Meillä ihan todistettavasti pikkulapsivuodet ovat takana.
Olemme eläneet yhdessä liki neljännesvuosisadan, aviossa olemme kohta olleet 21 vuotta. Omituisen pitkä aika, kun sen kirjoittaa numeroiksi.
Nuorimmainen alkaa olla jo teinivuosissaan (toivottavasti) niiden seesteisemmällä ja selväjärkisemmällä puolella. Ja kaksi vanhinta ovat (ainakin lain silmissä) vastuullisia aikuisia.
Ihminen voi olla asiantuntija vain omassa parisuhteessaan, siinä viitekehyksessä joka itsellään on, niissä reunaehdoissa, joita elämä asettaa.
Kysyin Lehtorin mielipidettä: mikä on pitänyt meidät yhdessä? Miten selvisimme pikkulapsivuosista tänne asti?
Pohdimme asiaa yhden iltakävelyn, muutaman kotihommelin ja perjantaisaunan verran.
Iltakävelyllä Lehtori lähti liikkeelle perhekeskeisyydestä, siitä että kumpikaan meistä ei ole tavoitellut suurta uraa jossain maailman toisella laidalla, vaan olemme kaikissa valinnoissa aloittaneet perheestä.
Lenkin takakaarteessa minä näin tämän arvokysymyksenä: jaamme pitkälti samat arvot - joista perhe toki on yksi olennaisen tärkeä.
Lenkin pitkälle suoralle tullessa olin kehitellyt ajatusta niin pitkälle että yhteinen arvopohja on helpottanut elämää sikäli, ettei meillä ole mitään kestoriidanaiheita. Näkemyksemme rahasta, kasvatuksesta, kodinhoidosta, elämisen tavoista ovat riittävän samanlaisia niin ettei arjessa ole syntynyt suunnattoman suuria ristiriitoja.
Askelmittarin tarkistuspisteessä, lenkin viimeisessä kaarteessa, olimme hyvin yksimielisiä siitä, että parisuhteelle tärkeää on ollut myös se, että me puhumme.
Me puhumme paljon ja puhumme muutakin kuin perhettä.
Toki niinä uniseen sumuun kadonneina pikkulapsivuosina, kun jotkut päivät ainakin minulla olivat vain rämpivää selviytymistä kohti nukkumaanmenoaikaa, ovat todella syvälliset keskustelut olleet vähissä.
Mutta silti olemme koko ajan puhuneet ("kurkut vasta lämpeävät" on yhteinen sisäpiiriheittomme tästä aiheesta) - puhumme, kyselemme, joskus hyvinä hetkinä yritämme kuunnellakin.
Keskustelemme vaikkapa politiikasta ja yhteiskunnasta (enimmäkseen Lehtori), kirjoista (minä; erityisesti chicklit), työelämästä (kumpainenkin) ja jaamme myös näitä asioita.
Keskusteluissa olemme enemmän eri mieltä kuin arjessa.
Kun petasimme puhtaita lakanoita sänkyyn, Lehtori totesi, että me muuten teemme valtavan paljon asioita yhdessä.
Minä pidin tärkeänä sitä että jonain kaukaisena selväjärkisyyden tuokiona pieni ikuisuus sitten sovimme raamit kotihommeleiden jakamisesta. Pystyimme tekemään jaon ilman ekselitaulukoita ja metatöiden rasittavaa kuormaa (*) ja olemme oikeastaan aivan viime vuosiin asti varsin orjallisesti myös pitäneet kiinni näistä alunperin sovituista.
Lehtori puolestaan näki parisuhteelle eduksi sen, että kumpikaan meistä ei suhtaudu kotihommiin rangaistuksena, vaan asioina joita nyt vaan pitää hoitaa.
Minusta olennaista on myös se, että siivousnormit ovat riittävän yhtenäiset.
Saunan lauteilla olimme jo hyvin samaa mieltä: me teemme paljon asioita yhdessä, ja aika usein valitsemme yhdessä tekemisen mieluummin erilliset kuin tyttöjen illat ja poikien illat.
Se tosin johtuu ainakin osittain siitä, että monissa tapauksissa olemme saman kaverin kavereita.
Keskellä lauantaiaamua Lehtori sanoi: se kun me ollaan kasvettu yhdessä.
Niin se taitaa olla.
*
henk.koht. pidän osaa näistä metatyöjutuista vähän saivarteluna.
Mitenniin wilmaviestit ja valokuvalappujen allekirjoittamiset ja muut sellaiset täytyisi jotenkin jyvittää tai ekselöidä? Nehän nyt menevät yhdellä rykäisyllä ja hetkessä.
Luultavasti meille on jotenkin hiljaisessa yhteisymmärryksessä syntynyt laajempi konsensus siitä, että lasten kouluasiat ovat minun vastuullani (lukuunottamatta muutaman oppiaineen koekuulusteluja ja preppauksia). Vuosien mittaan on homma on käytännössä mennyt niin, että alakouluvuodet olivat selkeästi minun vastuualuettani, yläkoulu on ollut harmaata vaihettumisvyöhykettä jossa vastuu lainehti vähän joka puolella ja lukiovaiheessa nuoriso on omaehtoisesti hakenut taustatukensa nimenomaan Lehtorilta.
*
ps: elokuun tavoitteena on postaus melkein joka päivä - vieläkö jaksat?
Mä oon niin samaa mieltä näistä exceleistä ja jyvittämisistä. Elämässä on asioita jotka pitää tehdä. Lasten pieneksi jääneet vaatteet pitää laittaa kierrätykseen, opettajan laput allekirjoittaa, koulukaavakkeet täyttää ja vessatkin pestä. Ihan yhtälailla autotalli tarttee siivota, autot pestä, pyörät huoltaa ja imuroida. Miksi nää pitää arvottaa ja jyvittää... yksi autonpesu vastaa koneellista pyykkiä? Opettajan lappunen netissä maksettua laskua? Ihan hirveesti palaa energiaa siihen jos tarttee varmistaa ettei jää tappiolle ja joudu vahingossa tekemään enemmän kuin toinen.
VastaaPoistaJuu, en osaa nähdä kotitöitä jyvitettävänä asiana, ne eivät ole rakkauden tai yhteiselämän valuuttaa.
PoistaToki mulla on vaikuttanut paljon se, että olen pikkulapsiajan tehnyt keskiarvoa lyhyempää työpäivää, joten päivissäni on ollut aikaa kaikenlaiselle organisoimiselle ja suunnittelulle.
Mut tuo on juuri olennainen pointti: "ettei jää tappiolle ja joudu vahingossa tekemään enemmän kuin toinen"
Ei koko elämäänsä voi sillä tavalla elää, että kyttää minkä kaiken suhteen on saamapuolella.
Kylläpä oli samanlaisia tuntemuksia *yhessä liki 30v ja aviossakin 24*
VastaaPoistaHyvä kirjoitus!
VastaaPoistaMinusta metatyö on oikeasti kuormittavaa. Kun lapset olivat pieniä, niin pelkästään sen aikatauluttaminen, että miten hankit kaiken päiväkotia varten, skeduloit puheterapiat, neuvolat, lääkärit, reseptien uusinnat, kasvatuskeskustelut, naamiaispuvut, lomat, lahjat yms. Ihan hirveästi suunniteltavaa ja ajastettavaa. Toki tähän vaikuttaa se, että meillä pojilla on niin vähän ikäeroa, joten kaikki tapahtuu yhtäaikaa. Minä tein tuon kaiken suunnittelun ja jos sitä ei olisi mitenkään otettu huomioon muussa kuormassa, niin olisi ottanut päähän. Meillä tosin mies ei ole sellainen, että laskee, että mitä kukakin on tehnyt. Mutta tätä asiaa piti hänellekin hieman avata.
Oikeastaan minun ei pitänyt tuota asiaa kommentoida lainkaan, vaan sitä, että alan uskoa minäkin, että arvojen yhteensopivuus on olennaista. Se, että suurissa asioissa molemmat haluavat samoja juttuja. Minä olen persoonaltani sellainen, että tarvitsen myös paljon omaa tilaa. Se puoleni tuntuu sopivan hyvin mieheni introverttiyteen, hänellä ei ole mitään ongelmia viihdyttää itse itseään ja hän pärjää yksin lasten kanssa hyvin.
Mulla varmaan tuohon metatyökuormaan on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen se, että olen koko ajan tehnyt lyhyttä työpäivää. Silloin päivissäni on jatkuvasti ollut aikaa metatöille - ne eivät ole pois vähäisestä, kallisarvoisesta ilta-ajasta.
PoistaMarika, tämä kirjoitus oli ihaninta aikoihin. Joudun hieman kadehtimaan sen lisäksi, että olen puolestanne onnellinen. (sama koskee myös rva kepposta. Te kaksi puhutte aina niin kauniisti puolisoistanne. Voisitte kirjoittaa parinvalintakirjan yhdessä. Ja sen jatko-osaksi parisuhdekirjan tietysti)
VastaaPoistaTiiätkö, se on sitä tahtomista.
PoistaMe (sen pahemmin kuin Kepposen herrasväkikään, luulisin) ei olla mitään höpösöpöhalinamipus-ihmisiä, eikä varmaan edes mitään superpareja. Veikkaan että Kepposten kanssa (heitä yhteisesti tuntematta) meitä yhdistää halu asettaa parisuhde sellaiselle asetukselle, että siinä nähdään ensisijaisesti hyviä asioita.
Kyllä välillä sieppaa hatusta ihan xxxx:sti, mutta nyt (aikuisempana) mietin aina, onko tämä sellainen asia, josta kannattaa nostaa meteli. Onko se kinaaminen tai parisuhteen mollaaminen tai toisen ihmisen julkinen mollaaminen sen hetkellisen voitontunteen väärtti. Yleensä ei.