keskiviikkoketutus

Tänä aamuna meinasi usko loppua ihan kokonaan.

Heräsin unesta, jossa olin saanut kotiin kirjallisen virallisen varoituksen viralliselta työnvalvontaviranomaiselta (?!!) huonosta työasenteesta. Olin siinä unessa sanonut että hesari on tylsä lehti ja että kannattaa sen sijaan fanittaa minua. Se on merkki huonosta työasenteesta.  

Aina hyvä lähtökohta työpäivään.

Tosielämässä  olemme yhden teinin kanssa jatkuvassa kommunikaatiokatkoksessa. 

Sanonpa asiat kuinka tahansa, sanon ne väärällä kiertellä. Yritin koko eilisen illan kammeta sitä ulos joko yksin tai kanssani ja sen jälkeen tekemään jotain luovaa joko yksin tai kanssani. 

Ei. Ei. Ei-ei-ei.
Hyvin myöhään illalla se alkoi mököttää minulle, kun se ei ollut ulkoillut yhtään, eikä tehnyt mitään luovaa, vaikka se on niin kivaa.
Aamulla yritin hahmottaa tulevan päivän koettelemuksia ja ohjelmaa. Teini ilmoitti: sen ruuan on parasta olla valmiina kun tuun.

Juupajuu ja jee. hyvää palvelusväkeä on niin vaikea saada nykyään.

Näitä pohtiessani meinasin aamuni iloksi vajota yleiseen kriiziin ja alemmuuskompleksiin: mikskaikkimuutjamäenkoskaan.

vinkkivitonen: kuinka selviytyä

1. löydä pelastustie

2-5. kulje sitä.

Olen viime iltoina istunut sohvannurkassa tai pöydän vieressä riipustelemassa ja raapustelemassa. aina sä piirtelet kommentoi nuoriso.

Luovuuden voimat jyllertävät. Edes pienesti.

Tänään koko lauma on omissa liesuissaan. 

Ajattelin mennä pitkälle kävelylle. 

Tai pyöräilylle.

Ulos joka tapauksessa.