Harrastuneisuus

Olen aikalailla tekemisissä monenmoisen harrastamisen kanssa.
Kampanjoin ankarasti ja ahkerasti semmoista vastaan että sanotaan "se vain harrastaa" ja pikemminkin kannatan kovasti "vain" harrastamista.
Minusta lapsen kuuluu saada "vain" harrastaa huilunsoittoa ja tanssia ja pelaamista ja piirtämistä ja vaikka mitä ilman suuria tavoitteita.
Vastustan semmoista että pitää kilpailla ja olla tavoitteellinen ja notkua siellä harrastuspaikassa ilta toisensa jälkeen sitoutuneesti ja sillä tavalla että ei voi lähteä luokkaretkelle kun retki ei palaudu ajoissa että ehtii treeneihin joihin on sitouduttava. Ja tehdä niitä juttuja vielä kotonakin.

Kaikesta idealismista huolimatta minulla on päässäni venksa. Tämä varsin kyseenalainen venksa aiheuttaa sitä, että vaikka ylevästi kampanjoin ja masinoin "vain" harrastamisen puolesta, niin omien suloisten ja järjettömän lahjakkaiden pulluraposkieni kohdalla se ei muka riitäkään.
Kun menen katsomaan sitä äärettömän hyvää, hyvinohjattua ja innostavaa toimintaa, joihin lapsukaiseni osallistuvat keskittyneesti hymyillen, innostuneesti, pakottamatta ja täydestä sydämestään, minua alkaa harmittaa koska ne "vain" harrastavat. Että voi! ja kauh! mitä tapahtuu, kun ne eivät olekaan päämäärätietoisia ja kilpailullisorientoituneita ja pitäisikö niiden vaihtaa harrastustaan tai edes seuraa?
Täydellisen järjetöntä.

Silloin joudun viemään itseni nurkan taakse ja joudun pitämään itselleni puhuttelun, jonka ydinsisältö enimmäkseen on että hyvä nainen, elä kuten opetat ja lopeta vonkuminen.
On kertakaikkisen hämmentävää seurata tätä keskeytymätöntä sisäistä vuoropuheluani: kiinalainen tiikeriäiti vs hedonismiin taipuvainen laiskahko harrastevanhempi.

Miksi ihmeessä lasten, pienten lasten, harrastukset ylipäätään ovat niin älyttömän päämäärätietoisia? Miksi?
Omissa vaatimattomissa harrastuksissani ykköskriteerinä on rentoutuminen. Vastapaino arjelle ja työlle, tietynlainen meditatiivisuus. Juuri sitähän myös lapset tarvitsevat, vastapainoa kouluarjelle.
Tietenkin jokainen aikuinenkin tavoittelee harrastamalla omaa taivastaan, joillekin se voi olla kilpailuissa menestyminen (maailman nopeimman harrastevirkkaajan? piirisarjan lahjakkain postimerkkeilijä?), joillekin uuden oppiminen (työväenopistojen välisten kisojen elastisin ruotsin epäsäännöllisten verbien taivuttaja?)
Kyllä meidän pitäisi suoda se sama harrastamisen rentous ja rentouttavuus lapsillekin.

nimimerkillä
tavoitteena oppia aloittamaan samalla jalalla kuin kaikki muutkin.