Lukuvuosi 2021

syyskuu 2021

101. Tuija Lehtinen: Klovnin kahdet kasvot. Tuija Lehtinen on pitkään ollut viihdekirjailijasuosikkini. Vaan näistä Eija Repo -sarjan dekkareista en ole pitänyt alkuunkaan. Lehtisen normaalisti notkea kieli ei niissä kuulu, ja tässä nimenomaisessa tarinassa juonenkuljetus oli ohutta, henkilöhahmot samoin. Henkilöitä marssitettiin lukijan eteen oikealta ja vasemmalta; myös edellisistä osista tuttuja hahmoja, jotka eivät juonen kannalta olleet mitenkään olennaisia. Vannon joka kerta Eija Repo-kirjan luettuani, että tämä jää viimeiseksi, niin tälläkin kertaa. Harmittaa kun luottokirjailija ei pääse näissä oikeuksiinsa.

100. Sarah Haywood: Kaktus. Täydellisen oikeaoppista ja säntillistä elämää elävän, raivostuttavan omahyväisen, pikkumaisen ja pikkutarkan, lähes tunteettomalta vaikuttavan Susanin elämä heilahtaa radaltaan yllätysraskauden ja perintökiistan vuoksi. Susanin elämässä kaikki on aina jonkun toisen syytä, enimmäkseen holtittoman veljen. Raskauden mittaisessa tarinassa tutustutaan kulmikkaaseen Susaniin ja hänen elämäänsä, joka hiljalleen muuttaa muotoaan, johon tulee uusia ihmisiä ja irrationaalisia tunteita. Hellyttävän huvittava ja samalla ärsyttävä tarina etenee kohti vääjäämätöntä synnytystä hiukan ennalta-arvattavin kääntein. Loppuratkaisu on tiivistetty turhan pieneen tilaan, mutta kertomus itsessään hykerryttää ja samalla ärsyttää: tule nyt jo järkiisi nainen! Oikein lukukelpoista viihdettä.

99. Marian Keyes: Enkelit. Yöpöydällä välipalalukemisena vanha tuttu Keyes. Walshin lievästi toimintarajoitteisen perheen tarinaa: siskoksista kunnollisin, Maggie, saa potkut, eroaa ja lähtee ystävänsä luo Los Angelesiin pohtimaan elämäänsä. Keyesin kirjoissa on aina myös painavampaa asiaa - tässä kirjassa pohditaan äitiyttä. 

98. S.J.Bennett: Windsorin solmuWindsorin linnasta löytyy illalliskutsujen jälkeen kuollut vieras. Rikosta ratkovat hänen majesteettinsa parhaat tutkijat - sekä hänen majesteettinsa itse. Pikkukiva leppoisa viihdedekkari, rikosta ratkoo näennäisherttainen pikkumummeli, joka vain sattuu olemaan Englannin kuningatar, apunaan yksityissihteerinsä. Neuvokkaiden naisten on saatava viralliset, nimetyt tutkijat nielemään omat tutkintalinjansa. 

97. Jennifr Weiner: Pieniä maanjäristyksiä. Neljän naisen kertomukset äitiyden herkästä ja välillä kipeästäkin ensimmäisestä vuodesta. Otin tämän joskus kauan sitten lukemani kirjan junalukemiseksi. Weinerillä on taito liikuttaa minua, jokin näiden nuorten äitien tarinoissa resonoi minussa, liikutti ja kosketti, vaikka oma äitiyteni ei enää aivan uutta ja tuoretta olekaan. Weinerillä on taito kuvata äitiyden ja naiseuden kipupisteitä tavalla joka osuu minuun. 

96. Kitty Flanagan: 488 elämänohjetta. Oikeassa olemisen merkillinen taito. Kokoelma nasevia ja osuvia elämänohjeita. Vitsikirjamainen ponnekas kannanotto oikeansorttista elämää kohti. Hupaisa pieni välipala.

95. Donald E. Westlake: Turmion tiellä. Westlaken veijaridekkarit sopivat luettaviksi sellaisiin hetkiin, jolloin kaipaa elämäänsä huvitusta ja vinkeitä juonenkäänteitä. Enimmäkseen väkivallaton rikollisjoukkio sekaantuu toinen toistaan erikoisempiin varkauksiin ja rikoksiin. Tässä kertomuksessa yritettiin ryöstää kotiarestiin asetetun monimiljonäärin antiikkiautokokoelmaa. Muutamalla muullakin tyypillä oli jotain hampaan kolossa miljonääriä vastaan. 

 

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

elokuu 2021

94. Panu Savoilainen: Matkaopas 1700-luvun Turkuun. (Aika-)Matkaopasmaiseen muotoon kirjoitettu populaarihistoriallinen teos 1700-luvun Turusta ja elämästä Suomessa. Jouhevasti etenevä teksti houkutti jatkamaan lukemista, matkaopasmaisuudella olisi ehkä voinut leikitellä vielä rohkeamminkin. Karttoja kaipasin kovasti: pelkän sanallisen kuvauksen perusteella oli vaikea hahmottaa silloisen ja nykyisen kaupungin muotoa ja katuja. Originaalikartoista otetut kuvat olivat kirjan koon takia huonosti tulkittavissa. Erityisesti olisin kaivannut kaupunginosa- ja katukarttaa. Havainnekuviakin olisi voinut olla useampia, tai rinnakkaiskuvituksina havainnekuva menneiltä ajoilta ja nykypäivästä. Kirjan loppuun kuvatut kaksi kaupunkikävelyä tulevat taatusti kierrettyä. Tämän päivän Turussa, erityisesti kesäkauden matkailussa mennään usein keskiaika edellä, siksi olikin varsin kiinnostavaa lukea siitä, miten modernia ja omassa ajassaan kiinniolevaa elämä 1700-luvulla on ollut. Lue jos historia kiinnostaa!

93. Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla. Some-maailmassa pitkin kesää kovasti hehkutettu kirja: Reykjavikista Länsivuonoille muuttavan islantilais-suomalaisen perheen kertomus maallemuuttamisesta. Suhtaudun lievällä varauksella somepersoonien kirjoihin - aika usein mietin, olisiko kirjaa julkaistu, jos henkilö ei olisi onnistunut brändäämään itseään. Tästä kirjasta ei sellaista oloa tullut, tarinassa oli riittävästi omaa voimaa. Rämön tyyli kirjoittaa on etenevä ja hyväntuulinen (samanlaista muistikuvaa minulla ei ole tämän sagan ensimmäisestä osasta, Islantilaisesta kodinonnesta). Luin hyväntuulisena ja nautiskelin etenevästä kerronnasta. Mitään erityistä huumaannuspuuskausta en tästä kirjasta saanut, en vielä(kään) halua muuttaa maalle, Islantiin tai maalle Islantiin. Kuten muutaman muunkin Islantiin sijoittuvan kirjan jäljiltä, aloin kärsiä puolikroonisesta palelusta aina kun jatkoin lukemista. Jos tekstistä voi sanoa instagrammable, tämä oli sitä. Vahvan visuaalisia instahetkiä tekstimuodossa. Ei olisi tullut itselle mieleenkään että eväsretkellä pitää olla kermavaahtotarvikkeet mukana, mutta tuleehan siitä semiromanttinen perhehetki. Lue, jos nautit retkeilystä, tuulesta ja sateesta.

92. Jenni Räinä: Kulkijat. Naisia metsissä, tuntureilla ja soilla. Kirja erävaelluksia harrastavista naisista ja retkistä heidän kanssaan, luontosuhteesta, ympäristöstä, ihmisistä ja kohtaamisista. Lempeästi ilmastonmuutoshuoleen herättelevä. Kirjassa retkeiltiin erilaisten naisten kanssa, erilaisissa suomalaisissa metsissä. Totesin että minulla ei ole luontosuhdetta, ei ainakaan kirjassa kuvatulla tavalla. Minun metsäni on lähi(ö)metsä; pururata ja muutama tiukkaan painettu polku, eivät erämaat. Pidin kirjan kerrontatyylistä ja paasaamattomasta ilmastokannanotoista, kuvakieli vähän hämmensi; kaikki kuvat olivat jotenkin liikkuvia ja suhruisia. Lempeä suositus eräihmisille, luontosuhdettaan pohtiville, vaeltaville. 

91. Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Rationaalinen vakuutusmatemaatikko Henri perii veljensä seikkailupuiston, sen erikoiset työntekijät, sekä veljensä velat ja sotkut järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Tarkkoihin laskelmiin, tiukkaan logiikkaan ja silkkaan matematiikkaan turvautuvan Henrin elämä hyppää totaalisesti raiteiltaan viimeistään siinä vaiheessa kun hän kätkee jäniksenkorvalla hengiltä nujimansa gangsterin seikkailupuiston kahvion pakastimeen. Kirjaa kehutaan sysimustan huumoristiseksi ja se tuntuu saaneen valtavasti kehuja, kirjasta on myös tekeillä Hollywood-elokuva. Kirjan makaaberit käänteet eivät osuneet, eikä huumori uponnut minuun; Carl Hiaasen -tyyppinen tarina (ja Hiaasenin kirjoille olen nauranutkin) ei ainakaan tällä lukukerralla vakuuttanut minua siitä, että kyseessä olisi Euroopan hauskimman kirjailijan tuotos. Tavoitan kyllä tarinan humoristiset elementit - tiukan logiikan kohtaamiset järjettömän järjestäytyneen rikollisuuden kanssa - mutta jokin minun huumoriani kutkuttava elementti tästä puuttui. Vauhdikasta ja sujuvasti etenevää luettavaa toki, mustan huumorin ystäville.

90. Pekka Hako: Linnunradalla. Kapellimestari Hannu Linnun matkassa. Orkesteriharjoitusten kautta avautuva henkilökuva inhimillisen särmikkäästä kapellimestarista. Kirjassa avautuvat orkesterin työskentelytavat, oopperan valmistuminen ja mielenkiintoinen persoona. Haastatteluiden pohjalta syntyvät elämäkerrat jäävät joskus turhankin ulkokohtaisiksi luetteloiksi ihmisistä ja tapahtumista, tähän kirjaan valittu lähestymistapa, jossa haastattelija/dokumentoija antaa myös itsensä näkyä, tekee kirjasta intensiivisen ja kohtitulevan. Pidin siitä, että Lintua ei korotettu, vaan hänen oma äänensä tulee kuuluville, yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta  hankalista hetkistä ei vaieta. Loppumetreillä kirja ehkä alkoi kiertää kehää aina uusine harjoituksineen. Sain uuden näkökulman orkesterin työskentelyyn, toivoisin ymmärtäväni musiikkia paremmin, tämän kirjan loppuun olisin kaivannut soittolistaa (tai ehkä sellainen jostain löytyykin?). 

89. Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia. Makasiinityyppinen kokoelma maata pitkin matkustamisesta: pyöräilystä, junailusta, vaeltelusta. Paikoin olisin toivonut vähän syvempiä näkökulmia varsinkin väliin ripotelluista matkakertomuksista. Kirja toimii ideoinnin lähteenä hyvin: itse innostuin Brittein saarista aivan uudella tavalla. 

88. Mirjami Pelkonen: Askelia horisontin takana. Matkatarinoita usealta vuodelta maapallon eri puolilla: Caminolta, Uudesta Seelannista, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Egyptistä. Vaelluksia, hotellihetkiä, vuoristoa, merenrantaa. Välillä pohditaan parisuhdetta, välillä odotetaan vuorenhuipun ilmestymistä pilvien takaa, joskus seurana on kumppani, toisinaan koira ja välillä vain oma itse. Mukavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu matkakertomus, kasvukertomuskin monelta vuodelta. Pidin todella paljon! Luen matkakertomuksia mielelläni, vaikka niiden määrä kirjoina tuntuu koko ajan (näin some-kaudella!) vähenevän. Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa päänsisäisyyksiä ja maisemia, ei yhtään matkaopasmaisuutta, vaan kokemuksellisuutta, kohtaamisia ja ihmettelyä. 

87. Matti Rämö: Pyöräillen Suomessa. Ohjeita pitkille retkille sekä matkakertomus Saimaalta Sallaan. Rämön pitkän polkaisut - kuten hän itse pyörämatkojaan kutsuu - ovat nojatuolimatkailua parhaasta päästä.  Rämön retkikirjat ovat melko epätasainen kokoelma (riippuu varmaan lukijan mielentilasta!) - edellinen lukemani tarina oli mielestäni tupattu täyteen nippelitietoa eri pitäjien kyläkouluista, tässä kirjassa nautiskelin ihmisten kohtaamisista ja levollisista maisemista - todellinen slow-matkailuun houkutteleva kirja! (Yksi suosikeistani oli Islannin-polkaisu: kärsin edelleen vastatuulesta ja jatkuvasta palelusta.) Tässä kirjassa Rämö tunnelmoi, kohtaa ihmisiä ja polkee ylämäkisiä sorateitä Itä-Suomessa. En alkanut haaveilla omasta pyöräretkestä, vaan hitaasta matkailusta ylipäätään, silmät avoinna liikkumisesta, verkkaisuudesta, matkanteosta ylipäätään. Muistelin omaa tämän kesän junamatkaamme ja halusin heti lähteä matkalle uudestaan. 

86. Katri Sisko: 30 jälkeen 30. Pidin Katri Siskon ensimmäisestä chicklit-kirjasta 30 ennen 30. Tämä on sen kirjan jatko-osa; ja kuten valitettavan usein käy, jatko-osat ovat haasteellisempia. Varsinkin tarinan alkupuoli kärsii lievästä yliyrittämisestä, hakee ikään kuin uomaansa - onko tämä "oikeaa" chicklitiä, vai kieli poskessa kirjoitettu parodia. Tarina etenee kuitenkin jouhevasti ja lystikkäästi ja löytää oman hiukan liioittelevan, kieli poskessa -tyyppisen lähestymiskulman. Kolmenkympin kriisiin ajautunut opettaja Elina hurvittelee syntymäpäivänään Pariisissa, kärsii koulujen alkamisesta ja yli-innokkaista kollegoista, testaa uudestaan entisiä poikaystäviään ja pohtii elämää kolmenkympin tuolla puolen. Ehkä rohkeamminkin olisi voinut irroitella, tai antaa Elinan kasvaa vakavammin. Suomeksi kirjoitetulle, suomalaisessa ympäristössä ja kulttuuripiirissä tapahtuvalle chicklitille on kysyntää - genre ei ole helpoimmasta päästä ja hyvät kirjoittajat harvassa. Sujuvan huoletonta tekstiä on mukava lukea, soisin kustantamoiden ohjelmista löytyvän tilaa taitaville kirjoittajille tässä(kin) genressä.

85. Taina Laane: Aleksi Oletukseton. Kurkistus nepsy-ihmisen maailmaan ja pään sisälle. Ihmisen tarinasta katoaa aina jotain olennaista, kun sen kertoo ulkopuolinen kertoja; henkilön oma ääni katoaa. Toisaalta tässä hetkittäin hengästyttävässä tahdissa pysymisen kannalta oli varmaan hyvä, että Aleksin tarina oli kerrottu haastattelujen perusteella. Luin vähän puolihuolimattomasti, ajattelin että onpa varmasti kiinnostava tyyppi, mahtaisinko pysyä matkassa? Koin syvää yhteyttä kun puhuttiin mielikuvituskavereista, niitä minulla oli vielä pitkään aikuisenakin, minne ovat mahtaneet mennä piiloon? Yritin sovittaa Aleksin kertomaa myös niihin tuttuihin ja puolituttuihin, joiden tiedän tai arvelen olevan nepsy-ihmisiä; taidamme sittenkin kaikki olla vain omia itsejämme, en löytänyt tuttuuksia. 

84. Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella. Lempeää hyvänmielenkirjallisuutta. Leskeksi jäänyt, Ruotsissa asuva kauneusalan yrittäjä Charlotte on perinyt tätinsä kirjakaupan Lontoossa. Täysin tuntemattomaksi jääneen tädin jäämistön selvittely kertoo Charlottelle jotain hänen omasta elämästäänkin. Kirjakaupan persoonalliset myyjät ja koko konkurssin partaalla olevan kaupan epävarma tulevaisuus vaivaavat Charlottea, jolle kirjojen maailma on kokonaan vieras. Tunnelmallinen kauppa, hyvin kehitellyt hahmot, oivallinen kissaeläin ja sopivasti juonenkäänteitä tekevät tarinasta varsin luettavan. Charlotten tarinan rinnalla kulkee tädin tarina muutama vuosikymmen sitten. Lämmintunnelmainen: hämäriä lukusoppia, paljon teetä ja kahvia - mukava lukuhetki syksynsateisessa Lontoossa.  

83. Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla. Koko aikuisikänsä parisuhteesta toiseen elänyt Unna eroaa pitkäaikaisesta suhteestaan. Yksinjääminen ei ole helppoa, ja toisaalta on - saahan sitä nyt aikuinen ihminen tehdä mitä vain. Eronjälkeistä soppaa hämmentävät vielä Unnan takertuvat vanhemmat, jotka eivät usko Unnan selviävän ilman miestä - ja sitä paitsi, kuka nyt käyttää isän vanhaksi jääneitä paitoja? Hyvänmielen kertomus kasvamisesta, itsensä löytämisestä, itsensä ymmärtämisestä. Kiltti Veera Vaahtera, voitko kirjoittaa enemmän ja nopeammin, tarinasi tulevat koko ajan paremmiksi! (ja kyllä, Veera on kirjailija Pauliina Vanhatalon feelgood-alterego.) Lue, kun kaipaat hyvinkirjoitettua feelgood-kirjallisuutta! (luin tämän oikeasti loppuun heinäkuun viimeisenä päivänä)

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


heinäkuu 2021

82. Lucy Diamond: Rantakahvila. Pätkätöihin ja tylsään parisuhteeseen jumittunut Evie perii tätinsä rantakahvilan. Kun elämä poikaystävän kanssa ja vuokrafirmatyöläisenä alkaa todella tökkiä, Evie lähtee pelastamaan kahvilan rippeitä: henkilökunta on hakoteillä, eikä Eviellä ole kokkaustaitoja. Kesäinen, merenrantainen hyvänmielentarina yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä ja siitä miten asiat järjestyvät. Loppuratkaisu oli harmillisesti puserrettu viimeisille sivuille, mutta hyväntuulisesti edennyt kertomus oli oivaa viikonloppulukemista. 

81. Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma. Kirja on vilahdellut paljon erityisesti instassa. Seniorikylän ylivastuuntuntoinen vastaanottovirkailija joutuu työllistämään uuden pomonsa pitkätukkaisen, tatuoidun ja ylihuolettoman pojan. Tarinaa ei oikein kehitellä, hahmot ovat vähän onttoja, eikä tarinassa ole selkeitä käänteitä tai muutoksia. Itse kaipaan jopa feelgood-kirjallisuudelta vähän särmää. Tietysti on ihanaa ja aivan päivänselvää, kuinka tarinassa käy, ja on suloista lukea kertomusta, josta jo lähtiessä tietää että siinä ei petetä eikä jätetä, mutta aivan näin suoraviivainen ei kertomuksen myöskään tarvitse olla, vaikka sen ainoa päämäärä olisikin tuoda hetki hyvää mieltä ja eskapismia lukijalle. Perusherttainen höttö ei ota eikä anna, sen voi lukea, mutta ihan yhtä hyvin jättää lukemattakin.  Söötti, pikkukiva kirja, tuskin luen samalta kirjailijalta muuta.

80. Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Kertomus pienistä ihmisistä, keskeneräisestä rakkaudesta, siskosta ja sen veljestä isän kuoleman jälkimainingeissa. Tuomaksesta tulee vahingossa uskonnottomien hautajaisten puhuja, Kaisa kipuilee epätyydyttävää avioliittoa ja kaipaa rakkauttaan. Humoristinen, surumielinen, koskettava kuvaus pienistä hiljaisista keskeneräisistä elämistä. Lue.

79. Richard Osman: Torstain murhakerho. Neljä seniorikylässä asuvaa amatöörietsivää kokoontuu kerran viikossa pohtimaan selvittämättömiä rikoksia menneisyydestä - kunnes yhtäkkiä heillä on selviteltävänään aivan tuore seniorikylässä tapahtunut rikos. Ja toinen. Kerho pyrkii yhteistyöhön poliisin kanssa, ja yrittää samalla kertaa sekä avustaa että sotkea poliisin tutkimuksia. Hyväntuulinen veijaritarina muistutti alkumetreillään Donald Westlaken tuotantoa ja laajeni sitten aivan omaksi kertomuksekseen. Toivon ja kammoan ajatusta että tälle tulisi jatkoa. Tyypit ovat herkullisia, tarina oli oiva - lisää tällaista. Mutta toisaalta: tyypit olivat herkullisia ja tarina oli oiva, kunpa se pysyisi uniikkina eikä ikinä menisi pilalle. Jos kaipaat hyvää mieltä, senioreiden juonittelua ja kepeää dekkarilukemista, lue tämä!

78. Jenny Colgan: Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Skotlantiin, bibliofiilien maailmaan siirretty The Sound of Music. Omituisesti äitinsä hylkäämien lasten maailmaan, valtavaan raiskiolla olevaan kartanoon tulee elämäntilanteensa vuoksi lastenhoitajaksi Zoe, mukanaan sekava avoeronsa ja oma lapsensa. Sen sijaan että huolehtisi lapsista, Zoe ajelee päivät pitkät kirja-autoa. Colganin kirjamaailmaan kuuluva opus toimii paremmin kuin leiväntuoksuiset Majakka-sarjan tarinat. Kertomus on silti aikajänteeltään outo ja poukkelehtiva, ja osassa hahmoja on sekavuutta, dramaattiset käänteet ovat vähän vaisuja ja tapahtuvat tylsästi aivan tarinan lopussa. Ihmettelen toistuvasti, mikä tekee näistä hiukan onnahtelevista tarinoista niin suosittuja ja ennen kaikkea, miksi niitä käännetään suomeksi? (silti luen niitä itse!) Luultavasti taika piilee kömpelön tarinan sijaan miljöössä; siinä että sankaritar tekee täyskäännöksen elämässään, muuttaa rauhalliseen kyläyhteisöön ja asettuu sinne osaksi yhteisöä. Olisi varmaan parhaimmillaan kylmänä, sateisena syyspäivänä luettuna. Hiukan mitäänsanomatonta feelgood-kirjallisuutta, joka ei ota muttei annakaan, rentouttaa ja antaa hetkeksi pakopaikan arkitodellisuudesta. 

77. Jess Walter: Kauniit rauniot. Tässä tarinassa kaikki kiertyy 1960-luvun Italiaan, pieneen jumalanhylkäämään kylään. Kaikki kertomuksen henkilöt ovat enemmän-vähemmän rikkinäisiä, hukkateillä elämässään ja rakkaudessa. Tarina kulkee monella aikatasolla (sotavuosista nykypäivään) ja monen henkilön oman tarinan kautta - mielestäni sekä henkilöitä että aikatasoja oli melkein liikaa - ja muodostaa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Lopun elokuvamaista paisuttelua lukuunottamatta kaunis kuvaus siitä, miten ihmiset itse kirjoittavat itselleen ja itsestään tarinoita, ovat niiden vankeja ja etsivät jonkinlaista totuutta elämässään. Hömpän ja vakavan kirjallisuuden rajapinnoilla, pelkkää onnellista loppua, elokuvamainen (kukaties elokuvaksi haaveiltu) kertomus ihmisistä ja elämästä.

76. Marjo Seki: Kurkistus viuhkan taakse. Suomalaissyntyinen Marjo muistelee paria vuosikymmentä elämästään Japanissa: pienet muistelukertomukset avaavat näkökulmia japanilaiseen kulttuuriin. Japanilainen kurinalainen etiketti tekee minut surulliseksi: missä on tilaa olla ihminen? Sympaattinen pieni muistokokoelma.

75. Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme. Allie löytää isoäitinsä laatikosta kirjeen, joka saa hänet epäilemään syntyperäänsä. Epäilykset vievät Allien matkalle Italiaan, ystävänsä Edin kanssa. Edillä puolestaan on vaikeuksia avioliitossaan, kontrolloiva vaimo soittelee perään, kun Ed yrittää ratkaista avioliittonsa kohtaloa. Kevyt kertäkäyttöhömppä kuljettaa lukijaa pitkin aurinkoista Italiaa, osa juonenkäänteistä ehkä vähän turhan dramaattisia ja hakemalla haettuja. Arkista kesäpäivän luettavaa, parempi kuin Isaacin ensimmäinen suomennettu teos, mutta Isaacista ei ole lempikirjailijakseni. 

74. Anna Karhunen: Jos. Neljä vaihtoehtoista tarinaa sille, miten elämä voi jatkua - jos valitsen näin, mitä siitä seuraa? Sujuvasti etenevä, vaikeistakin asioista kertova tarina kolmikymppisen naisen elämästä. Kaikki tuntuu aina kiertyvän perheeseen ja parisuhteeseen; ehkä elämä tosiaan on niin parisuhde- ja perhekeskeistä, ja sitä vain en itse näe. Huomaan itse koko ajan selvemmin, että alan oikeasti olla liian jotakin näihin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun naisten elämiin: minulla ei ole siihen mitään kosketuspintaa, ja pidin tässäkin osaa naisen pohdinnoista vähän turhina. Teksti eteni sujuvasti, jossitella olisi voinut vähän ilmavamminkin.

73. Liane Moriarty: Nainen joka unohti. Nelikymppinen Alice kaatuu jumppatunnilla ja lyö päänsä, häneltä katoavat muistot hänen elämänsä viimeksi kuluneista kymmenestä vuodesta: hän unohtaa olevansa äiti, hän unohtaa olevansa eroamassa, ja miksi sisko on etäinen? Kertomus muistoista ja parisuhteesta. Olen lukenut tämän vuosia sitten, ja sitä myötä unohtanut myös osan tarinasta. Moriarty osaa luoda tunnelmia, rakentaa juonta ja kuljettaa sitä. Pidin.

72. Beth O'Leary: Kimppakämppä. Matkalukemisena jo muutamia vuosia aiemmin luettu chicklit. Alkuasetelma on kiehtova: voiko samassa kämpässä nukkua vuoroissa, ja mitä siitä voi seurata. Kuten hyvässä chicklitissä, myös tässä, on painavampaa asiaa. 

71. Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet. Matkalukemisena junassa. Portugaliin sijoittuva dekkari. Kirjoittajansa ensimmäisenä vähän haparoiva kirjasarjan alku, mukavaa lomaluettavaa.

70. Sophie Kinsella: Tavataanko oikeasti? Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä anonyymeinä kirjailijanalkuina. Rakastuneina he päättävät jatkaa elämäänsä ja seurusteluaan ilman painolastia - mutta onnistuuko se? Kinsellan kirjojen sankarittaret ovat hyväntuulisia höppänöitä, eksyksissään elämässä ja tursuavat positiivista hyväntahtoisuutta. Kinsellan tarinoissa ei koskaan tapahdu mitään kamalaa tai pelottavaa, ja juuri se tekee niistä täydellistä, rentouttavaa hyvänmielen hömppää (olkoonkin että sankarittaret ovat välillä vähän raivostuttavan hellyttäviä), leppeä kesäkirja, lomakirja, vapaapäiväkirja sellaiseen hetkeen, johon kaipaa vain hyvää mieltä.

69. Aino Huilaja: Pakumatkalla. Työhönsä kyllästynyt, uupunut uutisankkuri hankkii miehensä kanssa pakettiauton, muuntaa sen asumiskelpoiseksi ja pakkaa elämänsä rippeet kyytiin. Koiran ja miehen kanssa kohti Etelä-Eurooppaa ja leppoisampaa elämää. Leppoistaminen ja oravanpyörästä irti pyristeleminen ovat tarinoina aina vain yhtä kiehtovia; kun jotenkin koen että minusta ei ole hyppelemään irti olemassaolevista vastuistani. Joskus aiemmin olisin voinut hyvinkin ihastua ajatukseen omasta pakusta ja pakumatkasta, olisin saattanut olla vähän kateellinenkin, juuri tällä hetkellä ja tässä tilanteessa luettuna tarina jätti kuitenkin vähän kylmäksi, jokin samaistumispinta puuttui.  Sujuvasti etenevä matka ja tarina päättyivät ensimmäisen koronakevään sulkuihin ja kiireiseen Suomeen-paluuseen. Lue silti, jos pidät matkakirjoista!

68. Julien Sandrel: Unelmien lista. Tämä on luultavasti lukuvuosi-historiani ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näin: älä lue tätä kirjaa, se on epäuskottava. Käsi ylös kaikki äidit, jotka lähdette mahdollisesti kuukauden sisällä kuolevan lapsenne luota sairaalasta toteuttamaan tämän lapsen salaiseen vihkoon listaamia unelmia. Käsi ylös, jos vapaaehtoisesti lähdet viimeisen kolmenkymmenen yhteisen päivänne aikana ensin Tokioon, sitten Unkariin ja vielä kahden viimeisen päivän ajaksi Lontooseen, jossa jätät vastaamatta sairaalasta tuleviin puheluihin. Pahoitteluni spoilerista, paitsi että ei. Sen lisäksi että näitä unelmien lista -tyyppisiä kirjoja on kirjoitettu lukuisia, ne kaikki on kirjoitettu paremmin. Hyvä yri, antaisin anteeksi jos olisi omakustanne. (ja ps. jos ihminen on ollut hengityskoneessa, hän ei puhu. voisi edes tehdä taustatyöt)   

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

kesäkuu 2021

67. Sofia Pekkarinen: Luna 2.0. Tarina ulkonäköpaineista ja näennäisestä rakkaudesta. Sinkkuelämä tuntuu tylsältä, farkut kiristävät, jumalaisen personal trainerin ansiosta Luna päättää treenata itsestään instakelpoisen fitnessbaben. Olen liian jotakin tälle kirjalle. (vanha? tylsä? liikkumaton? epäinstakelpoinen?) Tarina käynnistyi hitaasti, ja olin moneen kertaan jättämässä kesken. Kepeää chicklitiä jollekulle muulle kuin minulle.

66. Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi. Pidin ihan älyttömästi Marjamäen jälkimmäisestä kirjasta, Myöhäistä katua. Suurin odotuksin lainasin esikoisteoksen; Siitä tulikin farssi. Keväällä en jaksanut tarinaan lukemalla keskittyä, nyt kesällä otin kuunteluun äänikirjan. Farssissa kuvataan Suomen ensimmäisen elokuvateatterin toimintaa ja kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen kinematografisen kuvan - elokuvan - syntyprosessia. Itse elokuva on kadonnut aikoja sitten, siitä on olemassa muistiinpanoja ja mainoksia, joiden pohjalta kirjoittaja on rakentanut kertomuksensa. Kuunteleminen on minulle vaikein lukemisen muoto, ja huomaan keskittyväni toissijaisiin asioihin ja epätarkkuuksiin kuunnellessani (varmaan kun en pysty plaraamaan tarinaa edestakaisin, kuten perinteistä kirjaa lukiessa tapanani on). Ensimmäisen suomalaisen elokuvan tarina on kiehtova, kirjassa on hyvää ajankuvaa, mutta jollain tavalla ainakin audioversiossa kirjoittajan ansiokas ja uuttera tutkimustyö tunkee läpi - kirja on tietokirjamainen, vaikka fiktiota onkin. (Myöhäistä katua on huomattavasti irtonaisempi ja rennompi otteeltaan). Pidän Marjamäen tyylistä ja odotan mielenkiinnolla seuraavia fiktioita. Äänikirja

65. Emily Henry: Täydellinen päivä. January kirjoittaa onnellisia rakkausromaneja, Augustus vakavasti otettavaa kirjallisuutta, kumpaakin vaivaa tyhjän paperin kammo. Kesäinen naapurisuhde muuttuu haasteeksi: he vaihtavat lajityyppejä: Januaryn on kirjoitettava korkeakirjallinen mestariteos, Augustuksen viihderomani, viikonloppuisin he tutustuvat toinen toistensa tutkimusmenetelmiin, eikä kukaan rakastu - näin sovitaan. Kesäinen, etenevä hyvänmielen kertomus - lue tämä huolettomana kesäviikonloppuna!

64. Regina Rask: Onnellisten salaseura. Ihana! Pieniä kirjoituksia isosta aiheesta: aikuiseksi kasvamisesta, keski-ikäisenä olemisesta. Sympaattisia muisteluksia, onnenhetkien välähdyksiä, elämää. Lue!

63. Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? Omakohtainen kasvuanalyysi siitä, miten yksinhuoltajaäidin tyttärestä kasvaa riivinrauta-feministi. Suunnilleen puoleenväliin asti pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi, sitten alkoi jostain syystä ärsyttää. Mietin sitä, miksi ärsyttää. Yritin miettiä sitä, mikä ärsyttää. En ole itse koskaan kokenut, että minut olisi ajettu johonkin ahtaaseen tyttöyden tai naiseuden rooliin. Tiedostan rakenteelliset haasteet lähipiirissä, yhteiskunnassa ja maailmassa yleisesti, mutta en osaa ottaa niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Luultavasti siksi ärsyttää: olen niin etuoikeutettu, että naisena oleminen ei ole minulle ongelma. Tiedostan senkin, että luultavasti enemmän tuen kuin yritän purkaa rakenteita. Sen tiedostan aivan piinallisen selkeästi että en osaa, enkä välttämättä edes halua tukea kaikkia maailman sorrettuja vähemmistöjä: minusta noin ylipäätään ihan hirmu monissa asioissa mennään valovuoden verran eteenpäin, kunhan ihmiset suhtautuisivat toisiinsa arvostavasti ja kunnioittavasti. Vastustan kiintiöitä, mutta tiedostan että ne ovat välttämättömiä, koska rakenteet ohjaavat ajatuksiamme tietynlaiseen suuntaan. Suhtaudun epäilevästi siihen, onko tasa-arvoa missään mielessä koskaan mahdollista saavuttaa, koska olemme niin älyttömän inhimillisiä, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus ja lupa yrittää toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, kunhan hän ei vahingoita tai loukkaa toisia. Vastustan tahallista konfliktin hakemista ja kaikenlaista kovaäänistä öykkäämistä, mutta tiedostan että joskus sitäkin tarvitaan: silti sellainen ärsyttää (esim. kirjailijan kuvaama tapa keskustella sovinistien kanssa). Kirjan alkupuolella hetken jo kuvittelin että minustakin voisi tulla feministi, mutta totesin että en vain kykene. Mietin sitä, olenko osannut edes jollain tavalla antaa omille lapsilleni kasvuolosuhteita, joissa heillä olisi ollut tilaa kasvaa omiksi itseikseen. Epäilen sitäkin. Ärsyttävä, mutta äärettömän hyviä pohdintoja herättänyt kirja. Mietin myös sitä, olisiko kirja julkaistu, jos käsikirjoituksen kustantamolle olisi lähettänyt porilainen yksinhuoltajaäidin kasvattama ihan tavallinen pöytälaatikkokirjoittaja.

62. Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille. Punjabilaistaustainen Nikki luulee ryhtyvänsä opettamaan luovaa kirjoittamista naisryhmälle. Ryhmä kuitenkin koostuu luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomista punjabilaisleskistä, jotka alkavat kertoa toisilleen eroottisia tarinoita. Pidän chicklitistä, jossa käsitellään "oikeita" (siis vakavia) asioita, ja hyvä kirjoittaja siihen kykenee ilman että kepeys tai toisaalta aiheen vaka vuus kärsii: tässä tarinassa päästiin hyvin lähelle tätä tavoitetta. Päältä kepeä kirja käsittelee sulkeutuneen yhteisön ahtautta, normeja ja kunniaväkivaltaa. Tälle vaikealle aiheelle olisi voinut antaa tarinassa vielä enemmänkin tilaa ilman että kepeys ja luettavuus olisi kärsinyt. Loppuratkaisu oli vähän nopea ja juuri siksi syntyi vaikutelma, että yhteisön kunniakäsitysten muutos voisi olla nopea ja melko kivutonkin prosessi. Kiva kesäinen viikonloppukirja.

61. Claire Dederer: Elämäni asennot - mitä jooga minulle opetti. Olen lukenut tämän kirjan joskus pieni ikuisuus sitten. En muistanut sen nimeä, enkä kirjoittajankaan nimeä, mutta yhtäkkiä minulla oli pakottava tarve lukea tämä uudestaan. Kirjassa joogataan, mutta kirjoittaja ei yritä millään tavalla esittää että jooga olisi pelastus yksilön ongelmiin, ei oikeastaan edes sitä, että jooga olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus hänen omiin ongelmiinsa. Hippimäisen äidin, tämän poikaystävän ja äidin kanssa edelleen aviossa olevan isän vapaasti kasvattama Claire kokee olevansa loukussa itsessään, yhteisössään, kykenemätön tuntemaan, kykenemätön ottamaan vastaan tunteita lapsiltaan ja puolisoltaan. Hän pakenee suorittavaan tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen, asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla: täydellisen oikein. Kirjassa pohditaan joogaa ja uskomusjärjestelmiä, vanhemmuutta ja ympäristön sille asettamia paineita, onnellisuutta, parisuhdetta, lapsuutta ja tunteiden kokemisen vaikeutta. Pidin pohdiskeluista joita kirja minussa herätti ja erityisesti siitä, että jooga ei mitenkään itsestään selvästi ole vastaus kaikkiin maailman suuriin kysymyksiin, vaikka se kirjoittajalle itselleen onkin olennaisen tärkeä asia elämässä ja tie eheämpään aikuisuuteen.

60. Teemu Kunto: Minimalismi. Pieni kotimainen kirja minimalismista. Kirjoittaja on yrittänyt tarkastella minimalismia mahdollisimman monelta eri kannalta: paitsi tavaran vähyytenä, myös esim. digimalismina, ruokavalioon liittyen, liikkumisessa - ja ihmissuhteissa. Tiettyyn rajaan asti hyväksyin ja jossain määrin jaoinkin kirjoittajan näkemyksiä, mutta viimeistään vapaat suhteet minimalismin ilmentymänä olivat minulle vähän liikaa. Tavallaan tietysti joo, pienellä panostuksella maksimaalinen nautinto ja olematon sitoutumisen aste, mutta en silti oikein osaa rinnastaa sitä minimalismiin. (jokainen tietysti oikeuttaa omat valintansa haluamallaan tavalla...) Pohdiskelin hetken verran omaa suhdettani tavaraan: en ole hamstraaja, pyrin pikemminkin pieneen tavaramäärään, mutta olen silti aika huono luopumaan, minulla on esineitä yli oman tarpeen, koska joskus on mukavaa että on vaihtelua (vaikkapa astioissa), mutta tavaran määrä on maltillinen ja hallittavissa. Päällimäiseksi tästä kirjasta jäi fiilis, että kirjaan on yritetty haalia erilaisia näkökulmia vain siksi että kirjasta tulisi kirjan mittainen, eikä minimalistinen esitys tavaramäärästä. 

59. Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti. Yksi pitkäaikaisista suosikki self-helpeistäni, rennosti kirjoitettu, asiallinen juttu. Tänä vuonna luin vähän erilaisten lasien lävitse, huomasin asioita joista en välttämättä pitänyt, mutta myös paljon sellaista josta jälleen kerran oli itselleni hyötyä. On mielenkiintoista palata yhä uudestaan johonkin kirjaan: elämäntilanne, mieliala, ajatusten suunta - ne kaikki vaikuttavat lukukokemukseen suunnattomasti. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

toukokuu 2021


58. Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista. Toimittaja-kirjailijan esseetyyppisesti kirjoitettu, kauniisti soljuva kirja kuolevasta isoäidistä, vaatteista, minuudesta, identiteetistä, lapsettomuudesta. En oikein tiedä mitä ajattelisin ja kirjoittaisin tästä kirjasta. Se on kaunis. Kaunis muistokirjoitus isoäidille, jonka kanssa lapsenlapsi kokee velvollisuuksia, mutta ei saavuta läheistä tunneyhteyttä. Yhteys löytyy vaatteiden kautta, vaatekaapin raivaamisen myötä. Kirjoittajalle vaatteet ovat merkittävä osa identiteettiä, vaatteet eettisessä, kuluttajaystävällisessä, kestävässä mielessä - ja isoäidille myös, vaikkakin eri syistä. Kirjassa eletään välillä irrallaan kaikesta, Pariisissa, ilman vaatteiden määrittämää identiteettiä. En määritä itseäni vaatteiden kautta, en ainakaan samalla tavalla kuin kirjoittaja, siksi jotkut kirjan kuvailuista tuntuvat minusta kiertävän kehää, olevan turhia. Toisaalta teksti soljuu kauniisti, pakottomasti, herkästi - en voinut olla lukematta. Kun isoäiti on kuollut, jäljelle jää kolme vaatekappaletta, joiden kautta kirjoittaja asemoi itsensä suhteessa isoäitiin, nykymaailmaan ja itseensä. Kirjassa sivutaan eettistä vaatetuotantoa, vaatetuksen ajattomuutta ja vaatteelle asetettavia vaatimuksia, mutta siinä ei paasata eikä pakoteta olemaan asiasta samaa mieltä. Mietin vaatteitani ja vaatekaappiani, ostotottumuksiani. Mietin mikä minut sitoo isovanhempiini, sukuuni, tarinaani. Lämmin suositus tälle!

57. Marian Keyes: Aikuiset ihmiset. Keyesin kirjoissa teemana on usein dysfunktionaalinen perhe. Tällä kerralla veljekset Johnny, Liam ja Ed vaimoineen ja lapsineen muodostavat todellisen kriisipesäkkeen. Tarina alkaa (tai päättyy) syntymäpäiväjuhlilta, joilla päähänsä tärskyn saanut Cara alkaa möläytellä suustaan totuuksia ja salaisuuksia perheen elämästä ja tilanteesta. Kirjassa edetään takaumien ja muistojen kautta kovaonnisiin juhliin: millaisia salaisuuksia ja kriisejä perheiden elämissä on, miten ne kietoutuvat toisiinsa, mitä tapahtuu, osaavatko perheen aikuiset käyttäytyä kuin aikuiset? Keyes osaa kirjoittaa kevyesti mutta silti painavista asioista, tässä kirjassa keskeisessä roolissa syömishäiriö ja kehonkuva. Sujuvasti etenevä tarina, alkupuolella henkilömäärä (päähenkilöt, heidän lapsensa ja kaikki sivuhenkilöt) oli vähän vaikeasti hallittava, mutta hiljalleen perheet kävivät tutuiksi. Pidin.

56. Gretchen Rubin: Tee siitä tapa. Olen lukenut tämän kirjan useampia kertoja, aina muutaman vuoden välein. Tällä lukukerralla minua ärsytti (aiemmin ei niinkään). Ihan kohtuuttoman suuri osuus neuvoista ja tapojen muutoksesta liittyy syömiseen ja laihtumiseen. Ilmeisesti kehorauhaan liittyvä myllytys on läpäissyt jonkin sisäisen mekanismini, ja olen ruvennut kiinnittämään huomiota turhaan ja toksiseen laihdutuspuheeseen. Olen oppinut jotain uutta ja hyödyllistä, mutta samalla menetin tästä ihan mukavasta kirjasta ja sen neuvoista jotain olennaista. Lakkasin keskittymästä tapoihin ja tapojen muuttamiseen ylipäätään ja aloin lukea vain laihdutus-/ruokavalio-ohjeistusta. Kirjassa noin periaatteessa käsitellään paljon kaikkea muutakin kuin syömistä: siinä pohditaan tapojen muodostumista ja muuttamista, ja ihmisen luonteenpiirteiden merkitystä tapojen omaksumisella ja ylläpitämiselle. Tänä keväänä ei ollut tälle kirjalle suotuisa aika, vaikka niin kuvittelin.

55. Donna Leon: Ylimpiä ystäviä. Italialainen välipala, taas vaihteeksi (stressiä töissä ym.) Komisario Brunettin asunnossa on häikkää: sitä ei itse asiassa ole virallisesti olemassakaan, tai se joudutaan ehkä purkamaan. Asiasta kertomaan tullut rakennusviraston virkamies saa surmansa oudoissa olosuhteissa - miksi? Mitä on sen kaiken takana? Leppoisa retki Venetsiaan, riittävän ei-pelottava rikos, hyvää ruokaa - mutta ei ihminen tarvitse.

54. Andrea Camilleri: The Track of Sand. Montalbano-dekkari ilta- ja välipalalukemisena. Montalbanojen lukeminen englanniksi on mielestäni vähän työlästä: varsinkin Catarellan kieli on käsittämätöntä (koko hahmo on käsittämätön) - minulle ei ole vieläkään selvinnyt, yrittääkö hahmo puhua sivistyneesti italiaa, mutta ajautuu koko ajan murteeseen, vai onko koko hahmo silkka vitsi. Tässä tarinassa rannalta löytyy hevosen raato, joka katoaa melkein samoin tein, Montalbanon kotiin ja komisarioon itseensä kohdistuu pientä uhkaa, kevytkenkäinen ruotsalaisnaikkonen Ingrid Sjostrom sekoittaa Montalbanon ja Livian suhdetta. Hypähtelevä tarina, hyvää ruokaa, melkoisesti erilaisia juomia ja kohtalaisen erikoisia tutkintamenetelmiä. Leppoisa välipala.

53. Sirkku Salovaara: La mia Italia - ihana mahdoton Italiani. Sympaattisia pieniä tarinoita, muisteluksia, ajatuksia Italian ihmeellisestä ihanuudesta ja outoudesta. Kirja käynnistyi minulla työläästi, mutta hiljalleen pääsin matkaan mukaan ja ihmettelin Italian ihmeellisyyttä, oikullisuutta ja erikoisuutta. Olen viime viikkoina lukenut useampia Italiaan sijoittuvia tarinoita ja minua ihastutti erityisesti se, että tämän kirjan tarinat, stereotypiat, ihmiset ja tapahtumat ovat samassa linjassa: napolilaiset ovat napolilaisia, oliiveja viljellään samoin, suku on kovaäänistä ja rakasta kaikissa lukemissani kertomuksissa. Leppoisa nojatuolimatka, lue!

52. Jojo Moyes: Yömusiikia. Leskeksi jäänyt Isabel perii joltain etäiseltä sukulaiseltaan valtavan ränsistyneen kartanon ja muuttaa lapsineen sinne, kaikenlaisia asioita tapahtuu pienessä kylässä jossa pienet piirit remppaavat monien toiveiden kartanoa omista lähtökohdistaan käsin. Sekava määrä henkilöitä, lukujen lopuissa hirmu usein mystisiä paperilippusia cliffhangereina ja muutenkin sekava opus. En pitänyt tästä kirjasta: liian monissa hahmoissa oli liikaa negatiivisuutta ja suoranaista ilkeyttä, tarina oli jotenkin ontto ja loppuratkaisu kummallinen. Olen jo aiemmin huomannut, että nämä alkupään Moyesit (jostain syystä Moyesin tuotantoa suomennetaan käänteisjärjestyksessä!) ovat minusta aivan turhia kirjoja. Sinnikkäästi niitä lainaan ja luen, niissä toiveissa että löytäisin jotain suloisen huoletonta, ja pah! 

51. Donna Leon: Transient Desires. Uusin Brunetti-sarjan dekkari alkuperäiskielellä, aiheena ihmiskauppa, totuus ja valhe. Sginorina Elettraa vain vilahti tässä tarinassa, kreivi ja kreivitär eivät senkään vertaa. Tarinassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja erilaisia ennakkoluuloja. Minua on alkanut hiukan häiritä se, etteivät Brunettin pariskunnan lapset vanhene oikeassa tahdissa. Ja komisarius itsekin on ollut viisissäkymmenissä jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Tässä tarinassa oli toimituksellisesti yksi häiritsevän keskenjäänyt kohta, vain muutaman lauseen mittainen, ja muutenkin lukeminen oli tällä kertaa poikkeuksellisen työlästä. Käytännössä keskityin niin huonosti, että luin kirjan kahteen kertaan: luin sivun verran ja palasin aina alkuun kun joku asia tai ajatus oli jäänyt ymmärtämättä. Pidän silti aina vain Brunetti-sarjan tarinoista, ne eivät ole liian hurjia.


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


huhtikuu 2021

50. Annie Hawes: Kypsä poimittavaksi. Luen sarjaa näköjään väärässä järjestyksessä. Annien talon katto pitää korjata: tuntematon tuhohyönteinen on rouskuttanut katon tukipuut liki puhki. Elämä on muuttamassa muutenkin muotoaan - rakastuminen paikalliseen mieheen sekoittaa elämän - miehen mukana kuvioihin tulee kokonainen suku, vaikkakin jo ennastaan tuttu - ja uudenlainen käyttäytymiskoodisto. Viihdyin retkelläni viini- ja oliivitilalla, nautiskelin Italian auringosta. Huoletonta stressipäivien luettavaa.

49. Katy Eberlen: Sinä vain. Epäröin pitkään tämän kirjan aloittamista; kirjailijan ensimmäinen kirja ei muistaakseni tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Nautiskelin kuitenkin tarinan italialaisista tunnelmista, kesäisestä fiiliksestä - ja kirjan puolivälin paikkeilla löysin samastumiskohteen tarinasta. Tarinassa oli vähemmän höttöä kuin kuvittelin, ja enemmän asiaa. Toisen päähenkilön äiti - kun hän ilmestyi kunnolla kertomukseen - olikin yhtäkkiä samastumiskohteeni: kirjailija onnistui muutamalla pienellä lauseella kuvaamaan hyvin olennaisia asioita ihmisen ajattelussa. Ei ihan niin höttöä kuin pelkäsin: hyvähkö, selkeä tarina, jossa käsiteltiin monia vakavia aiheita kauniisti. 

48. Emma Jane Unsworth: Aikuiset. Somen kautta elävä Jenny on epävarma, häilyvä, jotenkin äärirajaton, itselleen näkymätön. Hänellä on hankala äitisuhde, hankala rakkaussuhde, hankala aikuisuus. Kiehtovasti kirjoitettu (pidin erityisesti otsikoinnista!) kuvaus kolmikymppisen naisen näkymättömyydestä, epävarmuudesta - ääriviivojen katoamisesta ja somen koukuttavuudesta. Pidin! 

47. Anu Pensola: Appelsiinikuu. Lastenlyriikkaa, luin opiskelun takia. Piti Parkon kirjaan nojaten tutkia runoutta jossain kokoelmassa. Tutkin. 

46. Tommi Parkko: Kirjoita runo! Opiskelukirja. En ihan vielä ole sisäistänyt kirjan antia.

45. Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita. Jätin tämän jo kertaalleen kesken, mutta palasin takaisin kun kaipasin nopeaa höttöluettavaa. Majakkasaaresta kertovan kirjasarjan toinen osa, jossa mantereelta saarelle asettuneen Pollyn leipomoa uhkaa ahnas perikunta, myrsky riepottelee (taas!) saarta ja aiheuttaa kaaoksen, tarinassa Pollyn rakastettu (taas!) lähtee Amerikkaan ja suhde on (taas!) vaakalaudalla, tarinassa lintu (taas!) palautetaan lintuyhteisöön ja josta se (taas!) tulee "kotiin". Olen kirjailijan parista aikaisemmasta kirjasta noin suunnilleen pitänyt, mutta tässä henkilöiden litteys, tarinan toisteisuus ja ennalta-arvattavuus tekivät kirjasta valkoista höttöleipää joka tukkii suoliston. Tarjolla pitäisi olla aitoa oikeaa käsinleivottua leipää joka karkoittaa kaikki murheet. Olisin kaivannut hyvänmielen luettavaa, ja tokihan kirja on toisteisuudessaan huoleton, mutta ei tässä tarina oikein kantanut. Tulipa luettua.

44. Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. Oi! Olen pitänyt tämän omaelämäkerrallisen trilogian aiemmistakin osista. Tämä oli kirkas, kauniisti sanoitettu ja samastuttava kuvaus mielenterveydestä, tunteista, ahdistuksesta, toipumisesta ja toivosta. Osaisinpa joskus kirjoittaa jotain samanlaista. 

43. Maria Semple: Missä olet Bernadette? Omintakeinen ja erakkomainen entinen arkkitehti Bernadette katoaa oudosti laivalta matkallaan Etelämantereelle. Hänen tyttärensä Bee alkaa selvittää äitinsä kohtaloa erilaisten dokumenttien: sähköpostien, uutisten, lippu-lappusten perusteella. Satiirinen, ironinen, hauska ja monikanavainen tarina perheestä, parisuhteesta, mielenterveydestäkin. Olen lukenut kirjasta ainakin osan joskus vuosia-vuosia sitten, ja poimin sen nyt mukaani kirjaston palautushyllystä. Pidin, nautin lukemisesta ja hykertelin tarinaa. Suosittelen kun kaipaat vauhdikkaasti etenevää hyväntuulisuutta. 

42. Annie Hawes: Calabrian perintö. Englantilainen Annie Hawes on siskonsa kanssa ostanut Pohjois-Italiasta heittiölle jääneen oliivitilan, ja alkaa elää siellä. Sarjan kolme osaa pursuavat elämäniloa, maaseutua, ihmisiä, tapahtumia, Italiaa. Sarjan kolmannessa osassa Annien elämä on vakiintunut, kuvioissa on paikallinen mies ja hänen perheensä. Yhdessä tämä sekalainen seurakunta lähtee tutustumaan Ciccion perheen syntymäseudulle, eteläiseen Italiaan, sen outoihin sukulaisiin ja omituiseen mafian hallitsemaan ajatusmaailmaan. Elämäniloinen ja rönsyilevä tarina oli ennestään tuttu, luin stressi-iltoina iltalukemisena. Lämmin suositus jos kaipaat iloa ja Italiaa.

41. Dean Nicholson: Nalan maailma. Tarina miehen ja löytökissan ihmeellisestä polkupyöräseikkailusta maailman ympäri. Kirja oli aluksi oikein herttainen: kolmikymppinen iso mies on lähtenyt pyöräretkelle maailman ympäri kaverinsa kanssa, heidän tiensä erkaantuvat ja Dean löytää vuoristo-ojasta pienen orvon kissanpennun, jonka hän nappaa matkalle mukaansa. Lähes rahaton Dean brändää kissansa instaan, lahjoittelee rahaa eläinsuojelullisiin hyväntekeväisyyskohteisiin ja pyöräilee Kreikassa, Turkissa ja entisessä Jugoslaviassa. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää: ilmeisesti alkoholiongelmaan taipuvainen rantapummi rahoittaa vetelehtimistään kerjäämällä joukkorahoitusta eläinsuojelulle. Taatusti ja varmasti hän lahjoittaa rahaa ja tekee paljon hyvää(kin), mutta maailmanympäryspyöräily? Ympäri itäistä Eurooppaa (no hyvä on, ehkä pandemia hidastaa matkantekoa) ja jonkinlainen itsensä vapauttaminen kaikesta vastuusta. Kirjan alussa kaverin kanssa ei tullut mitään erimielisyyksiä, tiet vain erkanivat, kirjan loppupuolella tehdään sovintoa. Kategoriaa tulipa luettua.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


maaliskuu 2021

40. Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat. Pitkän asiantuntijauran oikeuspatologiassa tehneen oikeuslääkärin muistelukset. Rujosta aiheestaan huolimatta kiinnostava, kiehtova ja tyylikkäästi kirjoitettu. Ei tullut ahdistusta, ei painajaisia, eikä pahaa mieltä. Kasvukertomus, kertomus yhteiskunnan muutoksesta, kertomus kuolemista. Suosittelen!

39. Ripsa Koskinen-Papunen: Ripsaus parempaa elämää. Minun ei pitäisi lukea tällaisia hyvinvointioppaita. Ensin olin ihan innoissani, koska kirjan motto oli kuulemma Yksikin hyvinvoinnin muutos on parempi kuin ei yhtään. Joopajoo. Puolet kirjasta oli liikuntaa ja kuntoilua. Kannattaa hankkia kotiin soutulaite tai crosstrainer, työpäivän mittaan kannattaa lankuttaa aina kun nousee työpöydän äärestä, lisänä muutamat "helpot" kunto-ohjelmat (positiivista: ei pitkänmatkanjuoksua eikä joogaa!). Ruokavaliosta - lautasmalli totta kai ja se että syö vähän mutta hyviä herkkuja. Yllättävää: mindfullnessista vain aukeama, ja aika pitkä pätkä ystävistä ja hyvinvoinnista. Minä ihmettelen aina ja ikuisesti sitä, eivätkö nämä hyvinvointivalmentajat ole missään kontaktissa liikkumattomien ihmisten todellisuuden kanssa? On ihan erilaista tehdä yksi pieni muutos jos taustalla on koko elämän jatkunut liikuntaharrastus; voi vain laajentaa valikoimaa. Mutta jos liikunta kerta kaikkiaan eri syistä on vastenmielistä, jos erityisen vastenmielistä on ryhmäliikunta ja aivan ylitsepääsemätöntä ajatuskin kuntosalityyppisestä harjoittelusta - niin sitten syötetään sitä samaa soopaa sivutolkulla? Jos liikkumattoman ihmisen pitää tehdä pieni liikunnallinen muutos, se on kävely. Ei vaadi erityisiä varusteita, ei tarvitse miettiä osaako ja meneekö liike oikein. Jos pitää tehdä yksi pieni muutos ruokavaliossa, se on yksi porkkana (tai banaani) lisää päivän aterialle, ei se että napostelenpa tässä raikkaita omenanlohkoja suklaan sijaan. 

38. Beth O'Leary: Vaihtokauppa. Melkein kolmikymppinen Leena romahtaa töissä ja joutuu sapattivapaalle. Hänen isoäitinsä Eileen yrittää löytää elämänkumppania pienestä kotikylästään. Naiset päätyvät vaihtamaan asuntojaan ja elämiään kahden kuukauden ajaksi: Leena muuttaa isoäidin kotikylään ja ottaa hoitaakseen kylän naapurustonvalvontakomitean ja toukojuhlat, isoäiti Eileen alkaa järjestää Leenan kaupunkilaisystävien elämää. Lempeä ja leppoisa hyvänmielen kirja; tietysti tapahtumat ovat ennakoitavissa, ja loppuratkaisu on työnnetty kirjan viimeisille sivuille, mutta ihanan lempeää stressinpoisto-chicklitiä silti. Pidin enemmän kirjailijan ensimmäisestä kirjasta, mutta tämäkään ei pettänyt, kun sen säästin viikonloppulukemiseksi.

37. Elina Kilkku: Vaimovallankumous. Annilla on unelmien mies ja pää täynnä romanttista komediaa. Kun unelmien mies kosii unelmatyyliin, Anniin iskee paniikki: tässäkö tämä on? Matka ystävän luo New Yorkiin, tuohon romanttisten elokuvakohtausten loputtomaan lähteeseen saa Annin tarkastelemaan parisuhteen konventioita ja omaa suhdettaan parisuhteeseen. Tarina on hauska ja elokuvamainen, romanttisten komedioiden ystävä saa taatusti vielä enemmän irti bongaillessaan elokuvia ja kuvauspaikkoja. Hauskuudestaan huolimatta kirja kiersi välillä kehää, osa sivuhahmoista oli oudon irrallisia ja loppukohtaus piinallisen pitkitetty, vähemmälläkin alleviivaamisella olisi ymmärtänyt. Toisaalta kirja oli klisheistä elokuvaa mukavasti parodioiva ja kritisoiva ja kohtausten hengästyttävyys sekä Annin pakkomielteenomainen tapa elää kaikki elokuvan kautta, oli kiehtovaa. Kirja oli mukavan hauskan leppoisa välipala, sopii varmaan vielä paremmin romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen kuluttajille, itselleni jotkut viittaukset jäivät vähän tyhjiksi.

36. Ryder Carroll: Bulletjournal-metodi. Jäsennä menneisyytesi, järjestä nykyisyytesi, suunnittele tulevaisuutesi. Bujoilemalla voit organisoida elämäsi selkeämmäksi. Luin tämän kirjan uudestaan, koska viime aikoina on ollut sellainen olo, ettei elämä aivan ole omassa hallinnassani. Tässä metodissa on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, jota en koe omakseni. Kirjan lukeminen auttoi tällä kerralla (ainakin hetkellisesti) järjestämään opiskeluihin liittyviä asioita.

35. Markku Kaskela, Tomi Kontio: Vaelluksia Italiassa. Kokoelma eri henkilöiden muistoja erilaisilta vaelluksilta Italiassa: jalkapatikkaa vuoristossa, flaneerausta kaupungeissa, matkailuautoilua Sisiliassa. Ihanat kuvat, ihanat tarinat! Erityisesti Täydellinen päivä Roomassa oli kertakaikkisen täydellinen. Rentouttava nojatuolimatka Italiaan, lue tämä! 

34. Donna Leon: Perintöprinssi. Brunettin appiukko, kreivi Falier, pyytää Brunettia tutkimaan ystävänsä outoa adoptiopäätöstä. Kreivin ystävä on päättänyt adoptoida nuorukaisen, kreivi epäilee ystävänsä motiiveja ja adoptoitavaa aikuista. Äkilliset kuolemat johtavat murhatutkimuksiin. Brunetti-tarinoissa aina parasta ovat miljöö ja ruuat. Tarina itsessään oli kevyt perusdekkari, ei liian pelottava. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä horjuvampia hahmojen menneisyydet ovat, ehkä kirjoittaja ei itse muista, mitä kaikkea on hahmoistaan kertonut.

33. Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. Pidän realityproosasta valtavasti; erityisesti näistä erilaisista vuoden projekteista. Tämänkin kirjan olen lukenut useampaan otteeseen, ja nyt lainasin sen vastapainoksi tuolle Attenboroughille. Tämä kirja nimittäin innostaa ja inspiroi minua ihan toisella tavalla miettimään ekologista elämäntapaa ja omia valintojani. Beavan ja hänen pieni perheensä päättävät elää mahdollisimman ekologista elämää keskellä suurkaupunkia: se tarkoittaa pikaruokakulttuurin hylkäämistä ja siirtymistä lähiruokaan, rappusten ja polkupyörän käyttämistä hissin ja joukkoliikenteen sijaan, ja äärimmillään sähköjen katkaisemista asunnosta. Kirjoittaja vie ekologisuutensa kiehtovalle ja haastavalle tasolle ja saa minut kerta toisensa jälkeen pohtimaan omaa (laiskanlötkeää) elämääni. Jokainen lukukerta myös nostaa uuden näkökulman esiin tästä kirjasta, tällä kertaa havahduin kirjoittajan esilletuomaan ajan ja seurallisuuden lisääntymiseen valintojen seurauksena. Kirjoittajan ekoelämä muutti hänen oman elämänsä läsnäolevammaksi, sosiaalisemmaksi ja toi hänelle enemmän aikaa arkeen.

32. David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Attenborough'n testamentti maapallon pelastamisen puolesta: 1900-luvulla tapahtuneet ja 2000-luvulla jatkuneet muutokset kulutuksessa ja energiankäytössä ovat syösseet maapallon tämänhetkiseen kohtalontilaansa. Koin että tätä kirjaa ei oltu kirjoitettu  yksittäiselle lukijalle vaan yhteisöille ja organisaatioille. Henkilökohtaisesti en syttynyt ilmastoa ja maapalloa puolustaviin tekoihin tätä kirjaa lukiessani, vaan itseasiassa vähän pitkästyin. Olisin mieluusti lukenut Attenborough'n vaiheikkaasta urasta, hänen tekemistään töistä ja ympäristöistä joihin hän on päässyt työnsä kautta ja sitä kautta syttynyt asialle. Olisin halunnut innostua ja voimaantua, nousta ilmastotaistelijoiden joukkoon, mutta ei. Toivon että joku muu innostuu kirjasta enemmän, minun piti tehdä kirjastoon paikkovaraus sellaiselle ilmastokirjalle, jonka tiedän puhuttelevan.

31. Holly Bourne: Teeskentelyä. Kolmikymppinen April etsii parisuhdetta mutta kokee jatkuvasti tulevansa miesten lyttäämäksi. April päättää muuttua Greteliksi, naiseksi jonka yli ei kävellä. Teeskentelemällä ja muuttumalla Greteliksi hän tutustuu mukaviin miehiin, tuntee hallitsevansa tilannetta ja kokee pääsevänsä niskan päälle parisuhteessa. Taustalla on Aprilin kokemus parisuhteessa tapahtuneesta raiskauksesta, ja tarina on kertomus matkasta kohti toipumista. Bourne kirjoittaa vahvasti, rohkeasti ja kaunistelematta vaikeasta aiheesta: suostumisesta, naisen oikeudesta omaan kehoonsa, oikeudesta hallita ja ottaa oma tilansa, ja myös mielenterveydestä.
Näitä kolmikymppisten deittailusta kertovia kirjoja lukiessani mietin usein myös deittailun vaikeutta: onko se oikeasti nykyään noin vaikeaa, onko se todellakin niin kimurantti peli kuin useissa tarinoissa annetaan ymmärtää, ja onko todella niin että näillä deiteillä nainen haluamattaankin joutuu suostumaan rooliin johon ei ehkä halua. 
Kirjan aihe oli vaikea, ja siksi lukeminenkin eteni hitaammin: halusin rauhassa pohtia kirjan teemaa.  

30. Emma Ollila: Bujoilijan inspiraatiokirja. Kaipasin luovuudelle ja näpertelylle vähän boostia, lainasin bujo-kirjoja. En ollut lainkaan tämän herttaisen inspiraatiokirjan kohdeyleisöä, minulle muistikirjat (joita ei oikein bujoiksi voi kutsua) ovat kyllä värikkäitä sekalaisten juttujen kokoelmia, mutta en jaksa tekstailla ja suunnitella näin kauniisti. En innostu tsemppilauseista enkä trackereista, mutta kirjan suloinen visuaalisuus lohdutti minua parina unettomana yönä. Kirja oli mukava kokoelma ohjeita bujoharrastuksen aloittamiseen. 

29. Donna Leon: Anteeksiannon houkutus. Luulin lainanneeni upouuden suomennoksen, mutta saman tien aloitettuani tajusin että olen lukenut kirjan jo aikaisemminkin. Olin lainannut upouuden pokkaripainoksen aiemmin julkaistusta kirjasta! Tässä kirjassa rikos on jotenkin vähän ohut ja sekavakin: Brunettin luo tulee tuttu nainen kertomaan epäilyistään, kohta naisen mies löytyy pahoinpideltynä kadulta - miten tapahtumat kuuluvat yhteen? Ja questurassa on tietovuoto - kuka on syyllinen ja miksi? Kuten aina, nautin Brunettin seurassa leppoisasta nojatuolimatkasta Italiaan, hyvästä ruuasta ja juomasta ja Brunettin perheestä. Mukava viikonlopun ajanviete.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

helmikuu 2021

28. Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys. Piti pyyhkiä jollain pois lukemani Morse-kertomuksen jättämä vähän tympeä sivumaku. Lainasin siis itselleni seikkailun Sisiliassa Montalbanon kanssa. Tämä tarina ei kuulu suomennettujen kärkeen, mutta parastahan tietysti ovatkin ruuat ja maisemat. Seikkailin siis hetken Sisiliassa ja nautiskelin temperamenttisen Montalbanon seurasta.

27. Juhana Salonen: Viiton - olen olemassa. Kirja oikeudesta omaan äidinkieleen ja identiteettiin. 1980-luvulla kuurona syntynyt Juhana saa kotona opetusta viitotussa suomenkielessä, mutta ei lapsuudessaan omaksu kuuron identiteettiä, eikä saa koulussa riittävästi äidinkielistä viittomaopetusta. Hän jää puolikieliseksi ja puoli-identiteettiseksi, mistä seuraa teini-iässä vaikeuksia. Kirja on kasvukertomus lapsesta aikuiseksi, viittomakieliseksi, vahvaksi ja vaikuttavaksi osaksi kuurojen yhteisöä. Minut yllätti se, ettei edes vielä -80-90 luvuilla kuurojen kouluissa tuettu äidinkielistä viittomaopetusta, vaan tarjolla oleva opetus oli viitotun suomen tai tukiviittomien varassa; olen olettanut että Suomessa ollaan noihin aikoihin oltu jo riittävän valistuneita ja tunnustettu viittomakieli äidinkieleksi. Pohdin myös sitä, että viittomakieli on luontevasti tietysti kuuron henkilön äidinkieli, mutta miten hän oppii sitä äidinkielen tasoisesti, jos vanhemmat ovat kuulevia - kaikesta opetuksesta huolimatta vanhemmista ei koskaan tule äidinkielisiä kielenkäyttäjiä. Ja jälleen kerran minut yllätti se, miten vahvasti kuurojen yhteisö suhtautuu nimenomaan identiteettiin ja omaan kulttuuriin (ehkäpä juuri edellämainitusta syystä!) Lukiessani mietin myös, miten yleinen tämäntyyppinen puolikielisyyden, -kulttuurisuuden ja -identiteetin tunne on kenen tahansa kieliyhteisössä vähemmistössä olevan nuoren kohdalla. Kokevatko esim. vanhempiensa työn takia ulkomaille muuton vuoksi kielivähemmistöön joutuneet nuoret samantapaista: tuntuuko väärältä puhua ympäristön kieltä ja myös kotikieltä, entä jos kotikieli tuntuu hävettävältä? Mistä kielestä muotoutuu tunnekieli? Miten tapahtuu paluu omaan kieliyhteisöön? Sujuva omakustanne, jännittävä kuvitus. Kirjavinkin taisin löytää somesta, kiitos jo unohtuneelle vinkkaajalle!

26. Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin. Kaikkien aikojen ensimmäinen Morse-tarina. Aika on ajanut pahasti tämän dekkarisarjan ohi: naiskuva on outo, koko tarina perustuu pääsääntöisesti kirjeisiin, ja juoni on rakennettu mielestäni lukijaa aliarvioiden. Luen aika vähän dekkareita, mutta ehdottomasti en pidä sellaisista tarinoista, joissa etsivä tietää enemmän kuin lukija. Katselimme Morsea aikoinaan telkkarista, ja minulla oli sarjaa katsoessa aina sellainen olo, että henkilöitä on liikaa ja minä olen tyhmä; sellaista oloa ei pitäisi tulla jos haluaa huvikseen lukea (tai katsoa sarjaa). Morset eivät siis jatkossa kuulu koronakirjastooni. 

25. Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Kiinnostava läpileikkaus siihen, miten syvällä yhteiskuntien rakenteissa piilee oletus normaalista - siis miehestä, mieskehosta, miestaidoista, miesmaailmasta. En pidä itseäni feministinä, ja varsinkin kirjan alkupuolella mieleni teki välillä heittää koko opus seinään ja kinata vastaan, pidin paikoin alkupuolta vähän hyökkäävänäkin, mutta toisaalta olin yllättynyt ja järkyttynyt monesta sellaisesta miesmittarista, joita on eteeni työnnetty aivan tarjottimella, ja joita en sittenkään ole osannut ajatella todella syvällä piilevänä rakenteellisena ongelmana. Kirjan luvuista lääketieteeseen keskittynyt oli juuri tällainen: monet naisten oireilut ovat "epätyypillisiä". Naisen adhd on "epätyypillinen", naisen sydänkohtaus on "epätyypillinen", naisen reaktio lääkeaineisiin on "epätyypillinen", mikä luonnollisesti vaikuttaa naisen saamaan hoivaan. On joitakin asioita, joihin jopa tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun varauksella, yksi näistä ovat sukupuolikiintiöt. Hyvin mieskeskeisellä ja -valtaisella alalla toimivana pidän olennaisen tärkeänä sitä, että johtosäännöissä varsinkin ylemmissä elimissä mainitaan "kumpaakin sukupuolta on oltava vähintään 40%", mutta silti joka kerta tullessani valituksi tuollaisen johtosäännön alaiseen elimeen, mietin ensimmäisenä sitä, olenko osa kiintiötä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, ja siksi kiintiöitä on tietysti oltava, mutta silti toivon että ne joskus jäisivät tarpeettomiksi. Haluan tulla valituksi asiantuntijana, en naisena jolla on asiantuntemusta. Tätä kirjaa olisi myös ollut tarpeen lukea rinnan Roslingin Faktojen maailman kanssa. Epäilen että paikoin kirjaan on (tietysti!) valittu tarkoituksenmukaisimmat tilastot. Arvelen, että esim. pelkästään yhden ja saman maan (vaikkapa Suomen) tilastoja käyttämällä näkyviin tulevat rakenteelliset vinoumat olisivat näyttäytyneet hyvin toisenlaisina. Hyppimällä nimettömistä kehittyvistä maista välillä brittiläiseen, välillä yhdysvaltalaiseen tilastointitapaan on toki saatu kattava katsaus epäkohtia, mutta toisaalta voisi olla kiinnostavaa lukea vain yhteen maahan (tai maanosaan) keskittyvää tilastointia ja sen vaikutusta elämään: osa asioista olisi paremmin, osa pahemmin. Kirja oli suositus ystävältä, lykkäsin lukemisen aloittamista pitkään ja sitten luin yhdeltä istumalta. Sujuva, painavaa asiaa, pisti miettimään monella tavalla ja tasolla. 

24. Clare Pooley: Totuushaaste. Ikääntynyt taiteilija Julian jättää kahvilaan vihon, jonka hän on nimennyt totuushaasteeksi, ja jonka sivuille hän on kirjoittanut tarinan omasta yksinäisyydestään. Vihko on avunhuuto. Vihko kulkee henkilöltä toiselle: jokainen lisää vihkoon oman tarinansa ja yrittää muuttaa jo lukemiaan ihmiskohtaloita toisenlaisiksi. Kirjassa kipuillaan yksinäisyyden, riippuvuuksien, instagram-elämän ja parisuhteiden kiemuroissa. Erilaiset elämät kietoutuvat yhteen, muuttuvat ja muuttavat toisiaan, yllättävätkin. Kuten hyvässä viihdekirjassa, myös tässä on synkempiä ja syvempiä sävyjä. Pidin tarinan ketjuttumisesta ja koko vihkon ideasta, kasvavasta yhteisöllisyydestä ja siitä kuinka erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa suurkaupungissa. Paikoin tarina mielestäni vähän kiersi kehää, mutta kirja pääsi myös yllättämään - se on aina positiivista. Hyvänmielen tarina, mukavan todellinen ja sadunomainen yhtäaikaa. Vietin kirjan seurassa lempeän lauantain aamusta iltaan.

23. Veli Andreas (+ John Ja Elizabeth Sherrill): Sanan salakuljettaja. Yhden miehen missio maailman muuttamiseksi. Täydennetty uusintapainos Piikkilanka ei pidätä -nimisestä kirjasta. 1950-luvulla hollantilainen Andy - veli Andreas - palvelee ensin armeijassa, haavoittuu ja kokee tämän jälkeen kutsumuksekseen ryhtyä lähestyssaarnaajaksi kommunistimaissa. Kirjassa kuvataan Andreaksen elämää, kutsumusta ja itse työtä sekä yhden miehen operaation kasvua maailmanlaajuiseksi lähestysjärjestöksi. Alun kotikutoinen Raamattujen salakuljettelu muuttuu vuosien mittaan ammattimaiseksi evankelioinniksi. Tällaisia kirjoja on kiehtova lukea - mietin aina, mikä näitä ihmisiä ajaa. (on toki aika ilmeistä, mikä ajaa uskonnollista ihmistä, mutta mietin silti: onko se seikkailunhalu, halu muuttaa maailmaa, vai mikä? eivätkä sitä paitsi kaikki vakaumukselliset maailmanmuuttajat ole uskonnollisia) Mietin, miltä on tuntunut elää maassa, jossa uskontoja on vainottu ja ajettu järjestelmällisesti alas: miten yhteisöt ovat pysyneet hengissä, ovatko nämä vakaumukselliset salakuljettajat sittenkään täysin tajunneet sitä vaaraa, johon ovat seurakuntayhteisöt asettaneet, ovatko tajunneet edes sen vaaran jossa ehkä ovat itse olleet? Mietin, millainen ihminen itse olisin? En taatusti salakuljettelisi mitään mihinkään (paitsi että olen salakuljetellut; ja juuri painotuotteita), enkä ainakaan olisi missään vakaumuksessani niin vahva että hiippailisin jollekin salaiselle parkkipaikalle ottamaan kiellettyä kirjallisuutta vastaan. En ylipäätään ainakaan nykyelämässäni ole niin vakaumuksellinen yhtään minkään asian suhteen, että lähtisin suuresti kampanjoimaan tai julistamaan mitään, saati jos se olisi marginaalista tai suorastaan kiellettyä. (ja tässäkin kohden on hyvä pitää mielessä että ihminen voi suhtautua vakaumuksellisesti myös moneen muuhun asiaan kuin uskontoon, ja toimia hyvin vahvasti vakaumuksensa ajamana. Ajatellaan vaikkapa ihmisoikeus- ja ilmastoaktivisteja!)
Tällaisia kertomuksia lukiessa on hyvä pitää mielessä myös se, että kristinusko ja/tai kristillinen kirjallisuus eivät ole olleet ainoita sensuurin ja salakuljetuksen kohteita, mutta näistä varmasti eniten kerrotaan, koska vakaumukselliset taustaorganisaatiot haluavat tehdä työtään tunnetuksi. Pidän näistä pohdinnoista, joita tällaiset kirjat ja kertomukset minussa herättävät. Pidän myös siitä, että yhtäkkiä muistan joskus kauan sitten tapaamiani ihmisiä, jotka ovat Suomesta käsin osallistuneet vastaaviin operaatioihin.

22. Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin. Vakiintuneessa parisuhteessa elävä, elämäänsä tarkkaan suunnitteleva, tiukka lakinainen Dannie näkee oudon valveunen elämästään viisi vuotta myöhemmin. Epätasainen rakkaustarina ja ystävyystarina nilkuttaa läpi vuosien, kohti valveunikuvaa. Ihan herttainen, leppoisa peruschicklit, joka ei ota eikä anna, sopii välipalalukemiseksi. Odotin takakannen perusteella enemmän. E-kirja.

21. Scott Carney: Kaikki mikä ei tapa - karaise kehosi terveeksi. Mediakriittinen playboyn (?!) toimittaja päättää tutustua hollantilaisen sekopään kehonkaraisemisen metodiin ja paljastaa huijarin. Toimittaja hurahtaakin metodiin itse ja vakuuttuu hyperventiloinnin, kylmänsiedätyksen ja itsensä äärirajoille ajamisen hyödyllisyydestä. Enimmäkseen tässä opuksessa istutaan jäissä, vaelletaan paidatta lumessa ja hyperventiloidaan kontrolloidusti. Alkupuolella kuvittelin, että toimittaja hakee evolutiivisia yhteyksiä tai testaa jotain kokonaisvaltaista paleo-elämystä, mutta ei. Kirja eteni kuitenkin sujuvasti Kilimanjaron huipulle asti, ja luin sen loppuun vaikka en millään muotoa ole metodista vakuuttunut tai kiinnostunut. Kirja löytyi jonkun sinua saattaisi kiinnostaa myös -toiminnon kautta, ja minuahan kiinnostaa! Toisinaan on terveellistä lukea asioista, joista ei tiedä, silloinkin kun ei jaa kirjan edustamaa maailmankuvaa. Toisinaan on terveellistä lukea myös outoja, omituisia ja vähän sekopäisiä juttuja - ihan vain siksi.  

20. Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Suomalainen maanmittari ja raamatuntutkja Valter Juvelius uskoi 1900-luvun alussa väitöskirjatyönsä ohessa löytäneensä Raamatun vanhoista osista salakirjoitusviestin siitä, mihin mystinen Liitonarkku /-arkki on kätketty. Tämän oivalluksen innoittamana hän onnistuu kokoamaan ympärilleen arkeologisia kaivauksia Jerusalemissa rahoittavan syndikaatin ja kaivausryhmän. Sujuvasti ja sulavasti etenevä, sopivasti popularisoitu tutkimustyö esittelee Juveliuksen elämäntyön kiehtovasti, riittävän salaperäisesti ja kuitenkin todella asiallisesti. Arkeologiset kaivaukset ja kaivausryhmät olivat reilut sata vuotta sitten aivan toisenlaisia kuin nykypäivänä, yhteistä edelleen on se, että Jerusalemin alueella tehtävät kaivaukset herättävät suuria poliittisia intohimoja. Raamatusta löytyvistä salakirjoituksista ollaan edelleen monta mieltä, samoin liitonarkusta - onko kumpaakaan olemassa vai eikö ole? Luin kirjan e-kirjana, ja lukemiseni kärsi jonkin verran formaatista: en pystynyt pitämään päässäni alati laajenevaa henkilöjoukkoa, josta osa tuntui piipahtavan kirjan sivuilla vain lausumassa runoja, en liioin pysynyt kärryillä kaikista erilaisista luolista ja muureista joihin kaivausryhmä lakkaamatta törmäili - näihin olisi ollut apua perinteisestä kirjasta, jossa olisi päässyt lehteilemään henkilöluetteloa tai selaamaan kuva- ja karttasivuille takaisin. (ei hätää, jonotan paperikirjaa edelleen ja pidän varauksen voimassa!) Pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi silti: suomalaisen maanmittarin vähän surullinenkin tarina on äärettömän kiehtova ja herättää nykylukijassa monenlaisia kysymyksiä, erityisesti salakirjoituksista, Raamatun olemuksesta ja arkeologiasta; näihin kysymyksiin kirjan kirjoittaja myös ottaa tyylikkäästi kantaa, tai ainakin esittää ne ääneen. Onko liitonarkku olemassa vai ei? (tokko) Missä se on? (jos olisi, niin veikkaan sitä vartioitua kirkkoa Etiopiassa) Onko Raamatussa salakirjoituksia (en usko siihen että ne olisivat säilyneet läpi aikojen). Lue, jos olet kiinnostunut historiasta ja /tai arkeologista! Historiaakin on tässä monessa kerroksessa: on kuljettava itsenäistymistä edeltävän ajan Suomessa, sen tapahtumissa ja maailmantapahtumissa ensimmäisen maailmansodan ympärillä, ja tietysti kolmen suuren uskonnon historioissa, tapahtumapaikoissa ja maisemissa sekä 1900-luvun alussa että Raamatun kuvaamien tapahtumien historioissa. E-kirja.

19. Walter Tevis: Musta kuningatar. Orpo Beth oppii lastenkodissa pelaamaan shakkia laitoksen vahtimestarin opastamana. Shakista tulee Bethille elämänsisältö, ja henkinen pakopaikka orpokodissa. Adoptio vie Bethin ulkomaailmaan ja tuo shakin keskiöön hänen elämässään; hänestä kasvaa shakin ihmelapsi, jonka tavoitteen on päihittää maailmanmestari. Addiktiot, menetykset ja häviämisen tuska uhkaavat Bethin suunnitelmia: hänen on päihitettävä maailmanmestarin lisäksi myös itsensä. Kirjaan perustuva netflix-sarja on alkuperäiselle tarinalle äärettömän uskollinen. Sekä kirja että sarja kulkevat kauniin eleettömästi, alleviivamatta, säälimättä, vain todeten, Bethin rinnalla lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Pidin sarjasta, ja jos mahdollista, pidin kirjasta vielä enemmän. Sen eleettömässä suoraviivaisuudessa on suurta kauneutta. Tv-sarjaa pystyi seuraamaan ymmärtämättä shakkia, kirjaa suosittelen heille, joita peli kiinnostaa, ja jotka siitä jotain ymmärtävät - joskin kertomuksen voi lukea myös shakkisiirtoja tuntematta. Lämmin suositus kirjalle ja/tai sarjalle! 

18. Candice Carty-Williams: Queenie. Ero poikaystävästä, lapsuuden ja nuoruuden traumat, britannianjamaikailainen vähemmistöidentiteetti, itsearvostuksen ja -kunnioituksen puute. Hyvässä chicklitissä on aina painavampaa asiaa, niin myös tässä "mustassa bridgetjonesissa". Vaikka välillä lukiessani mietin, olenko vähän liian vanha, olenko jo oikeasti väärää sukupolvea chicklitiin, pidin tästä silti. Suorasukaisen ja räväkän tiedostavan naisen sisin on herkkä ja haavoittuva, lapsuusperhe asettaa kulttuurisia paineita, ympäristö asettaa kulttuurisia paineita, joiden alle voi ihminen aivan musertua. Kielellisesti ja käännökseltään mukavan roheva tarina. Loppuratkaisu oli vähän turhan loppuun puristettu: en pidä tarinoista joissa kaikki kääntyy hyväksi nopeasti, viimeisen parinkymmenen sivun aikana, mutta tässä tarinassa se oli jotenkin toimiva: hauras ja hento kasvava itsearvostus ei ehkä olisi kestänyt pidempää loppuratkaisua. En tiedä, jääkö tästä kirjasta mitään elämää suurempaa mieleeni, enkä heti välittömästi tykästynyt kirjailijaan (koen olevani väärää sukupolvea ja kulttuuritaustaa) mutta pidin kirjasta ja olen iloinen että luin sen.

17. Deborah Feldman: Unorthodox. Näin hylkäsin hasidijuutalaiset juureni. Sujuva, sääliäkerjäämätön, asiallinen, kauniisti etenevä kuvaus äärettömän tiukan, hyvin pienen ja erikoisen hasidiyhteisön tavoista. Ihmettelin - kuten lähes aina kun lukee tiukoista uskonnollisista yhteisöistä - miten vähän opetuksista oikeasti liittyy uskontoon, tai vielä oikeammin uskoon, ja miten paljon opin noudattaminen koskee nimenomaan naista. Lahko josta Feldman lähti, on syntynyt holokaustin jälkeen diasporassa Yhdysvalloissa. Ryhmittymä on keskittynyt yhden rabbisuvun ympärille, ja noudattaa uudessa maassa tiukempia (ja sekopäisempiä?) sääntöjä kuin alkuperäisessä kotimaassa. Pohdin myös sitä, olisiko itsellä vastaavassa tilanteessa kykyä ajatella itsenäisesti ja kyseenalaistaa lahkon ajattelua, vai olisinko yksi niistä, jotka tyytyväisenä elelevät kaikkien omituisten sääntöjen kanssa. Olen nähnyt kirjaan perustuvasta (?) sarjasta vain ensimmäisen jakson puolikkaan: kirjan ja näkemäni perusteella mielikuvakseni jäi, että tv-sarjaa on dramatisoitu rankalla kädellä. Kirjassa Feldman kuvaa lähtöään hyvin asiallisesti, lähes kliinisesti: avioero ja sitä seuraava lähtö ovat tosiasioita, jotka tapahtuvat; ero osittain yhteisellä päätöksellä. Nautin kirjan lukemisesta: kieli on sujuvaa, tarina on omalla tavallaan kaunis ja kaikesta rajoittuneisuudestaan, omituisuudestaan ja perhe-elämän vaikeuksistaan huolimatta Feldman kirjoittaa lapsuutensa olosuhteista lämpimästi, ymmärtäen yhteisöään ja itseään lapsena. Kirjassa ei ole katkeruutta, ei syyllistämistä, eikä myöskään yritystä kohottaa itseään yhteisön yläpuolelle. Pidin ja suosittelen.

16. Liisa Rauhakoski: Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia. E-kirja löytyi kun etsin mitä tahansa e-luettavaa. Säntäilevä tajunnanvirtainen omakustanne, aika rasittavaa luettavaa, olisi kaivannut rankkaa toimitustyötä että elämäntarinan kiehtovat ja kiinnostavat puolet olisi saatu kaivettua esiin. Luin loppuun junassa silkalla sisulla, kun matkaa oli jäljellä vaikka kuinka. E-kirja.

15. Elsa Anttila: Muovirahamiehiä ja perijättäriä. Absurdi lukukokemus. Olen joskus -90-luvun alussa lukenut Anttilan höpökirjoja, ja nyt tarvitsin matkalukemista - tämä löytyi e-kirjastosta. Kummallisen ajaton ja vanhanaikainen, päähenkilö oli kipakka maalaistyttö, joka lähti Helsinkiin herrasväelle lapsia piikomaan. Alkupuolella tarina olisi voinut sijoittua melkein mille tahansa vuosikymmenelle. Puolivälin tuntumassa alettiin puhua tietokoneista ja muovirahasta, jupeista ja elintasoelämästä, jossa tärkeämpää on se, miltä näyttää kuin se, onko varaa ylläpitää moista elintasoa. Huvittava, hiukan ajankohtainenkin tietoturvanäkemyksineen. Oudon tarinaton: tässä kertomuksessa ei oikein ollut mitään huippukohtaa tai käännettä. Piikatyttö päätyi yhtäkkiä kihloihin sivuhenkilön kanssa ja herrasväen kulissit murenivat. Onko joskus ihan oikeasti kirjoitettu ja luettu tällaista? Luin loppuun silkasta ällistyksestä. E-kirja.

14. Andrea Camilleri: Paperikuu. Matkalukemisena ennestään tuttu Montalbano-seikkailu. Oli mukavaa palata pitkän talvisen muuttopäivän jäljiltä aurikoiseen Sisiliaan. Tarina itsessään oli tuttu, nautin ärhäkästä, vanhenemisestaan huolestuneesta Montalbanosta, merestä ja ruuasta. Olisipa ollut lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi! Tarinoinahan nämä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta sopivat tällaiselle herkemmälle ihmiselle oikein hyvin.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

tammikuu 2021

13. Michele Obama: Minun tarinani. Luin uudestaan tämän energisen, hyväntuulisen, vahvan elämäkerran Obaman presidenttikaudelta.

12. Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle. Matkakertomus roadtripista Intiassa, Himalajan vuoristossa. En ole lukenut vielä ensimmäistäkään Intiaan sijoittuvaa matkakertomusta, joka olisi saanut minut haaveilemaan matkasta tuohon vilkkaaseen, värikylläiseen, ihmisiä ja vatsatauteja tursuilevaan maahan. Niin mukavasti kuin tämäkin tarina on kirjoitettu, niin ei silti. Kadehdin niitä ihmisiä, joille Intia on Juttu. Minulle tulee pelkästä lukemisesta liian tungoksinen ja vähän vatsavaivainen olo. Moottoripyörällä pääsee, vuoristotauti vaivaa, jyrkänteet ja solat tuntuvat hurjilta, maisemat ovat kauniita. Suositus matkakirjoista pitäville, varsinkin nyt kun matkailu on vähemmässä. E-kirja.

11. Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta. Kun aloitin kirjan, tuli tunne, että olen liian vanha, liian naimisissa, liian eri sukupolvea, liian väärästä maasta, liian jotain ja en tarpeeksi jotain muuta. Deittailua, viinaa, bileitä ja sinkkuelämää Lontoossa ja sen liepeillä, omanapaista nöyhdän kaivelua ja itseterapiaa. Jostain omituisesta syystä jatkoin lukemista. Kirjoittaja pääsi jonkinmoiseen sopuun itsensä kanssa ja esitteli kolmikymppisen kaikkitietävyydellä oivallisia elämänohjeita lähinnä ystävyysrakkaudesta. Tavallaan pidin siitä, että kirjailija pääsi kiinni johonkin aikuiseen seestymisvaiheeseen, mutta sittenkin. Ja viimeiset parikymmentä sivua pyörittivät samaa teemaa uudestaan ja uudestaan: parisuhde ei ole ainoa rakkaussuhde tai välttämättä edes tavoiteltava ihmissuhde. Epäilemättä olen liian jotankin ja liian vähän jotakin muuta. Mutta tulipa luettua.  

10. Olli Sarpo: Antipastoraali - novelleja matkoilta ruokakauppaan ja sinne. Opiskelukirja: tehtävänä oli lukea 2010-luvulla ilmestynyt suomalainen novellikokoelma. Kokoelman löytäminen oli haasteellista, kun kirjastoon ei tällä hetkellä pääse hyllyjen väliin etsimään; kokoelma löytyi googlettamalla. Pidin. Lyhyitä, pieniä, melkein runomaisia pätkäsiä ruokakaupasta, matkalta ruokakauppaan, ruokakaupan liepeiltä. Vähän rujoja, syrjäytyneenkauniita. Luin niin kuin kertojaminä olisi kaikissa lyhäreissä sama hahmo: jonkinlainen mielensäpahoittajaa vielä rujompi ja syrjäytyneempi kaupunkilaistyyppi. 

9. Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä. Ihana! Näkökulmia läsnäoloon, vapauttaviin sääntöihin, luontoon, keskittymiseen. Aloin kaivata hyväätekevää tyhjyyttä ja merkityksillä lastattua estetiikkaa. Lukusuositus ystävältä - lue tämä!

8. Ben Rhodes: Obaman Valkoisessa talossa - presidentin neuvonantajan muistelmat. Rhodes aloitti Obaman kampanjatyöntekijänä ja pääsi puheenkirjoittajaksi Obaman presidenttiyden ajaksi. Ulkopolitiikkaan, erityisesti Iranin ja Irakin kysymyksiin sekä Kuuban tilanteeseen perehtyneen presidentin lähellä työskennelleen virkamiehen työelämä oli vaativaa, yksinäistä, kuluttavaa. Poliittiset elämäkerrat ovat minulle hankalia: en muista tapahtumia, en henkilöitä, en tapahtumien ajankohtia tai järjestystä. Amerikkalaiset poliittiset muistelmat ovat erityisen hankalia, koska lukijana en elä samaa heliosentristä maailmankuvaa - katson asioita pienen, Venäjän kainalossa olevan demokratian näkövinkkelistä. Kirja alkoi ja eteni työläästi, ja olin moneen kertaan jättämässä sen kesken, mutta sinnittelin eteenpäin samaa tahtia uuden vallanvaihdoksen tahdissa. Rhodes ryvettyi sähköpostiskandaalissa, ja ja kirjan loppupuolella ymmärsin, että koko kirja on kirjoitettu eräänlaiseksi todistajanlausunnoksi, oikeutukseksi sille, mitä ja miten tapahtui. Kirja on myös selkeästi piikki trumpilaiselle vallalle, vallankäytölle ja käsitykselle demokratiasta - yksi syy, miksi hyvin huojentuneena jaksoin jatkaa sitä eteenpäin. Jaksoin jälleen kerran ihmetellä sitä, miten keskeisessä osassa amerikkalaista politiikkaa retoriikka on. Väliä ei ole sillä, miten asiat ovat, vaan kuinka ne sanotaan. Olen iloinen että sinnittelin kirjan loppuun asti.

7. Sophie Kinsella: Love Your Life. Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä ja päätyvät yhteen. Retriitin sääntöjen takia he eivät tiedä toistensa oikeita nimiä, ammatteja tai muitakaan taustoja. Palatessaan normaaliin elämäänsä he sopivat jatkavansa ilman menneisyyden painolastia - voiko suhde tältä pohjalta onnistua? Herkullinen alkuasetelma! Kinsellan päähenkilöhahmot ovat rakastavia ja rakastettavia, iloisia, innokkaita ja alati positiivisia kouhoja, jotka aina ovat vähän eksyksissä elämässään. Tuttu tyyppikategoria ja ennalta arvattava lopputulos tekivät kirjasta todellista hymyilyttävää hyvänmielen luettavaa. Höttöä? Ilman muuta. Tyhjäpäistä? Ei. Hyväntuulista? Taatusti. Luin, hymyilin ja luin, pidin vaikka pystyinkin ennakoimaan suurimmat käänteet. Pidin, lämmin suositus niille jotka kaipaavat huoletonta hyvänmielen kirjallisuutta.

6. Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta. Viittäkymppiä lähestyvä kustannustoimittaja Tytti jää vuorotteluvapaalle pohtimaan elämää ja aikuista naiseutta; syväluotaus sinkkunaisen, vaihdevuosia lähestyvän naisen, työhönsä vähän hyytyneen naisen elämään, hauskasti aakkosittain järjestetty katsaus. Kuuntelin äänikirjana. Koska äänikirja on minulle vaikein laji, en saanut kaikkia tehoja irti, vaan moni oivallus ja mahdollinen samastumisen kohde jäi irralliseksi tai ilmaan. Ehdottomasti lukemisen (kuuntelemisen) arvoinen kepeän huumorin opus, lienee autofiktiota. Äänikirja.

5. Sheila Roberts: Uusi alku. Tällä hetkellä meillä ei pääse kirjastoon muuta kuin noutamaan etukäteisvarauksia, eli on siis tehtävä todellisia sokkohakuja ja -varauksia. En muista millä hakusanalla tähän opukseen päädyin (olisi hyvä muistaa, sitä hakua ei kannata ehkä käyttää uudestaan). Tarinassa luetaan elämän yksinkertaistamiskirjaa ja päädytään yksinkertaistamaan elämää. Kirjan päähenkilö muuttaa tuosta vain hups! johonkin suloisen idylliseen vuoristokylään ja yksinkertaistelee siellä uusien lukupiiriystäviensä kanssa. Heppoinen höpöhöpötarina oli jotenkin rönsyilevä ja juuri sen verran höperö, että luin sinnikkäästi loppuun, vaikka opus olikin aika tyhjä. Kirjan kaikki olennaisimmat tapahtumat osuivat viimeiseen pariinkymmeneen sivuun - rakenne josta en koskaan ole pitänyt. Tämä kirja olisi ehkä ollut paikallaan jossain etelän lämmössä, pienessä aurinko-meri-viini-lomapöhelössä. Tulipa luettua. 

4. Mary Marck: Yhteiskoululaisia. Nämä Helsinkiin, Suomen itsenäistymistä ympäröiviin vuosiin sijoittuvat tyttökirjat ovat aina olleet suosikkejani. Nimimerkin taakse kätkeytyy tuottelias kirjailija Kersti Bergroth. Luen niitä tyttökirjoja aina aika ajoin uudestaan, ja olin juuri pohtimassa, pitäisikö lainata joku Eeva-sarjan kirja kirjastosta. Oman kirjahyllyn siivousurakassa löytyi muutama sarjaan kuuluva nide, ja valitsin luettavaksi päähenkilöiden abikeväästä kertovan kirjan. Tarina on aina vain nuori: henkilöt elävät ja hengittävät nouruuden kiihkeydellä, kaikki tapahtuu aina tai ei koskaan, kestää tuhat vuotta tai sekunnin. Sarjaa on vaikea ajoittaa täsmälleen: kirjassa ei juurikaan viitata ympäröiviin tapahtumiin, tosin ylioppilasaineen aiheena on Tasavalta vai kuningaskunta - kokelaan on pohdittava kumpi vaihtoehto olisi parempi.  Minua viehättää kirjojen hengästyttävä dialogi, jonkinlainen ikuinen ja ajaton nuoruus - sillä juuri tuollaiselta tuntui abikeväänä ja juuri tuollaisilta ovat omat nuoreni vaikuttaneet tässä oman elämänsä kynnyksellä. Nopea nostalgiahumaus huolettomiin, onnellisiin aikoihin.

3. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Olen säästellyt tämän kirjan uutta lukemiskertaa jo melkein vuoden ajan: aloitin kertaalleen ja totesin ettei aika ollutkaan oikea. Nyt vuodenvaihteen jälkeen tuntui hyvältä palata yönaisten pariin, etsiä elämänviisauksia ja kirjoittamisen huumaa. Tältä lukukerralta muistiin: Ole rohkea, ei haittaa vaikka pelkäät. Pelaa niillä korteilla jotka saat. Pohdittavaa taas kerran pitkäksi aikaa. Kankimäen näkyvä kirjoittamisen prosessi tekee lukemisesta aivan erityisen ihanaa. 

2. Marika Rosenborg: Te selviätte kyllä. Mahdollisuuksien parisuhde. Pitkästä aikaa parisuhdeopus: muistutteli taas kerran mieleeni sitä, kuinka tärkeää tunnepuhe ja erityisesti oma sisäinen tunnepuhe on. 

1. Denise Rudberg: Salainen koodi. Ruotsin sotavuosiin sijoittuva kepeä tarina kolmesta naisesta, jotka värvätään puolustusvoimiin koodinpurkajiksi. Takakannen perusteella kuvittelin vakavammaksi, mutta kirja olikin kepeää ajankuvahöttöä kolmesta naisesta, vaatteista, syömisestä ja nuorista herrasmiehistä. Koodinpurku ja naisten rooli sotahistoriassa on kevyt kehys tälle helppolukuiselle perus-chicklitille. Ihan kiva.


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti