Yhden sortin inttipäiväkirja

Esikoinen lähti sitten kotipesästä - isänmaan kutsusta.

Suhtautumiseni koko systeemiin on lievästi sanottuna kompleksinen ja saan helposti aikaan vähintäänkin kelvollisen väittelyn mistä tahansa aihetta sivuavasta.
En saa ylpeysvärinöitä enkä liikutuskohtauksia kun ajattelen metsissämme mönkiviä nuoria, mutta olen silti kirkkain silmin kannustanut paitsi poikasta myös kimuleita pohtimaan armeijan tarjoamia mahdollisuuksia laajalti, jopa ammatin kannalta.

Koko järjestelmässä on paljon sellaista, missä en näe mitään mielekkyyttä, mikä varmaan johtuu osittain siitä tavasta, jolla asevelvollisuusaikoja ääneen muistellaan. Toisaalta kannattaisin lämpimästi ihan jokaiselle nuorelle jonkinlaista yhteiskuntapalveluvelvoitetta. (ja /tai asevelvollisuutta siis myös)

Hajahavaintoja poikalasten vanhemmille:

- kutsunnat. Sinä vuonna kun poikanen täyttää 18.
Jos ei vielä ole, niin nyt viimeistään on hommattava passi tai muu virallinen henkilöllisyystodistus. Sitä tarvitaan joka käänteessä.
Kotiin tuli virallinen kutsukortti.
Koululääkäri teki asiaankuuluvan lääkärintarkastuksen. Omista sairauksista, vaivoista ja muista kriiseistä piti hakea tarvittavat tositteet.
Meidän kulmilla kutsuntoihin mentiin aakkosjärjestyksessä, eri päivinä eri kirjaimet. Poikanen sattui olemaan omassa kirjaimistossaan aivan kutsuttavien loppupäässä: hommaan meni koko päivä. Alussa oli kuulemma hehkutuspuheita ja -videoita, loppuaika oli silkkaa odottelua. Onneksi tiesimme tämän, kaverilla oli kirja tai jotain muuta tekemistä mukanaan.

- tässä kohden pitäisi kuulemma vähän tietää, milloin ja minne haluaa mennä ja mitä ehkä haluaa tehdä. Kaikkia näitä voi muuttaa tarvittaessa ja perustellusti.

- ajoissa pois alta: armeija on nuoren miehen paikka. Yritimme aikuisten kesken pohtia, millaista olisi mennä sinne vasta kun elämä alkaa jo olla kohdillaan, opinnot suoritettuna ja perheenperustamisen kynnyksellä. Ei tuntunut mielekkäältä.

- kutsunnoissa haastateltiin, tarkistettiin terveydentila ja lyötiin kouraan palvelukseenastumismääräys. Siinä on ilmoitettuna ajankohta ja -paikka. Toimii matkalippuna palveluspaikkaan. Täytyy pistää varmaan talteen.

- kompleksisesta suhtautumisestani johtuen olen yrittänyt pysyä sivussa kaikesta aihetta sivuavasta. En ole ottanut kantaa palveluspaikkaan, -ajankohtaan, aselajiin tai mihinkään muuhunkaan.

- odottelua. Esikoinen sai opiskelupaikan heti kirjoitusten jälkeen. Opiskeluihin sai lykkäystä myös inttiaikaa edeltävälle syksylle. Sitä en tiedä, mitä tapahtuu, jos palvelusaika venyy vielä tulevallekin syksylle (lähtökohtana se peruspuolivuotinen) - saako vielä seuraavan keväänkin vapautusta opinnoista? En ole edes yrittänyt selvittää.

- paria kuukautta ennen tohinoiden alkua piti täyttää kyselykaavake netissä. Siihen tarvittiin kosolti päivämääriä kaikista mahdollisista sairauksista ja tilinumero päivärahan maksatusta varten. En tietäisi, ellen olisi joutunut puhelintukena jeesaamaan asiassa. Sivutuotteena nuori opetteli ja oppi OmaKanta -palvelun käytön ja omien reseptiensä uusimisen.
Talvikaudella piti käydä ottamassa influenssarokotus.

- pääsy palveluspaikkaan: valtio maksaa kyydin julkisilla, mutta yhteydet on selvitettävä itse. Jostain käsittämättömästä syystä poikanen valitsi paikan, jonne piti mennä useamman vaihdon kautta.
Paria päivää ennen lähtöä hän alkoi puhua, että hakee peruskauden jälkeen johonkin vähän helpommin saavutettavaan paikkaan.

- mitä mukaan: kyselykaavakkeen mukana on ilmeisesti tullut jonkinmoinen ohjekirjanen. En tiedä, millä intensiteetillä nuori sitä on opiskellut (minä latasin salaa oman versioni netistä, mutta en ole lukenut, kun yritän olla hössöttämättä)
Mukaan ainakin sisäpelitossut, omat lääkkeet, hygieniatarvikkeet, parranajokone ja ne henkkarit sekä palvelukseenastumismääräys kaikkine sivupapereineen (lääkärintodistukset, reseptit ym). Lukolle, taskulampulle, uikkareille, otsalampulle saattaa olla käyttöä.

- näyttäisi olevan käytäntönä, että ensimmäisenä viikonloppuna on ns. omaisten viikonloppu. Läheiset pääsevät tervehtimään omaa urhoaan ja tutustumaan meininkiin.
Palveluspaikasta johtuen meillä ei ollut mitään mahdollisuuksia lähteä tutustujaisiin.
Säästämme kulkemisen vaivan sinne valapäivään.

- radiohiljaisuus on aika hyvä juttu.
Olen yrittänyt olla häiriköimättä ja luottaa siihen että kyllä se pärjää ja siperia opettaa ja kaikkea sentapaista.
Sikäli se on ollut helppoa, että esikoinen on säännöllisesti ollut erilaisilla leireillä pidempiä ajanjaksoja poissa arjestamme.

- valatilaisuus noin kuuden viikon kuluttua alusta. Helmikuun puolivälissä siis tässä tapauksessa. Meille osui kohdille hankala päivä: samana päivänä on keskimmäisen vanhojen tanssi -päivä. Joudumme tekemään radikaaleja ratkaisuja ja hajaantumisia. Keskimmäinen onnistui syyllistämään meitä huonosta ikäerosuunnittelusta. Ensin olin sitä mieltä että koko valahommeli on jotenkin outo juhla, nyt kun alkaa vääjäämättä näyttää siltä, että joudumme hajaantumaan ja valitsemaan juhlamme, olenkin kovin pahoillani.

- kun ensimmäinen viikko oli lopuillaan, uskalsin ajatella loppuun ensimmäisen aiheeseen liittyvän kunnon ajatuksen: nuori ei enää palaa kotiin. Sellaista puhetta on ilmassa ollut jo pitkään: intin jälkeen omilleen heti kun sopiva asunto löytyy. Siihen olemme toki rohkaisseet, mutta vasta nyt ajattelin sen ajatuksen kunnolla alusta loppuun. Tuntuu haikealta ja oikealta.


- vaikka elämme turvallisessa maassa rauhan aikaa, en ole uskaltanut ajatella loppuun asti toista aiheeseen liittyvää ajatusta. Tämä ei ole mikään sängynpetaamisenopettelukoulu, vaikka siltä toisinaan tuntuu kun yleistä puhuntaa kuuntelee. Sinne mennään opettelemaan sotataitoja.
En halua miettiä sitä vielä.
En ylipäätään halua miettiä sitä.





13 kommenttia:

  1. Voi <3

    Niin tuttuja ja hienoja mietteitä, hössöttämättömyys, radiohiljaisuus...kaikki!

    Meillä mentiin alusta alkaen sillä ajatuksella, että sivari se olkoon, jollei terveydentilan (altistuksen) vuoksi saa vapautusta. Sitä ennen toki tutustuttiin kaikkiin vaihtoehtoihin mutta esikoinen itse kyllä tiesi, ettei armeija ole häntä varten. Äitinä tuin ja tuen.

    Lopuksi uskon/väitän, että lykkäystä saa vaikka palvelusaika pitenisikin, ja se ois ihan peruskauraa. Ainakin sivarissa voi lykätä pitkkäänkin opintojen vuoksi, mutta myös "pitkittyneen" palveluksen, Täyttäähän siinä maanpuolustusvelvollisuuttaan!

    Voimia äidille(kin)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisko puolustusvoimat taanneet puhtaan palveluspaikan? (se nyt on selvä, että vapautusta ei saa)

      On tää metka elämänvaihe monella tavalla.

      Poista
    2. Ei, koska sen vääpeli-kyöpeli-mikä-lie mielestä se, että kasarmeilla olis siäilmaongelmia on urbaanilegendaa ;-) Anna mun nauraa!

      Poista
  2. Niin sydäntä mykertävää tuo kaikki, varsinkin kotoa pois muutto. Ja vielä enemmän tuo vika kohta... Mulla on hurjan vilkas mielikuvitus, ja arvaa vaan, miten monta kertaa olen mielessäni loihtinut kaikenlaisia kauhukuvia kaikesta, mitä poikalapsilla (ja tietenkin tytöilläkin) voi tässä maailmassa olla edessään. Mutta en sitä nyt ajattele. Ajattelen vaikka sitä, että pitäisi kohtsillään päällystää kuopuksen koulukirja. Ennen kuin se menee tuhannen päreiksi... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin, yritän olla ajattelematta sitä kaikkein perimmäisintä tuossa inttiajassa. Mulla on yliherkkä mielikuvitus myös.

      Lämmin ajatus koulukirjojen päällystämiselle, se on vihoviimeistä hommaa.

      Poista
  3. Apua, mitä teidän pieni pulleroinen-palleroinen on mennyt inttiin ja aikoo muuttaa omilleen?! Miten se aika rientääkään. En oikein uskalla edes ajatella, että meidän esikoisen pitäisi joskus mennä asepalvelukseen. Eihän siellä voi pelata eikä käyttää kännyä vapaasti. Ei pärjäis poika :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ällös murhetu: niillä on joku appi mihin kuulemma tulee päivän pokemon. (älä kysy, en edes yritä ymmärtää!)
      Jos oikein olen käsittänyt niin aina jossain tilanteissa voidaan kysyä sitä päivän pokemonia. Että kyllä on kännykkä käytössä.

      Poista
  4. Ymmärrän hyvin nuo kaikkia jatukset, kävin omia läpi vuosi sitten <3

    VastaaPoista
  5. Huh, mä en vielä uskalla edes ajatella sitä aikaa, kun poika joskus lähtee pois kotoa... Mulla siihen on tosin vielä aikaa, mutta toisaalta vuodet juoksee niin nopeeta tahtia, että se varmaan tapahtuu suunnilleen ylihuomenna. Hyvin olet suoriutunut tosta, ettet ole puuttunut liikaa, itse en kyllä tiedä pystynkö siihen sitten josku...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä mä vähän puutun. Mutta yritän pitää minimissä :)

      Ja on se nuori sitten aikanaan aika valmis lähtemään, ei se ole ihan niin vaikeaa kuin luulisi.

      Poista
  6. Oi, vertaistukea 😍. Myös minun pikkupoikani astui viime viikolla palvelukseen. Haikeaa ja outoa. Opiskelupaikka odottaa toisella paikkakunnalla ja tarkoitus olisi tulla kesällä pois, Saas nähdä kuinka käy - kotiin mekään häntä enää ainakaan pitkäksi aikaa saada asumaan. Tsempit teidän koko perheelle, meillä ainakin myös.sisarukset kaipaavat sitä ihanan kamalaa ja kiltin ilkeää isoveikkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3!
      sisaruksille yllättävän kova paikka, kissoista puhumattakaan.

      Poista