pieni ihminen lähtee tänään takaisin kotiinsa.
Kiersimme viikonloppuna osan pakollisista nähtävyyksistä, shoppailimme, söimme ravintolassa ja pikaruokalassa, katsoimme kotona elokuvia...perusteinimeininkiä kai.
Oma metsittynyt ja ilmeisesti syrjäytymisvaarassa oleva nuorisoni oli suurimman osan ajasta aivan jaksamisensa äärirajoilla - yritin tsempata, sihisin vuoroin kannustussanoja, vuoroin hirvittäviä uhkauksia - mutta kun ei, niin ei. tiedänhän minä itsekin sen: herkälle ihmiselle jo kolme ihmistä on ruuhka, päässä alkaa suhista ja tulee kaoottinen, levoton ja ylivirittynyt olo ja kaikki voimat valuvat hukkaan, eikä kotonakaan ole viime päivinä ollut tarjolla omaa tilaa ja rauhaa
Epäilen silti, että pienen japanialaisen mielestä väkemme on toivottoman epäkohteliasta ja epäystävällistä. Yritin kauniisti selittää ja tasoitella: suunnilleen puolivälissä kaupunkikierrosta oli kertakaikkisen pakko vapauttaa kaikkein kärsivin nuorisolainen hetkeksi kirjastolle lukemaan.
Lauantai-iltana latasimme olohuoneen pöydän notkolleen herkkuja, lykkäsimme Harrypotterin koneistoon ja istahdimme elokuvan pariin.
Siinä löytyi hetkeksi todellinen yhteinen kieli ja ilo. Isosiskolla - hartaana fanina - on kaikki mahdollinen aiheeseen liittyvä oheismateriaali, josta löytyi todesti keskusteltavaakin. Pottereista nuoriso jatkoi yhteiseen musiikkiin hyväntuulisina ja laulavaisina. *särk*
*
Opittua:
Tämän kesän pariviikkoinen tiivis yhteinen lomailu maailmalla ja juuri päättynyt kulttuurivaihtoviikko avasi minulle oven omaan perhe-elämään: meidän kattomme alla asuu useampi kuin yksi herkkis, ja me kaikki tarvitsemme eri tavoin ja eri syistä tilaa itsellemme ja ajatuksillemme.
Liika on liikaa, ja kun raja tulee vastaan, sitä on kunnioitettava. Muuten nousee myrsky, maanjäristys ja yleinen kaaos.
Herkän ihmisen on päästävä itse säätelemään viriketulvaa. Aikuinen ihminen vielä pärjää kohteliaisuudesta jotenkuten, mutta edes teini-iässä lapselta ei vain voi vaatia loputonta venymistä.
En ole aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, saati tietoisesti huomannut, miten paljon arjessamme on tilaa pelkkään olemiseen ja vetäytymiseen.
Arki on muotoutunut omannäköiseksi, huomaamattomasti.
Hankalaksi tällaisen vetäytymisen ja oman tilan tarpeen tekee nimenomaan sosiaalinen konteksti - ja siihen liittyvä ristiriita.
Jotta jaksaisi olla vuorovaikutuksessa ja jotta pystyisi olemaan sosiaalinen, pitäisi välillä päästä omaan rauhaan, mikä on välillä mahdotonta ja välillä aivan tavattoman epäkohteliasta. Mitä enemmän pitää sosiaalisesti venyä, sitä enemmän tietysti tarvitsisi myös omaa tilaa - ja kierre on valmis.
Mitä ilmeisimmin meillä ei aivan turhaan vain maata varpaat kohti kattoa.
Vaikka se ulospäin näyttääkin pelkältä saamattomalta passiivisuudelta, se taitaa olla puolittainen elinehto ainakin osalle meistä.
Jotain tohon opittua pitäs sanoo...
VastaaPoistaKyl ihmiin tarttee itteksee oloo, joskus se vaa on pakko saaha. Nii ja omaa tilaa kanssa. Paikka johon käpertyy. :)
Teillä on ollut kerrassaan hieno vierailu pienen, kohteliaan vieraanne kanssa. Parasta kai onkin, jos onnistuu toiseen kulttuuriin ja ihmiseen tutustumisen lisäksi oppimaan jotain uutta itsestään ja omasta pesueestaan. Ja olet osannut todella hienosti kuvata tuota koko kokemusta!
VastaaPoistaSe oma tila ja rauha on jännä juttu. Itse olen puhelias ja sosiaalinen, tutustun helposti ihmisiin ja minulla on paljon tuttuja, ystäviäkin. Mutta kun olen työssäni ihmisten parissa ja kovin paljon ammennan itsestäni, suorastaan vaadin yksinoloa ja rauhallista aikaa vastapainoksi. Löydän itsestäni pienen erakon, mikä on hassu kontrasti aidosti ulospäinsuuntautuneeseen minääni. Voin huonosti ja pinna kiristyy, jos joudun koko ajan olemaan ihmisten parissa, läsnä, käytettävissä, jopa perheenikin kohdalla. Osaan hyvinkin nähdä, että lapsella tai nuorella voi olla se sama tarve vielä pakottavampana, kun ei ole vielä aikuisen toleranssia ja kestävyyttä. ;)
Oleellista kai on se, että tunnistaa, kuka tällaista tyyppiä on, että osaa sen ottaa huomioon. Juuri niinkuin teillä.
Mukavaa viikkoa sinne! :)
Täällä yksi herkkis ja paljon omaa tilaa tarvitseva. Kyllä tosiaan hetken voi venyä yli omien rajojen, mutta jossain vaiheessa pitää tulla se tasoitteleva rauha ja oma tila :)
VastaaPoistaIhanaa, että teidän arkeen mahtuu tuota rauhoittumista, se on niin tärkeää ♥
Kyllä ne ihmiset, jotka eivät koskaan sitä omaa tilaa ja aikaa (omien sanojensa mukaan) tarvitse ovat (onneksi) harvinaisempia kuin me, joilla se luonnollinen tilan tarve on, ja jotenkin tuntuu, että sellainen alituinen, jatkuva sosiaalisten kontaktien ja ulospäin purkautumisen pakko on jollain tapaa häiriintyneempää kuin se, että syventyy omiin ajatuksiinsa ja ottaa sen oman tilansa. Suomalaiset ovat oppineet väheksymään sisäänpäinkääntyneisyyttään, vaikka juuri se kyky hiljaisuuteen ja itsenäiseen olemiseen ja itsenäiseen ajatteluun on yksi suurimmista voimavaroista, joita meillä on.
VastaaPoistaRyövärintytär: olet oikeassa, itsensä kanssa oleminen on äärettömän tärkeä taito! Hankalaksi tilanteen tekee se, että aina siihen ei ole mahdollisuutta - toisinaan on pakko olla seurassa ja sellaisissa tilanteissa, joissa vetäytymisen mahdollisuutta ei ole: ja se on toisinaan hyvin-hyvin vaikeaa vahvan vetäytymistarpeen takia.
VastaaPoistaMietinkin, missä kulkee sosiaalisen ympäristön, kohteliaisuuden ja toisaalta oman itsensä suojelemisen välinen raja? Miten pitkälle sosiaalisuudessa on pakko venyä?
Aikuinenhan pystyy kokemuksellaan ja kohteliaisuuttaan venymään; lapsi välttämättä ei - edes murkkuiässä