pysyvyyden vaikeudesta

Superajattelija Nelina ehti pääsiäisen pyhinä ajatella minua nopeammin pysyvyyttä.

Yhdestä blogista luin, kuinka vajaan vuoden seukkailun jälkeen ollaan jo pysyvässä parisuhteessa. Tai oikea sana taisi olla vakiintunut.

Yhdestä kirjasta puolestaan luin, kuinka muutaman vuoden takainen pysyvä elämänmuutos on tehnyt kaiken niin paljon paremmaksi.

Hyvät heille.

Vaikka en kyllä ymmärrä, mistä sen tietää pysyväksi ja vakiintuneeksi ennen kuin jälkikäteen?
Kamalan huolettomasti heitetään ilmoille niin suuria sanoja.

*

Mikä tekee elämänmuutoksesta pysyvän ja parisuhteesta vakiintuneen?

Ruokavalio-liikunnallisiin muutoksiin en omalla kohdallani usko hetkeäkään.
Kyllä - yritän parhaan kykyni mukaan käydä polskuttelemassa pari-kolme kertaa viikossa, yritän hyötypyöräillä kesäkaudella ja kävellä, tai uhkarohkeuksissani jopa lenksata ja milloin mitäkin, mutta totisesti en uskalla väittää että olen muuttunut pysyväisluonteisesti sohvaperunasta liikunnalliseksi.
En vaikka satunnaisesti saan omahyväistä itsetyytyväisyyttä ja vielä satunnaisemmin muuten vain hyvää oloa liikkumisestani.

Kyllä - yritän parhaan kykyni mukaan syödä terveellisesti, kasviksellisesti ja ties kuinka oikeaoppisesti ja olen tehnyt sitä sinnikkään päättäväisesti useamman vuoden. Reilut puoli vuosikymmentä ainakin.
Toki olen hyvinvoiva ja satunnaiset visiitit vehnäpullan puolelle kyllä muistuttavat minua juuri minulle sopivien ruokien tärkeydestä, mutta en suurin surminkaan väittäisi tätäkään elämänmuutosta pysyväksi.

Ikään kuin haluaisin säilyttää itselleni oikeuden, luvan, edes hiuksenhienon mahdollisuuden olla sellainen kuin ennen, sellainen kuin oikeasti olen. Liikkumaton namihiiri-epäkasvis-laiskuri.
En välitä karkista, jäätelöstä ja suklaasta, en hirveästi oikeastaan mistään makeasta nykyään, mutta en suurin surminkaan väittäisi olevani pysyvästi muuttunut epänamihiirulaiseksi. 

Tunnen kropassani vähäisenkin liikkumisen väliinjättämisen seuraukset, mutta en silti vahingossakaan olettaisi että olen muuttunut pysyvästi liikkuvammaksi. (enkä todellakaan liikunnalliseksi)

Jos olen ihan rehellinen, niin...
minusta mustikat, omenat, parsakaali, uiminen ja pyöräily ovat aina vain vähän tyhmää tai ällöttävää tai jotain sellaista jota en valitse spontaanisti ja riemusta kiljuen. Minun pitää jatkuvasti vähän pakottaa itseäni. Pakottamalla pakottaa valitsemaan uinti ja pyörä ja paprika ja tomaatti.
Valitsen kyllä, koska vaihtoehdot (tai niiden aiheuttamat seuraukset) ovat vielä surkeampia, mutta en - edes puolen vuosikymmenen tai vielä pidemmän ajanjakson jälkeen - oikeastaan tunne niitä omikseni. En valitse niitä vapaaehtoisesti ja iloisesti.

En hetkeäkään usko, että mihin tahansa tapaan tai makuun voi tottua parissakymmenessä maistamiskerrassa. Tai muutaman kuukauden säännöllisellä toteuttamisella.
Olen laittanut mustikoita aamujogurttiini ainakin kymmenen vuoden ajan, koska ne ovat terveellistä kotimaista superruokaa, mutta en vieläkään pidä niistä. Enkä koskaan ota niitä viikonloppuisin tai lomilla, koska ihmisen elämässä pitää olla myös nautintoja. 
Mustikaton aamujogurtti on nautinto.
Ja päivä sohvannurkassa liikkumatta, kirja, kännykkä ja fläpä käsillä. Se se vasta nautinto onkin. (kunnes illalla sattuu kaikkiin paikkoihin ja niiden viereen)

Kun olin pari viikkoa uimatta ja vesijumppaamatta (epätauti, perhekriizit!) tunsin sen kropassani piinallisen hyvin. 
Mutta ei se silti mitenkään helpottanut uimahallille lähtemistä. Ja vaikka vedessä oli ihanaa, rentouttavaa, lohdullista ja hetken verran täydellisen stressitöntä, niin silti pyristelin kiivaasti pois tilanteesta. 
Koska se en ole minä. En minä nauti liikkumisesta. Enkä terveellisestä syömisestä.

Ja entäs se parisuhde sitten?
Pyykit ovat pyörineet samassa pesukoneessa reilut parikymmentä vuotta. 
Rehellisesti sanottuna, en osaa kuvitella samaa tilaa kanssani jakamaan ketään muuta, ketään toisenlaista tai millään tavalla parempaa tyyppiä kuin Lehtori. Epäilen ettei kukaan muu jaksaisi sietää epäloogisia oikkujan senkään vertaa.

Mutta en siltikään ole ihan varma siitä, olenko pysyvässä ja vakiintuneessa parisuhteessa.

Se kuulostaa jotenkin liian aikuiselta, liian keskiluokkaiselta, liian keski-ikäiseltä.
Mitä sillä väliä, että olemme juuri sitä, aikuisia (tylsiä sellaisia - huomauttavat teinit!), keskiluokkaisia ja keski-ikäisiäkin - vain kultainennoutaja puuttuu. 
Se ei tunnu minulta. Se keskiluokkaisuus, -ikäisyys ja aikuisuus.

Minä vastustan pysyvyyttä ja vakiintuneisuutta.
Sellaisten sanojen huoletonta heittelyä.








20 kommenttia:

  1. Jotenkin tuo "Liikkumaton namihiiri-epäkasvis-laiskuri" kuulostaa kovin tutulta silläe erotuksella, että olen kasvis - ja välillä tosiaan tuntuu siltä. Vegetatiiviselta tai jotain...

    Odottelen vielä sitä "kyllä tässä iässä jo pitää" -oivallusta. Pitää muistaa pestä aina meikit ja hampaat pois (eikun siis meikit pois ja hampaat, pestä). Pitää liikkua että paikat pysyy kunnossa. Pitää olla aikuinen. Pitää syödä terveellisesti ja järkevästi. Pitää juoda vähemmän viiniää. Pitää pitää... Sitä odotellessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. mun perikriizini on se, että en usko olevani aikuinen. Enkä halua olla aikuinen.
      Tasan otan hampaat pois ja pesen meikit :) ja sitten rupean vegetatiiviseksi omassa sohvannurkassani

      Poista
  2. Marjat on hyviä tuoreina, pakasteesta otettuna ei maistu miltään.

    Mutta on sentään jotain pysyvääkin. Possulla on ainakin vakiintunut suhde suklaaseen!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. jotkut marjat (=vadelmat) on hyviä aina. Toiset (=mustikat) ei koskaan.

      Vakiintunut suhde suklaaseen - no on minulla sellainenkin. Haaveilen siitä yhtä paljon kuin Piörs Brosnanista, mutta kummastankin tiedän etteivät ole minua varten. Piörsiä en kyllä valitettavasti ole testannut.

      Poista
  3. Meillä tulee tänä vuonna 20 vuotta parisuhdetta täyteen. Tai no ei ihan, koska monessa välissä olemme olleet myös erossa. Sitä taustaa vasten en todellakaan uskalla väittää olevani vakiintuneessa parisuhteessa. Sen tietää sitten joskus jälkeenäpäin :D Ainoa asia, jossa tiedän olevani vakiintunut, on valkkari- ja irttarihimo. Kaikki muut asiat tulevat ja menevät omia aikojaan - jokin asia saattaa pysyä mukana pidemmän aikaa, joku vain viuhahtaa ohi.

    Ovatkohan muuten nuo "vakiintuneet" ihmiset samoja, jotka ovat parhaita ystäviä uusien ihmisien kanssa heti ekan tapaamisen jälkeen..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. hyvä kysymys! Ehkä toiset ihmiset uskaltavat huolettomammin heitellä tuollaisia suuria sanoja ilmoille, tai ehkä he ihmisinä heittäytyvät huolettomammin.

      Poista
  4. Kun aikanaan aloimme miähen kanssa seukata, kuvasin suhteen vakiintuneisuus- ja pysyvyysastetta itsepintaiessti ilmaisulla "ainakin huomiseen". Nyt noita huomisia on kertynyt aika tarkalleen 20 vuoden verran, mutta vieläkään en uskaltaisi vannoa, että ketju jatkuu hamaan maailman tappiin asti. Toivon sitä toki, sillä kuten sinäkin sanot, en minäkään osaisi kuvitella ketään muuta elämääni jakamaan enkä myöskään osaisi kuvitella elämääni ilman juuri tuota ihmistä jakamassa sitä. Mutta eihän sitä koskaan tiedä.

    Uhoaminen on aika turhaa. Mutta onhan se hyvä, jos ne tärkeät ja/tai hyödylliset asiat elämässä ovat edes toistaiseksi pysyviä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toistaiseksi pysyvä on minulle ihan riittävä.

      Sanat pysyvä ja vakiintunut kuulostavat yhtä riemukkailta kuin vankilatuomio.

      Poista
  5. Mulle se "vakiintunut" sana tuo mieleen ennemminkin sen, että elämä sen oman pitkäaikaisen kumppanin kanssa kulkee niitä omia (enimmäkseen tavallisen tylsiä) vakiintuneita polkuja, halusi tai ei. Siitä (niistä vakiintuneista poluista) aina välillä ahdistun, mutta sitten taas toisaalta, jos multa kysytään, että no mitä sitten haluaisin, niin en osaa sitä täsmentää. "Jotain vaan" kun ei oikein riitä muuttamaan mitään, enkä oikeastaan edes tiedä, haluankokaan :).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä kai se vakiintuminen onkin: sitä että elämä kulkee aika turvallisessa uomassaan.
      Se vain sanana kuulostaa niin ehdottoman lopulliselta ja käsittämättömän tylsältä. (jossain sieluni uumenissa elää ilmeisesti pieni free love -hippi)

      Poista
  6. Mulle oma parisuhde on harvinaisen kirkkaalla tavalla vakiintunut ja pysyvä - ja jopa ikuinen (joo, uskallan käyttää näinkin voimakasta sanaa). Koskaanhan ei voi tietää mitään varmuudella, ei koskaan, mutta tässä asiassa elän vankkumattoman uskon ja tietoisuuden varassa.

    Oma lukunsa on sitten noi kaikki muut... tämä kirjoitus sai mussa aikaiseksi semmoisen hykertävän hyvän olon tunteen. Että miten voi olla joku noin viisas ihminen, että osaa sanoittaa nämä 2000-luvun ikuiset dilemmat näin hyvin järkeviksi sanoiksi??? "Pakottamalla pakottaa valitsemaan uinti ja pyörä ja paprika ja tomaatti." "Ikään kuin haluaisin säilyttää itselleni oikeuden, luvan, edes hiuksenhienon mahdollisuuden olla sellainen kuin ennen, sellainen kuin oikeasti olen. Liikkumaton namihiiri-epäkasvis-laiskuri."

    Ei tähän ole mitään lisättävää. Tämän tekstin voisin tatuoida voimasanakseni käsivarteen (alkuperäiseen superajattelijan linkkiin viitaten). Viisas nainen olet sinä, Marika <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanasti (ja viisaasti!) sanottu parisuhteesta "kirkkaalla tavalla vakiintunut ja pysyvä".
      En epäile omaa parisuhdettani hetkeäkään, en sen pysyvyyttä tai kestävyyttä. Mutta arkailen silti käyttää suhteestani (-mme?) sanaa vakiintunut. Se kuulostaa jotenkin liian tylsän keski-ikäiseltä ja junnaavalta.

      Olen jossain syvällä sisimmässäni pieni kapinallinen, liikkumaton namihiiri-epäkasvis-laiskuri :)

      Miten musta tuntuu, että meidän pitäisi tavata joskus ja jossain? Ootko samaa mieltä?

      Poista
    2. No kyllä olen, ihan samaa mieltä! Pitää laittaa to do -listalle :)

      Poista
  7. Sä oot niin ajattelijoiden ja kirjailijoiden kuningatar. Haluaisin siteerata sun jokaista lausetta, mutta en osaa. Vitsi sä oot sinnikäs; syöt mustikoita vaikket tykkää. Ja paprikaa. Mun pitäis ottaa oppia susta. Mun motto on syödä asioita, joista tykkään. Ja näemmä joistain terveellisistä jutuista tykkään, vaikkei suklaata mikään voitakaan.
    Sun ajattelu on sukua Anna Perhon ajatukselle liikunnasta. Hän ei mieti haluaako lenkille, vaan menee useasti viikossa, koska haluaa säilyttää pebansa. Mä en tiedä mihin mun kaikki liikunta on kadonnut. Pelottaa. En osaa edes pakottaa. Siksikin ihailen SUA NIIN PALJON!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus pieni ikuisuus sitten luin kirjan, jonka otsikko oli suunnilleen "Syö lempiruokiasi niin paljon kuin jaksat ja laihdu!"
      Jutun juoni oli se, että piti opetella tykkäämään paleoruuasta. Jotain juuria voi kai nakerrella loputtomiin lihomatta.
      No, en ole vieläkään oppinut tykkäämään (kovinkaan paljoa) kasvishommeleista edes kermalla ja fetalla kuorrutettuna, mutta sitä odotellessa :)
      Ihan tuossa tuokiossa alan rakastaa parsakaalia enemmän kuin ranskanpottuja...

      Mulla kiukuttelee koko kroppa, jos en tee edes jotain. Jos vietän unelmieni päivän (vrt. pääsiäissunnuntai) lukemalla ja katsomalla teinin kanssa frendejä, olen iltaan mennessä niin kipeä ja jumissa ettei mitään rajaa. En todellakaan lenksaa (polvi!) tai tee mitään kotijumppia (laiskuus!) tai venyttelyitä (laiskuus!), mutta en vaan voi jämähtää sohvannurkkaan vaikka kuinka haluaisin.

      Mun motto on lipsua niin paljon kuin pystyn. (eli valitettavan vähän, jos ei tule kipeäksi vatsa, tulee kipeäksi muu kroppa) - siinä on mun mielestä aika vähän ihailemisen aihetta.

      Poista
  8. Minä olen vakiintuneessa parisuhteessa. Ihan kohta olen ollut siinä puolet elämästäni. Jotenkin uskon, että olen tuossa samassa parisuhteessa vielä pidempäänkin. Ajatus siitä, että en olisi tuntuu musertavalta. Joten haluan uskoa, että olen tässä parisuhteessa. Ehkäpä jopa aivan loppuun saakka.

    Minua ei haittaa, vaikka tälläinen pysyvyys vaikuttaa keskiluokkaiselta ja -ikäiseltä ja tylsältä. Meissä pariskuntana on varmasti aimo annos noita asioita ainakin ulkopuolisten mielestä. Itsehän näen asian aivan toisin ;) En pidä meitä lainkaan tylsinä vaan ehkä enemmän boheemeina ;) Meillä on pyrkimyksenä kohti struktuuria ja jonain hyvänä hetkenä yllämme hetkiseksi struktuuriin. Keski"kaikkisuus" on hyväksi perhe-elämälle: sillä saadaan ruoka pöytään, lapset jonkinlaisen kasvatuksen piiriin ja ruokaa riittää pöytään vielä kuukauden viimeisinäkin päivinä. En siis yhtään väheksy keskiluokkaisuutta enkä edes keski-ikäisyyttä.

    Elämäntapamuutokseni on kuin pyrkimykseni kohti struktuuria. Se onnistuu vain ohikiitävinä hetkinä. Muuten hedonismini nousee taas vallalleen. Tämän viikon esimerkki: miksi syödä kasvissosekeittoa, kun on parsakausi. Miksi syödä parsaa ilman Hollandaisea, kun parsa maistuu miljoona kertaa paremmalta Hollandaisella? Toki siinä kohtaa muistin oikeaoppisen ruokavalion, kun tajusin, että annokseen pitää saada ehdottomasti proteiinia. Heippa terveellinen kasvissosekeitto, tervetuloa herkkuruoka!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksiköhän minusta nimenomaan tuo sana *vakiintunut* on niin vastenmielinen?

      Olen ehdottomasti sitoutunut parisuhteeseen, ja parisuhteeseen nimenomaan tämän yhden tietyn tutun ihmisen kanssa. Kuten sanot, ajatus siitä, että näin ei olisi, on musertava.

      Mutta ajatus siitä, että suhde olisi *vakiintunut* alkaa suorastaan kiristää ohimoita. Vakiintunut kuulostaa junnaavalta. Maanantaina makaronilaatikkoa, lauantaina saunan jälkeen seksiä (5min), torstaisin kävelylenkki rimmaavissa tuulipuvuissa...

      Noin pääsääntöisesti olen mitä suurimmissa määrin keski"kaikkinen" ja kaiken lisäksi vielä turvallisuushakuinen, joten arvostan arkea tai arkista elämää yli kaiken. Mutta en silti suostu myöntämään että olisin vakiintunut.

      Tai elämäntapamuuttunut.

      Poista
  9. P sen sanoi! Oot kuningatar!

    Mutta eihän vakiintunut tarkoita silti ikuista? Voi olla vakiintuneessa parisuhteessa ja sitten erota. Minä olin erittäin vakiintunut 25 vuotta. Ja sitten erosin.

    Olen myös vakiintuneesti epäliikunnallinen, ollut koko ikäni. (just äsken omassa tekstissä ihmettelin, alanko ikinä nauttia liikunnasta...tod näk en!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3!

      Olen nähtävästi allerginen sanalle vakiintunut. Muuta selitystä en keksi :)

      Poista