Matkamuisto

Varasimme hotellilta sunset-retken.
Ohjelman mukaan piti venheellä ajella pitkin Maltan länsirannikon pittoreskejä lahdelmia ja lopuksi pysähtyä ihailemaan auringonlaskua horisonttiin.

Kutumusiikki soi laivan soittolistalta ja aurinko kumotti heleänä ja meri turkoosin kirkkaana, raikkaana ja kuultavana.

Vaan taival muuttui hetki hetkeltä kuoppaisemmaksi.
Ylämäkiä oli, ja alamäkiä myös eikä tasapintaa lainkaan koko meressä.

Näköalakannelta tyhjennettiin yleisöä pois ja messipoika jakeli pieniä paperipussukoita matkalaisille.
Baarin myynti rajoittui lähinnä vesipulloihin, ja niihinkin niukalti.
Kamerat sujahtelivat laukkuihin ja kaikenmoisia jumalia rukoiltiin, jos ei ääneen, niin rystyset valkeana kuitenkin.

Aurinko sentään vajui kohti kuoppaisaa horisonttia luvatussa tahdissa.
Kunnes se oli enää kullanpunaisena hohtava pallo muutaman sormenleveyden päässä aaltoilevasta taivaanrajasta.
Vene hidasti, pysähtyi kyljittäin aallokkoon.

Puoli laivalastillista itki, käänsi sisälmyksiään ulos ja rukoili kiivaasti matkan päättymisen puolesta.
Laivan kaiuttimista - tarkkaan laskettuna aikana, juuri minuutilleen oikealla hetkellä, alkoi soida kutumusiikkisovitus My heart will go on.

Minä ja vieressäni istunut ranskalainen nuorimies saimme sekopäisen naurukohtauksen.

Aurinko laski.

Oli kaunista.

**

Enkä millään muotoa naura heille, jotka kärsivät pompuista ja pahoinvoinnista, taivas tietää että kärsin niistä toisinaan itsekin.

Jotenkin sekopäistä kumminkin.