Kesäkuun kirjat

 

Odotin kesäkuulta kivoja kesäkirjoja, kepeyttä, leppoisuutta, iloa.

Suurimman osan kesäkuusta tuntui siltä että kahlasin loputtoman tahmeassa kirjainviidakossa. (oma vika tietysti, mitäs valitsin hidasta luettavaa!)

Aikuistuville naisille suosittelen Regina Raskin Onnellisten salaseuraa - se oli ihana! Pieniä muisteluksia, onnen häivähdyksiä, ajattelemuksia täynnä elämää.

Emily Henryn Täydellinen päivä oli juuri sellainen kirja, jollaisia olisin halunnut kesäkuuhuni enemmänkin. Yhtenä täydellisenä juhannuspäivänä vain luin.

Balli Kaur Jaswalin Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille on raflaavasta nimestään huolimatta chicklitiä, jossa on myös vakavampaa sisältöä. 

Historiasta, elokuvista ja elokuvien historiasta kiinnostuneille Tuomas Marjamäen Siitä tulikin farssi on oiva tarina ensimmäisen suomalaisen elokuvan tekemisestä.

kutominen eteni yhtä tahmeasti kuin lukeminen

kesäkuu 2021

Sofia Pekkarinen: Luna 2.0. Tarina ulkonäköpaineista ja näennäisestä rakkaudesta. Sinkkuelämä tuntuu tylsältä, farkut kiristävät, jumalaisen personal trainerin ansiosta Luna päättää treenata itsestään instakelpoisen fitnessbaben. Olen liian jotakin tälle kirjalle. (vanha? tylsä? liikkumaton? epäinstakelpoinen?) Tarina käynnistyi hitaasti, ja olin moneen kertaan jättämässä kesken. Kepeää chicklitiä jollekulle muulle kuin minulle.

Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi. Pidin ihan älyttömästi Marjamäen jälkimmäisestä kirjasta, Myöhäistä katua. Suurin odotuksin lainasin esikoisteoksen; Siitä tulikin farssi. Keväällä en jaksanut tarinaan lukemalla keskittyä, nyt kesällä otin kuunteluun äänikirjan. Farssissa kuvataan Suomen ensimmäisen elokuvateatterin toimintaa ja kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen kinematografisen kuvan - elokuvan - syntyprosessia. Itse elokuva on kadonnut aikoja sitten, siitä on olemassa muistiinpanoja ja mainoksia, joiden pohjalta kirjoittaja on rakentanut kertomuksensa. Kuunteleminen on minulle vaikein lukemisen muoto, ja huomaan keskittyväni toissijaisiin asioihin ja epätarkkuuksiin kuunnellessani (varmaan kun en pysty plaraamaan tarinaa edestakaisin, kuten perinteistä kirjaa lukiessa tapanani on). Ensimmäisen suomalaisen elokuvan tarina on kiehtova, kirjassa on hyvää ajankuvaa, mutta jollain tavalla ainakin audioversiossa kirjoittajan ansiokas ja uuttera tutkimustyö tunkee läpi - kirja on tietokirjamainen, vaikka fiktiota onkin. (Myöhäistä katua on huomattavasti irtonaisempi ja rennompi otteeltaan). Pidän Marjamäen tyylistä ja odotan mielenkiinnolla seuraavia fiktioita. Äänikirja

Emily Henry: Täydellinen päivä. January kirjoittaa onnellisia rakkausromaneja, Augustus vakavasti otettavaa kirjallisuutta, kumpaakin vaivaa tyhjän paperin kammo. Kesäinen naapurisuhde muuttuu haasteeksi: he vaihtavat lajityyppejä: Januaryn on kirjoitettava korkeakirjallinen mestariteos, Augustuksen viihderomani, viikonloppuisin he tutustuvat toinen toistensa tutkimusmenetelmiin, eikä kukaan rakastu - näin sovitaan. Kesäinen, etenevä hyvänmielen kertomus - lue tämä huolettomana kesäviikonloppuna!

Regina Rask: Onnellisten salaseura. Ihana! Pieniä kirjoituksia isosta aiheesta: aikuiseksi kasvamisesta, keski-ikäisenä olemisesta. Sympaattisia muisteluksia, onnenhetkien välähdyksiä, elämää. Lue!

Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? Omakohtainen kasvuanalyysi siitä, miten yksinhuoltajaäidin tyttärestä kasvaa riivinrauta-feministi. Suunnilleen puoleenväliin asti pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi, sitten alkoi jostain syystä ärsyttää. Mietin sitä, miksi ärsyttää. Yritin miettiä sitä, mikä ärsyttää. En ole itse koskaan kokenut, että minut olisi ajettu johonkin ahtaaseen tyttöyden tai naiseuden rooliin. Tiedostan rakenteelliset haasteet lähipiirissä, yhteiskunnassa ja maailmassa yleisesti, mutta en osaa ottaa niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Luultavasti siksi ärsyttää: olen niin etuoikeutettu, että naisena oleminen ei ole minulle ongelma. Tiedostan senkin, että luultavasti enemmän tuen kuin yritän purkaa rakenteita. Sen tiedostan aivan piinallisen selkeästi että en osaa, enkä välttämättä edes halua tukea kaikkia maailman sorrettuja vähemmistöjä: minusta noin ylipäätään ihan hirmu monissa asioissa mennään valovuoden verran eteenpäin, kunhan ihmiset suhtautuisivat toisiinsa arvostavasti ja kunnioittavasti. Vastustan kiintiöitä, mutta tiedostan että ne ovat välttämättömiä, koska rakenteet ohjaavat ajatuksiamme tietynlaiseen suuntaan. Suhtaudun epäilevästi siihen, onko tasa-arvoa missään mielessä koskaan mahdollista saavuttaa, koska olemme niin älyttömän inhimillisiä, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus ja lupa yrittää toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, kunhan hän ei vahingoita tai loukkaa toisia. Vastustan tahallista konfliktin hakemista ja kaikenlaista kovaäänistä öykkäämistä, mutta tiedostan että joskus sitäkin tarvitaan: silti sellainen ärsyttää (esim. kirjailijan kuvaama tapa keskustella sovinistien kanssa). Kirjan alkupuolella hetken jo kuvittelin että minustakin voisi tulla feministi, mutta totesin että en vain kykene. Mietin sitä, olenko osannut edes jollain tavalla antaa omille lapsilleni kasvuolosuhteita, joissa heillä olisi ollut tilaa kasvaa omiksi itseikseen. Epäilen sitäkin. Ärsyttävä, mutta äärettömän hyviä pohdintoja herättänyt kirja. Mietin myös sitä, olisiko kirja julkaistu, jos käsikirjoituksen kustantamolle olisi lähettänyt porilainen yksinhuoltajaäidin kasvattama ihan tavallinen pöytälaatikkokirjoittaja.

Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille. Punjabilaistaustainen Nikki luulee ryhtyvänsä opettamaan luovaa kirjoittamista naisryhmälle. Ryhmä kuitenkin koostuu luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomista punjabilaisleskistä, jotka alkavat kertoa toisilleen eroottisia tarinoita. Pidän chicklitistä, jossa käsitellään "oikeita" (siis vakavia) asioita, ja hyvä kirjoittaja siihen kykenee ilman että kepeys tai toisaalta aiheen vakavuus kärsii: tässä tarinassa päästiin hyvin lähelle tätä tavoitetta. Päältä kepeä kirja käsittelee sulkeutuneen yhteisön ahtautta, normeja ja kunniaväkivaltaa. Tälle vaikealle aiheelle olisi voinut antaa tarinassa vielä enemmänkin tilaa ilman että kepeys ja luettavuus olisi kärsinyt. Loppuratkaisu oli vähän nopea ja juuri siksi syntyi vaikutelma, että yhteisön kunniakäsitysten muutos voisi olla nopea ja melko kivutonkin prosessi. Kiva kesäinen viikonloppukirja.

Claire Dederer: Elämäni asennot - mitä jooga minulle opetti. Olen lukenut tämän kirjan joskus pieni ikuisuus sitten. En muistanut sen nimeä, enkä kirjoittajankaan nimeä, mutta yhtäkkiä minulla oli pakottava tarve lukea tämä uudestaan. Kirjassa joogataan, mutta kirjoittaja ei yritä millään tavalla esittää että jooga olisi pelastus yksilön ongelmiin, ei oikeastaan edes sitä, että jooga olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus hänen omiin ongelmiinsa. Hippimäisen äidin, tämän poikaystävän ja äidin kanssa edelleen aviossa olevan isän vapaasti kasvattama Claire kokee olevansa loukussa itsessään, yhteisössään, kykenemätön tuntemaan, kykenemätön ottamaan vastaan tunteita lapsiltaan ja puolisoltaan. Hän pakenee suorittavaan tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen, asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla: täydellisen oikein. Kirjassa pohditaan joogaa ja uskomusjärjestelmiä, vanhemmuutta ja ympäristön sille asettamia paineita, onnellisuutta, parisuhdetta, lapsuutta ja tunteiden kokemisen vaikeutta. Pidin pohdiskeluista joita kirja minussa herätti ja erityisesti siitä, että jooga ei mitenkään itsestään selvästi ole vastaus kaikkiin maailman suuriin kysymyksiin, vaikka se kirjoittajalle itselleen onkin olennaisen tärkeä asia elämässä ja tie eheämpään aikuisuuteen.

 Teemu Kunto: Minimalismi. Pieni kotimainen kirja minimalismista. Kirjoittaja on yrittänyt tarkastella minimalismia mahdollisimman monelta eri kannalta: paitsi tavaran vähyytenä, myös esim. digimalismina, ruokavalioon liittyen, liikkumisessa - ja ihmissuhteissa. Tiettyyn rajaan asti hyväksyin ja jossain määrin jaoinkin kirjoittajan näkemyksiä, mutta viimeistään vapaat suhteet minimalismin ilmentymänä olivat minulle vähän liikaa. Tavallaan tietysti joo, pienellä panostuksella maksimaalinen nautinto ja olematon sitoutumisen aste, mutta en silti oikein osaa rinnastaa sitä minimalismiin. (jokainen tietysti oikeuttaa omat valintansa haluamallaan tavalla...) Pohdiskelin hetken verran omaa suhdettani tavaraan: en ole hamstraaja, pyrin pikemminkin pieneen tavaramäärään, mutta olen silti aika huono luopumaan, minulla on esineitä yli oman tarpeen, koska joskus on mukavaa että on vaihtelua (vaikkapa astioissa), mutta tavaran määrä on maltillinen ja hallittavissa. Päällimäiseksi tästä kirjasta jäi fiilis, että kirjaan on yritetty haalia erilaisia näkökulmia vain siksi että kirjasta tulisi kirjan mittainen, eikä minimalistinen esitys tavaramäärästä. 

 Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti. Yksi pitkäaikaisista suosikki self-helpeistäni, rennosti kirjoitettu, asiallinen juttu. Tänä vuonna luin vähän erilaisten lasien lävitse, huomasin asioita joista en välttämättä pitänyt, mutta myös paljon sellaista josta jälleen kerran oli itselleni hyötyä. On mielenkiintoista palata yhä uudestaan johonkin kirjaan: elämäntilanne, mieliala, ajatusten suunta - ne kaikki vaikuttavat lukukokemukseen suunnattomasti. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

...ja kaikki vuoden mittaan luetut (TÄSTÄ)

sekä #helmetlukuhaasteen haastekohdat (TÄSTÄ)

Haasteesta puuttuu yhä:
köyhyydestä kertova kirja
sateenkaariperheestä kertova kirja
postuumisti julkaistu kirja
eläinten oikeuksista kertova kirja
satukirja

Saa suositella!
(myös muita kuin haasteeseen sopivia kirjoja)
(ennemmin muita kuin haasteeseen sopivia, on jotenkin jännempää löytää haastekirjat vahingossa)