Postaus päivässä, kaksi parhaassa; hyytymys

Lintsi-retki nuorison kanssa oli mainio.
Mitä muutakaan voi sanoa, kun seurana on kolme hyväntuulista, iloisesti sirpittävää tyttöä?

Työnsin ne sisään huvipuiston portista ja ne juoksivat suorinta tietä johonkin kammomyllytykseen ja jättivät minut pohtimaan elämää.

Päätin pohtia itseni Ateneumiin.

Viimeksi kävin katsomassa Hugo Simbergin näyttelyä muutama vuosi sitten, ja sitä edellisen kerran olen visiteerannut Ateneumissa kai joskus teininä kun koko museo on ollut evakossa jossain väistötilassa. 

Veikkaisin, että en ole koskaan kiertänyt museon molempia kerroksia, koska olin nyt niin vilpittömän äimistynyt kokoelman suuruudesta. 

Pohdin sisäistä sielunmaisemaa, sen kuva- ja äänimaailmaa. 

En ole sellaisella tavalla visuaalinen ihminen, että osaisin pysähtyä kuvataiteen eteen huokailemaan ja ihmettelemään millimetrin tarkkoja siveltimenvetoja tai taiteilijan rehellisyyttä mallinsa edessä, enkä osaa oikein sykähtyä kansallisista klassikoista - ja siltikin niissä on koti.

Vaikka ne kuvaavat tyystin toisenlaisella maalaus- ja muotokielellä tyystin toisenlaista elämää kuin omani, niihin on kirjoitettu koti.

Samaa pohdin Alvar Aallon töiden äärellä. 

Niissä on jotain niin äärettömän rentouttavaa ja kotia.

Vähän treenasin iltapäivän puolella keksiäkäisten rouvain tapaamista varten.

Kuohujuomassa on se huonompi puoli että kuplat nousevat hattuun.

Ajauduin semmoiseen harhaan, että olen hohdokasta elämää elävä hohdokas cityihminen ja rupesin heti haluamaan tarvitsemaan elämääni lisää kaikenmoisia hohdokkuuksia: täydellistä käsiveskaa, parempaa fläpää jolla voisin blogata postaus päivässä kaksi parhaassa -tahdilla hamaan maailmanloppuun, tyylikkäämpää muistikirjaa, kestävämpää ripsiväriä ja likaantumattomia puseroita, noin niin kuin alkajaisiksi.

Sitten menin lintsille hakemaan omiani pois ja totuus paljastui kaikessa katkeruudessaan

ps. Nuorison mielestä oli aivan ylihienoa, kun niille selvisi että Lintsi-huvittelulla tuetaan suomalaista lastensuojelutyötä.