Olen lasten lukuharrastuksen vankkumaton kannattaja, itsekin kohtalaisen ahkera lukija, mutta ennen kaikkea olen lukevan pojan äiti.
Tai nykyään jo lukevan nuorukaisen äiti.
 |
| #minunhyllyni #pojatkinlukee |
Lapsuudestahan se kaikki alkaa.
Vajaa vuosikkaalle luimme Peittoni on pehmeä, peittoni on sininen. Ilta illan jälkeen, kyllästymiseen asti.
Ostoskärryissä istuva lapsi kiljui kaupassa täyttä kurkkua Kuolen, liian aikaisin (...hän huusi hii-hoo, ja kuoli myöhemmin; tiedättehän, herra PiiPoo)
Viisivuotissynttäripäivänä kävimme hakemassa kirjastokortin. Ei sillä väliä, että kirjat lainattiin edelleen äidin kortilla. Oma kortti oli kumminkin mahdollisuus uusiin maailmoihin: RasmusNallet, Teemut, autokirjat, dinosaurukset, työkoneet, puuhapetet, sarjakuvat, tietokirjat...
Niillä nurkilla hän päätti itse opetella lukemaan. Ja oppikin. Ihan itse.
Olemme koko perhe nauraneet yhdessä läpi Parvelan Ellat ja Parkkisen Karhukirjeet.
Vieläkään ei ole minulle auennut Nalle Puhin ikihauska vitsi, se missä Puh ja Nasu touhaavat jotain niityllä ja lunta sataa pimpeli-pom ja samaa rataa pimpeli-pom sitä jatkuu vaan ja Nasu kysyy että lunta sataa pimpeli-mitä?
Ne nauravat sitä vieläkin kaikki, poika kaikkein remakammin ja minä en vain tajua.
Viidennen luokan ope tiesi, että oppitunneilla se lukee koko ajan. Mutta opekaan ei tiennyt että Akkareiden ja koulun kirjahyllyn seikkailukirjojen lisäksi se luki Uutta Testamenttia.
Luin sille ääneen Sormusten herran, luin, itkin ja luin. Vuosiin se ei uskaltanut katsoa elokuvaa alkua pidemmälle, mutta LOTRinsa se osaa, melkein ulkoa. Ja Silmarillionin myös. Ja Keskeneräiset Tarut.
Pikkusiskojaan se yllyttää lukemaan Pikkunaisia, koska se on niin ihana. Elokuvasta voi kyllä saada sokerihalvauksen tai diabeteksen, mutta kirja on ihana.
Suvi Kinoksen Rupu-enoa suremme kaikki, ainakin kerran vuodessa. Tuija Lehtinen on paras suomalainen nuortenkirjailija, meidän kaikkien mielestä.
Vähän yllytyshullu se poikanen kyllä on:
minä: sähän voit lukea vaikka Alastalon salissa. Siinä on sulle kirjaa kerrakseen.
IV: mikä se on?
minä: maailmanhistorian pisin ja tylsin eepos. Mä löin kerran kummisetäs kanssa vetoa että luetaan se. En päässyt loppuun.
IV: mistä se kertoo
minä: no mitäs luulisit? Alastalon salista. Että kummalla kädellä ottais sokeria kahviin ja mimmoista piippua polttelis. Lukutolkulla. Että ottaisko vasemmalla sokerit vai oikeella.
IV: onks meillä se?
minä: no on, kun isäs luki sen. (myöhemmin kävi ilmi, ettei lukenutkaan. Yhtä pitkälle pääsi kuin minä) Se aina ostaa kaikki kirjat.
IV: isä! missä on Alastalon salissa? Mä haluan lukea sen.
minä: hullu. mun lapseni on hullu. Hei kuule, jos luet sen alusta loppuun kirjamessuihin mennessä, niin ostan sieltä sulle paidan missä lukee että olen lukenut alasti salissa.
Vajaan tunnin päästä olen saanut tilannetiedotuksen luetusta sivumäärästä (50) ja kaiken lisäksi olen ladannut sen kovanonnen eepoksen myös omalle fläpälleni.
Tiistaina ruokapöydässä keskustelimme Pukkilan isännästä. Poika luki sen kahdessa viikossa. Minulta meni kolme.
Sen jälkeen lapsi esiintyi sekä koulussaan ja muuallakin Poikana Joka Luki Kirjan.
*
Välillä elämässäni on ollut päiviä, jolloin olen toivonut että #pojatkinlukisivat vähän vähemmän.
Ainakin silloin kun taas kerran tulen iloisena kirjastosta ja kuulen lainanneeni sen saman kirjasarjan kolmannen osan jo viidennen kerran, enkä taaskaan ole tuonut sitä ekaa osaa.
Aaagh, peittoni on pehmeä, peittoni on sininen! Meilläkin luettiin, luettiin ja luettiin sitä :-D. 'peitosta saa riippumaton, myös teltan siitä saa. Nallea on kiva peiton päällä pompittaa.' Vain esikoiselle, taisin saada siitä kirjasta ihan tarpeekseni jo silloin. Maisat, Pupet on yös kirjoja joita en jaksaisi vielä ajatellakaan lukevani joskus taas.
VastaaPoistaMeillä on (samoin kuin teillä) kolme lasta, poika 17v, tyttö 13 v ja poika 9v. Kaikille on luetttu paljon, esikoiselle tottakai eniten, mutta lukijoita on tullut kahdesta nuorimmasta. Esikoista ei vaan kiinnosta. Futisaiheisia tietokirjoja kyllä ob luettu ja faktat on edelleen hallussa, mutat kaunokirjallisuus ei nappaa. Olen päätynyt siihen, että ainakinnmeidän lasten kohdalla ratkaiseva asia on mielikuvitus. Nuorimmills sisaruksilla on (joskus vähän liiankin) vilkas mielikuvitus, kun taas esikolta se puuttuu melko lailla. Olenkin nyt päätynyt hyväksymään tämän asian (itse olen lukijatyyppiä, isänsä ei). Onneksi kouluhommat sujuu eikä minkään kanss ole ongelmaa. Mutta siis onhan se ihanaa kun tyttö lukee ja lukee, itsekin olen hänen jälkeensälukenut joitakin kirjoja (Nälkäpelit vaikka) joiota en varmaan muuten olisi löytänyt. Tai 7vpikkukundi joka lukaisi Hobitin. Nyt on Harry Potter -vaiheessa, eli niitä uudelleen ja uudelleen, mutta kaipa se siitä johonkin suuntaan liikahtaa (tytär myös jumitti ppottereissa vuoden verran kun kerran niistä innostui).
Oi, mä fanitan teitä!! (Kymmenen sydäntä ainakin!) <3
VastaaPoistaMä niin toivon, että mun pojistani - edes jommasta kummasta - tulisi kirjafaneja, jotka osaisivat tarttua läppärin sijasta kirjaan. Mulle itselle lukeminen oli ihan älyttömän tärkeä juttu lapsena ja nuorena. Ilman sitä olisin nyt eri ihminen.
Mä pääsin Alastalossa siihen piippukohtaukseen. Jaksoin siitä varmaan kymmenisen sivua, mutta sitten tuli slut, stoppi ja totaalipysähdys :D
Hurraa huuto teidän perheelle!
VastaaPoistaMUn pojat eivät ole - yrityksista huolimatta - löytäneet kirjoja. Harvemmin lukevat, vaikka kirjahyllyssä löytyy lahjaksi saatuja kirjoja pilvin pimein.
SE ON TOSI harmi, varsinkin kun itse on aina ollut lukutoukka!
Hmph. Vähän kyllä sapettaa. Kyllä luettiin, paljon ja pitkään. Silti eivät lue, kumpainenkaan, tyttö eikä poika.
VastaaPoistaHerra Piipoo on ihana. Sitä aikoinaan hoitolapsille luin, omilleni en niinkään, ja kyllähän jaksoivat kuunnella sitä uudelleen ja uudelleen.
VastaaPoistaOmille lapsilleni olen minäkin paljon lukenut. Vanhemmasta huomasi jo pienenä, että siitä tulee lukumies - niin kuin tulikin. Nyt on kymmenenvuotias ja lukee läjäpäin romaaneja. Hassua kyllä, tuo poika tykkää myös lukea tuota mainitsemaasi Raamattua :D
Nuoremmasta sen sijaan huomasi jo pienestä pitäen, ettei tule ikinä innostumaan kirjoista. Lukee kyllä nyt kahdeksanvuotiaana Akuja ja yhdessä luetaan Narnian tarinoita (minä osan sivusta ja poika toisen osan), mutta ei lukeminen koskaan ole ollut kuopuksen intohimo. Tykkää siitä lähinnä siksi, että saa kölliä äidin kainalossa Narniaa luettaessa ja saa valvoa puoli tuntia pidempää, kun lukee Akua ennen nukkumaanmenoa.
Minä rakastan kirjoja ja lukemista ja olen toivonut, että poikani löytäisivät lukemisen ilon. Olen lukenut heille paljon, mutta se ei ole tehnyt heistä lukijoita. Nyt näyttää vihdoinkin siltä, että esikoinen innostuu lukemisesta. Innoittajina HP ja LoTR. Toivottavasti into kasvaa tai vähintäänkin säilyy. Pienempiä yritän edelleen houkutella ihan perinteisellä Akkarilla :)
VastaaPoistaLeenaK: aargh - nyt se pahuksen Peittokirja alkoi soida uudestaan päässäni:)
VastaaPoistaOn varmaan totta, että persoonallisuudella tai mielikuvituksella on paljonkin tekemistä sen kanssa, minkä verran lapsi nauttii lukemisesta. Meillä lukuinto jakautuu jotenkin omituisen laskevasti vanhimmasta nuorimpaan. Nuorimmalle lukeminen on vähän samantapainen juttu kuin Ryövärintyttären naperoille: saa kölliä kainalossa ja valvoa ekstraa.
Ehkä tie lukijaksi on helpompi jos kotona luetaan ja jos lapselle on luettu, mutta ei se selvästikään ole ainoa autuaaksitekevä asia lukijaksi kasvamisessa.
Se, mitä itse toivon tältä #pojatkinlukee kamppikselta, on sen ajatuksenpoikasen kasvu, että lukeminen ja siitä nauttiminen ovat hyvin subjektiivisia kokemuksia. Että "lukeminen" ei tarkoita aina klassikoiden, finlandiavoittajien ja ns. korkeakirjallisuuden - tai edes kaunokirjallisuuden - lukemista, vaan lukemisen kautta avautuvista maailmoista nauttimista. Olivatpa nuo maailmat sitten kuinka rujoja tai kuinka kaukana korkeakirjallisuudeksi määritellystä.
Siinä kai meillä kasvattajilla on suuri vastuu: yrittää työntää lapsi sellaisen lähteen äärelle, jonka parissa hän viihtyy ja nauttii. (tässä on ainakin itselläni opettelemista, ja paljon!)
Kaipaisiko tämä kamppis rinnalleen myös #tytötkinlaskee ja #lapsetkinleikkii -kamppikset?
ps. LeenaK: jonain hormonihuuruisena hetkenä olen lukenut tuon peittosadun kasetille, ihan kaiken varalta...
IHANA IHANA poika ja ihana sen äiti.
VastaaPoistaSe on jännä miten se määräytyy kuka lukee ja kuka ei. Mä luen, mun äiti lukee, mun sisarukset ei. MIes (eksmies) lukee. Esikoinen lukee, keskimmäinen lukee akkareita ja junnu ei mitään. Ei vaan lue.
Kaikille on aina luettu paljon. Varsinkin junnulle.
MIstä se siis tulee kuka lukee kuka ei?
P: muakin on ruvennut kiinnostamaan se, kenestä tulee lukija ja kenestä ei. Ja miksi? Meillä nuorimmainen on ihan samaa kastia. Se ei lue. (tai siis lukee, koska minä pakotan. mutta pakottamatta ei)
VastaaPoistaAlan kallistua siihen suuntaan, mitä Leena tuolla yllä esitti: se liittyy jotenkin mielikuvitukseen ja siihen miten mielikuvitus jyllertää. Jonkinlaiseen herkkyyteen ehkä? Toisille puhuvat kuvat, toisille sanat.