funktionaalisuudestaniko

Osallistuin eilen askarteluiltaan sillä oli kyllä joku hienompi nimi ja pääsin tutustumaan mm. bible journalingiin mahtaako sille olla mitään käypää sanaa suomeksi.

Muistan etäisesti joskus nähneeni matkapäiväkirjastelua ja miettineeni että onpa ihmisillä aikaa ja energiaa jossain taivalten takanakin nykertää kauniita muistiinpanoja. 

Kurssin ohjaaja esitteli myös omia eriaiheisia päiväkirjojaan.

Mietin että justiinsa tuommoista olisi kiehtovaa kokeilla.

Että osaisinko? Ja kykenisinkö?

myrskytuulessa värisevä höyhen

Minulla on kaikenmoisen journalingin ja askartelun esteenä mm. seuraavia lähestulkoon ylitsepääsemättömiä muureja:

1. muistikirjakriisi.

Ostan säännöllisin väliajoin itselleni uusia muistikirjoja, mutta en kykene käyttämään niitä.

Ne ovat kuitenkin vääränlaisia: liian paksuja, ohuita, painavia, viivallisia, viivattomia, ihan mitä tahansa.

Ne ovat liian hienoja minun vaatimattomille ajatuksilleni. huomaattehan, että ihmeelliseen intternjettiin ihminen voi työntää julkisesti mitä tahansa soopendaalia, mutta ei voi työntää sitä samaa tauhkaa henkilökohtaiseen muistikirjaansa. 

Pelkään että jälkikasvulleni paljastuu että olen paitsi sivistymätön, myös pinnallinen ja outo. Hmh. 

Sehän ei luonnollisestikaan paljastu näistä julkisista merkinnöistäni.

2. askartelulliskriisi.

Että onko se muka joku ajanviete?

Ihan tosissaanko aikuinen ihminen voi raivata pöydälle tilaa ja istahtaa pelehtimään kynien ja tarrojen kaikenmoisen muun ryönän kanssa ihan vain omaksi huvikseen?

Lakkaako maitoliima jossain iässä tarttumasta käsiin inhaksi tahmakarstaksi, rupeavatko kädet joskus tottelemaan sitä kuvaa mikä aivoissa on ja tuleeko siitä kreppipaperista joskus ihan oikeasti jotain?

Onko se edes käypä huvi ja harraste?

3. funktionaalisuuskriisi

Kenelle sitä journalingia oikein tehdään ja miksi ihmeessä?

Että jos riipustelen jotain Raamatun tai muun merkityksekkään kirjan marginaaleihin, niin kenelle niitä riipustuksia oikein teen ja miksi teen ne semmoisella tavalla kuin teen?

Joskus angstisessa teini-iässä kaikenmoiset sitaatit olivat sellaisia ylevöittäviä ja elämää eteenpäin työntäviä voimia, mutta nyt? Tänään puhuu yksi asia, huomenna toinen.

Olen minä joihinkin Erityisen Merkittäviin kirjoihin jotain alleviivaillut ja huutomerkittänyt. Kun nyt selailen niitä merkintöjä, en yleensä ymmärrä, mitä oikein olen ajatellut.

Miksi juuri tuo lause tai kohta, miksei kuitenkaan tuo, pari riviä alempana? Sehän soi paljon kauniimmin.

Sen lisäksi minkä tahansa kirjan tärvääminen mitään muuta sanaa ei voi minun tuotoksistani käyttää tieten tahtoen tuntuu kummalliselta.

Tai jos teen oikein kauniin matkapäiväkirjan tai henkilökohtaiselämäpäiväkirjan, niin kenelle se oikein on tarkoitettu?
Jos teen itselle, niin ei sillä niin väliä. Ulkoasulla siis. Minä muistan sanoja.
Jos teen muille, niin ketä varten sitten oikein elän?

4. verbaaliakrobatiakriisi
Kun nyt vaan olen enempi verbaali kuin visuaali.
Oikeastaan kyllä haluaisin löytää ihan kaikenmoisia itseilmaisun keinoja enkä vain äköttää estyneenä omassa pikkunurkassani. Haluaisin osata laulaa ja soittaa ja tanssia ja kuvittaa.
Tai ei.
Haluaisin osata nauttia niistä kaikista sellaisella tasolla ja tavalla kuin osaan niitä tehdä. Enkä vain äköttää ahdistuneena ja estyneenä omassa pikkunurkassani.

ystävän tuomat värikkäät ruusut ilahduttavat

Ei auta muu kuin kokeilla. 

Eihän tästä muuten mitään tolkkua saa.