    VastaaPoista