liikunnalliskademieli

Luin vähän kademielellä Tuulan kuntoilukuulumisia.

Kademielellä, koska toivoisin, että liikunta olisi itsestään selvä ja hyvää oloa tuottava osa arkeani.

Vaan aloitetaanpa alusta.
Olen aina ollut niitä ihmisiä, joilla on kaksi vasenta jalkaa. Jalkapoloiseni eivät ole koskaan kuulleetkaan toisistaan, vaan niillä kummallakin on oma elämänsä.
Kaikenlisäksi olen ihan oikeasti vahvasti vasemmalle puoltava tyyppi.

Murkkuiässä kävin urheasti pyörätuolitanssiryhmässä pystytanssijana.
Aina siihen asti, kunnes ohjaaja turhautuneena vinkkasi että kaikki muut ryhmän pystytanssijat, myös ne, joilla oli nimensä perässä diagnoosikirjaimia, olivat oppineet aloittamaan tanssin oikealla jalalla ja etenivät oikealle. Toisin kuin minä.
Aloitin aina vain pienellä vasemman jalan hypyllä ja yleensä vasemmalle.
En koskaan edennyt siinä tanssissa kahta ensimmäistä tahtia pidemmälle.
Enkä tanssissa ylipäätään.

Sama vaikeus kohtasi minut aikuisiällä, kun haaveilin irkkutansseista.
En kerta kaikkiaan pystynyt pitämään mielessäni mitä tuli läps-viuhin jälkeen, tein senkin vielä puolen vuoden harjoittelun jälkeen väärällä jalalla, väärinpäin ja aivan liian hitaasti.
Jotenkin se vesitti nautinnon koko tanssista.

(tuskainen flashback vuodelta 2015: 
En ole ikinä, koskaan, enkä milloinkaan tykännyt ryhmäliikunnasta, saati osannut tanssia. Mutta niinpä vain tanssin.
Olin ihan järjettömän ylpeä itsestäni kun menin salin poikki että hop-hop-ja-hop, kauniisti, ja luullakseni myös rennon ryhdikkäästi yhdessä kaikkien muiden kanssa ihan kuin oikea tanssija.
Sitten katsoin itseäni peilistä ja huomasin että kappas kehvatsua, menenkin hop ihan väärällä jalalla ja lysyssä, kummallinen kurtistunut ilme kasvoillani.
No, toisella kierroksella oikein kovasti keskityin siihen että nytpä menen hop sillä jalalla millä kaikki muutkin ja taas olin niin järjettömän ylpeä itsestäni, enkä kyennytkään enää menemään toista hopia heti perään vaan jäin ällistyneenä ihmettelemään suunnattomia taitojani ihan niille sijoilleni.)

Ryhmäliikunnassa, vaikka asemoin itseni takariviin, onnistun sotkemaan puoli saliakin kun tuskailen jalkojeni kanssa.
En ole koskaan edennyt niin pitkälle, että olisin pystynyt ottamaan kädet mukaan. Ne riippuvat toimettomina kroppani jatkeena.

Ryhmäliikunta ja tanssi eivät selvästikään ole lajejani.

Punttisali ei ole lajini.

tuskainen flashback vuodelta 2016: tajuan kristallinkirkkaasti, että minulla on suunnilleen puoli vuotta aikaa oppia edes kohtalaisen hyväksi punttisalinkäyttäjäksi ennen seuraavaa lamaannuttavaa talvikautta.
Puolen vuoden kuluttua ihan varmasti tepestelen ympäriinsä pikkupikku-bikinissä sheikerini kanssa ja nojailen kaikenmoisiin härpäkkimiin joiden nimet olen siihen mennessä ehtinyt oppia, siitä alkaa epäilemättä onni ja autuus.
tällä hetkellä luimuilen pitkin seinänvieruksia  päälläni hraH:n hylkäämä urheilupaita, joskus kauan sitten epähuomiossa hankkimani liian väljät pussihousut ja palauttamatta jääneeseen vichypulloon lorotettu vesitilkka, amatööri mikä amatööri, ei mahda mitään
Tunnustus - tällä suunnattoman suurella kolmen-ja-puolen-kerran kokemuksella - en vieläkään pidä punttisaleista.

Punttisali ei ole lajini samasta syystä kuin tanssikaan: kun en kertakaikkiaan erota oikeaa vasemmasta, kajautan itseäni päähän kaikilla tangoilla joita pitää nostaa pään yläpuolelle, enkä koe minkäänmoista nautintoa, kun yritän koordinoida jalkani ja käteni siten, että tapahtuisi jonkinmoista edistystä.
Kahvakuulia en ole uskaltanut edes harkita, kyllä ei ole kivaa jos semmoinen putoaa ensin päähän ja sitten vielä varpaille.

Ja uskokaa pois, olen yrittänyt. Olen ihan oikeasti yrittänyt tykätä punttisaleista. Ja mistä tahansa ryhmäliikunnasta.
Minulla on ollut salikortteja useammalle eri salille ja henkilökohtainen traineri (Lehtori). Olen testannut tai-chitä, afrotanssia, aerobiciä, perinteistä kehärummun tahtia, irkkutanssia, pyörätuolitanssia. Olen tenhyt kotona tasapainolautaa, pilatesta ja wiifit-joogaa.

Lenksaamisen aloitin hampaitani kirskutellen kun en muutakaan keksinyt ja vähän tykkäsinkin siitä.
Siihen asti kunnes fysio kauniisti huomautti, että sulla taitaa olla vähän vettä polvessa ja lenksa ei taida polvivaivaiselle olla se paras vaihtoehto, voisko ajatella muuta?
Pidin vähän taukoa ja kas kummaa, polvi todellakin oikutteli vähemmän.

Kropassa tuntuu hyvältä kiipeilyn jälkeen, mutta harvalla hallilla on riittävästi riittävän simppeleitä reittejä, ja sen lisäksi minulla on korkeanpaikanahistus, koordinaatiovaikeus ja porttikielto hallille niinä päivinä jolloin teini treenaa, eli kaikkina.

Uiminen on sentään ihan siedettävää.
Paitsi niinä päivinä, jolloin vesi on märkää, kylmää ja pimeetä ja radalla on kaksi mummoa rinnakkain.

Haluaisin olla aktiiviliikkuja.
Haluaisin liikkua päivittäin tai ainakin melkein sillä tavalla, että kropassa ja sielussa tuntuisi hyvältä.
Niin että siksi olen kade Tuulalle.


*
ps. kyllä käy sääliksi sen vanhussäilyttämön virikeohjaajaa, jonka asiakkaaksi päädyn. Louskuttelen leukojani ja murisen ja heittelen kepilläni kun yrittävät viedä minut juoksemaan karhukävelyä yhdessä muiden vanhusten kanssa päivän liikuntatunnille.
Muut sirkeät mummot vetävät jotain cirkuit-treeniä ja joogaa ja minä kärisen siellä että missä on mun oikea käsi, en löydä sitä ja tuokaa tänne kielioppikirja niin jäsennän mieluummin parit lauseet.
Sitten tulee tohtorismies, iskee minua rauhoittavalla kankkuun ja sanoo että rouvahyvä kyllä liikunta tekisi teille hyvää ja unohtakaa nyt vähäksi aikaa ne gerundit ja gerundiivit.

Kyllä niin täytyy tehdä jotain asialle ennen sitä.

keksiäkäinen eukko ja kiipeilytossut

keksiäkäinen eukko uimatreenin jälkeen