maanantai 26. tammikuuta 2015

Harrastuneisuus

Olen aikalailla tekemisissä monenmoisen harrastamisen kanssa.
Kampanjoin ankarasti ja ahkerasti semmoista vastaan että sanotaan "se vain harrastaa" ja pikemminkin kannatan kovasti "vain" harrastamista.
Minusta lapsen kuuluu saada "vain" harrastaa huilunsoittoa ja tanssia ja pelaamista ja piirtämistä ja vaikka mitä ilman suuria tavoitteita.
Vastustan semmoista että pitää kilpailla ja olla tavoitteellinen ja notkua siellä harrastuspaikassa ilta toisensa jälkeen sitoutuneesti ja sillä tavalla että ei voi lähteä luokkaretkelle kun retki ei palaudu ajoissa että ehtii treeneihin joihin on sitouduttava. Ja tehdä niitä juttuja vielä kotonakin.

Kaikesta idealismista huolimatta minulla on päässäni venksa. Tämä varsin kyseenalainen venksa aiheuttaa sitä, että vaikka ylevästi kampanjoin ja masinoin "vain" harrastamisen puolesta, niin omien suloisten ja järjettömän lahjakkaiden pulluraposkieni kohdalla se ei muka riitäkään.
Kun menen katsomaan sitä äärettömän hyvää, hyvinohjattua ja innostavaa toimintaa, joihin lapsukaiseni osallistuvat keskittyneesti hymyillen, innostuneesti, pakottamatta ja täydestä sydämestään, minua alkaa harmittaa koska ne "vain" harrastavat. Että voi! ja kauh! mitä tapahtuu, kun ne eivät olekaan päämäärätietoisia ja kilpailullisorientoituneita ja pitäisikö niiden vaihtaa harrastustaan tai edes seuraa?
Täydellisen järjetöntä.

Silloin joudun viemään itseni nurkan taakse ja joudun pitämään itselleni puhuttelun, jonka ydinsisältö enimmäkseen on että hyvä nainen, elä kuten opetat ja lopeta vonkuminen.
On kertakaikkisen hämmentävää seurata tätä keskeytymätöntä sisäistä vuoropuheluani: kiinalainen tiikeriäiti vs hedonismiin taipuvainen laiskahko harrastevanhempi.

Miksi ihmeessä lasten, pienten lasten, harrastukset ylipäätään ovat niin älyttömän päämäärätietoisia? Miksi?
Omissa vaatimattomissa harrastuksissani ykköskriteerinä on rentoutuminen. Vastapaino arjelle ja työlle, tietynlainen meditatiivisuus. Juuri sitähän myös lapset tarvitsevat, vastapainoa kouluarjelle.
Tietenkin jokainen aikuinenkin tavoittelee harrastamalla omaa taivastaan, joillekin se voi olla kilpailuissa menestyminen (maailman nopeimman harrastevirkkaajan? piirisarjan lahjakkain postimerkkeilijä?), joillekin uuden oppiminen (työväenopistojen välisten kisojen elastisin ruotsin epäsäännöllisten verbien taivuttaja?)
Kyllä meidän pitäisi suoda se sama harrastamisen rentous ja rentouttavuus lapsillekin.

nimimerkillä
tavoitteena oppia aloittamaan samalla jalalla kuin kaikki muutkin.

6 kommenttia:

  1. Olen niin samaa mieltä kanssasi tuosta "vain" harrastamisesta. Haluan, että lapseni vain harrastavat.

    Onneksi se onnistuu kahden kanssa toistaiseksi hyvin helposti. Keskimmäinen näyttää olevan liikunnallisesti sen verran ikäluokkansa keskivertoa lahjakkaampi, että hänelle olisi jo nyt 7v tarjolla sitä sun tätä karsintakoetta, extratreeniä, joukkuepaikkaa jne. Ehkä olen nyt poikani miljoonien eurojen jalkapallouran tai itsepuolustuslajien kuninkuuden esteenä :) etenkin kun en saa muuttuneella treeniaikataululla kuljetettua poikaa siihen toiseen perustreenikertaan.

    Vanhemmat varmaan salaa toivovat, että lapsesta tulee huippuviulisti, jääkiekkoilija, kuvataiteilija tai näyttelijä. Harrastaminen ei saa olla hauskan pitoa eikä rentoutumista. Samalla laillahan moni ruoskii itseään, liikunnan pitää olla tuloksellista. Happi ja virkeämpi mieli eivät riitä, jos peppu roikkuu. Akvarelli kurssi jää kesken, jos omat työt eivät ole sellaisia, että ne kehtaa ripustaa yhteisnäyttelyyn niinkin kriittiseen tilaan kuin työväenopiston aulaan.

    VastaaPoista
  2. Jep! Meidän poikien treeniopet (maailmanmestareita ja semmottis lajissaan) sanoo, että lapsen kuuluu kuitenkin harrastaa mahdollisimman monipuolisesti eri (liikunta-)lajeja tonne pitkälle murkkuikään. Että ei saa erikoistua tai simälaputtua sitä ennen tai tapahtuu vääryyksiä, ihan kropan lihaskuntoakin ajatellen. (mielestä puhumattakaan).

    VastaaPoista
  3. Kupla: just noin! Jos todella haluaa spoilata lapsensa loistavan tulevaisuuden, niin tiukka yhden lajn valinta, kuudesta kahdeksaan totista treeniä viikossa.
    Jos taas haluaa antaa eväät siihen loistavaan tulevaisuuteen, niin "vain" harrastamista kunnes lapsi itse on kypsä tekemään valintansa ja sitoutumaan.

    Pitäisi vaan osata korjata oma kuuppansa samaan vireeseen...ja sen jälkeen kaikkien niiden supertavoitteellisten vetäjien kuupat myös....

    Meidän muksuilla on loistavat vetäjät niissä "vain" ryhmissään.

    -m-

    VastaaPoista
  4. Meilläkin "vain" harrastetaan, tai siis eihän noi jannut edes harrasta yhtään mitään ja M käy kiipeilemässä kerran viikossa. "vain" harrastaminen on ihan parasta!

    VastaaPoista
  5. Meillä kaksi lasta harrastaa tavanomaist, sillai vain. Esikoinen on kanssa vain harrastanut, mutta nyt sen oma kunnianhimo on noussut ja kun sen joukkue vilä nousi haastajista kilpaan niin senhän sit tietää että tosissaan ollaan. Onneksi vain rennon tosissaan.

    Ennen paheksuin ihmisiä, jotka ei vaikka syntttäreille päässyt treenien takia, pahon pelkään et esikoinen on nyt sitä sakkia. KARSEETA!

    VastaaPoista
  6. Kupla: tuo anonyymi oli siis oma kommenttini.

    "Vain" harrastamiselle alkaa olla kysyntää koko ajan enemmän ja enemmän.
    Toisaalta samalla nousee myös kysyntä äärettömän tavoitteelliselle ja kilpailulliselle toiminnalle.

    Itse olen ehdottomasti sen "vain" harrastamisen puolesta jo siksikin, että yhdenyhtä menoa en halua iltoihini lisää. En vaikka ne menevät jo ihan itse menoihinsa.
    Kyllä tarvitsee ihminen aikaa "vain" olemiseen.

    VastaaPoista