tiistai 8. syyskuuta 2015

äänitehostenainen

kävelin portaita alas ja kuului että snärr.
Kengänpohja lattiaa vasten -tyyppinen snärr. Ajattelin että onpa metkaa, se kuuluu joka askeleella, sisäkurvin puolelta, ehkä jotenkin liiraan sikaanissa tai jotain semmoista. Ehkä kengänpohjat olivat liian kuivat tai kosteat tai rappiksen lattia oli vahattu tai jotain.

Sama snärr kuului seuraavana ja sitä seuraavana päivänä. Onpas minulla kosteat kengänpohjat, ajattelin.
Sitten huomasin että snärr kuului myös eri kengistä: lenkkareista, sandaaleista, balleriinoista. Snärr-snärr, joka askeleella.
Vinkeää.
Miksiköhän se kuuluu vain vasemman tossun alta?

Vähän ennen lomamatkaa, heinäkuulla, snärr oli jo jokakertainen seuralaiseni rappusissa. Enempi käytän kyllä hissiä kuin rappusia, niin että ei se kauheasti oikeastaan haitannut, pikemminkin oli hauskaa.
Sitten se alkoi resonoida. Snärr resonoi minussa!
Kerran taas rappusia kolpatessani tajusin että se ääni onkin minussa, jossain sisässäni, eikä kengissä.
Arvelin että luultavasti jossainpäin vasenta kinttuani oli jotain tai jokin joka halusi sanoa snärr aina rappusia alaspäin kolkatessa.
Vähän kummallistakin, snärr ei tuntunut missään, kunhan snärisi omia aikojaan rappusissa.
Sanoin hraH:lle että olen tulossa vanhaksi ja narisevaksi.

Viimeiset pari viikkoa snärrin määrä on kasvanut eksponentiaalista vauhtia.
Eilen oli jo pakko tunnustaa että snärr kuuluu aina kun vähän notkistelen jalkojani ja uskokaa pois sitä tapahtuu päivän mittaan uskomattoman paljon.
Illalla yritin sulokkaasti istahtaa telkkaria katsomaan: snärr. Nyt jo niin kovalla äänellä että hraH:kin kuuli sen.
Sen jälkeen jokainen istuminen snärähti ja jokainen seisomaannousu myös. ihan vain siitä syystä istuin tiiviisti sohvassa koko illan, en siksi että olisin ollut laiska tai jotain: en halunnut häiritä hraH:n telkkarinkatsomisnautintoa snärisemällä, muuten olisin ilman muuta tehnyt jalkakyykkyä koko illan. Kyllä olisin.

En vieläkään oikein hahmota mikä kohta minussa yrittää nyt kommunikoida kanssani ja miksi. Mikään ei punoita, missään ei turvota; välillä vähän hammastelee; toisinaan nilkassa, toisinaan taas polvessa.
Hyvät ystäväni Tohtori Kuukle ja Tohtori Suomikaksneljä tietävät lähestulkoon staprosenttisella varmuudella että kyseessä on joko juoksijan polvi en juokse tai akilleen kantapään en ole akilleskaan tulehdus, tai sitten jotain jonka jäljiltä korjaa kuolo ihan tuossa tuokiossa.

Jännityksellä odotan, mihin snärr minut vielä vie.

Tällä hetkellä olen käytettävissä esim. radiokuunnelmiin, joissa tarvitaan aivan erityisen hyvää vanhan saranoillaan lepsuvan kuivettuneen puuoven narinaa 1€/snärr.

kuvan kissaeläin ei välitä vaikka snärisee
kunhan tarjoilu pelaa



5 kommenttia:

  1. No se on niitä vanhojen akkojen narinoita ja snärrejä.
    Ihana kissa!!

    VastaaPoista
  2. Minulta taas kuuluu polvista "krrrts" joka kerta, kun kuljen portaita tai kyykistyn. Se kuuluu sen verran kovaa, että nolostun, jos lähettyvillä on muita. Kilistelen sitten avaimia ja muuta sälää peittääkseni sen krrrtsin.

    Lääkäri totesi: "Se on kuule tää ikä. Ei sen kummempaa."
    Hmmm.

    VastaaPoista
  3. Tuula.
    Mä rätisen ja paukun liikkuessa sillee, et ois sama ku työkalupakillisen työkaluja pyöräyttäs pyykinpesukoneessa. Onneks on viel vähän ihoa jälellä ni se peittää hiukan... ;DDD

    VastaaPoista
  4. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  5. Olen aina ihmetellyt (kauhistellut ja ihaillutkin) sitä, kuinka joidenkin ihmisten jäsenet ovat niin eläväistä sorttia, että pitävät korvinkuultavaa ääntä. Minulla paikat paukkuvat ja rahisevat ja rutisevat, mutta niitä ääniä ei voi kuulla, ne voi vain tuntemusten pohjalta kuvitella :)

    VastaaPoista