Lukuvuosi 2021

joulukuu 2021

155. Jenny Bayliss: Jouludeitti x12. Ystävä houkuttelee Katen osallistumaan kahdentoista jouluisen sokkodeitin tapahtumaan. Kate on vähän vastahakoinen, mutta suostuu kuitenkin. Luvassa on siis kaksitoista deittiä aivan joulun alla. Tässä kirjassa oli paljon hehkuviiniä, suklaata, joulupiirasia ja erilaisia vaatteita. Deitit tietysti menevät tavalla tai toisella mönkään. Lunta sataa sellaisia määriä, etten oikein usko sitä inhimillisesti mahdolliseksi Englannissa ja auto on tavantakaa jumissa jossain. Odotin koko ajan missä on tarinan suola ja pippuri; ja siinä vaiheessa kun deittejä oli jäljellä enää kahdet, mietin millä ihmeen venkauksella kirjoittaja saa oikeat henkilöt toistensa syliin. Olin kovasti jonottanut tätä kirjaa, ja toivoin että se olisi ehtinyt luettavaksi jo ennen joulua - nyt olen tyytyväinen että en laskenut jouluviikonloppuani tämän opuksen varaan. Aika yllätyksetön, elokuvamainen perushömppä, josta puuttui kokonaan se, mikä tekee hömpästä hyvää: siivu todellista elämää, samastuttavuutta. (tarinaa ei tehnyt paremmmaksi edes kevyt uusvuosaattoinen viinihiprakka)

154. Katja Vaulio: Hidasta matkaa - vastuullinen matkailija maailmalla. Kirjan nimi johti harhaan: mielestäni tässä kirjassa ei puhuta hitaasta matkailusta, ainakaan siinä mielessä, miten sen itse ymmärrän, vaan pikemminkin vastuullisesta matkailusta. Kirjassa on alussa ja lopussa eräänlaiset teoriaosiot vastuullisuudesta ja ekologisuudesta, keskiosassa Vaulion omia muisteluksia erilaisilta matkoiltaan. Pidin sekä kirjaa että teemaa ongelmallisena: matkailu /turismi on merkittävä elinkeino ja järjestään useimmat kirjassakin esillenousevat ehdotukset johtavat matkailun /turismin rajuun rajaamiseen: kenellä tulevaisuudessa on oikeus matkustaa? Miksi matkailu on parempaa kuin turismi? Miksi tämäntyyppisissä kirjoituksissa hyvin usein taustavireenä on  "salaa ajattelen, että maailma olisi paljon parempi paikka jos vain minä matkustaisin"? Paikoin kirjassa oli oi!-hetkensä, Vaulio haltioituu tämän tästä (koskemattomasta) luonnosta, viljelee huutomerkkejä ja puhuttelee kirjoittajaa, hetkittäin lukijakin pääsee mukaan flowhun.  Teoriaosioita pidin paikoitellen suorastaan vähän naiveina. ("Meillä on monta pinttynyttä käsitettä joita saisi jo muuttaa ja yksi niistä on loma") Loma, matkailu, turismi - epäilemättä meillä jokaisella on oma näkemyksemme siitä, mitä lomalla tarkoitetaan - eikä se ihan kaikille kuitenkaan ole turismipötköttelyä hotellilla - ja niille, joille se on, olkoon heilläkin oikeus juuri siihen elämykseen.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että nimenomaan turismissa ja turismin rakenteissa pitäisi tapahtua suuria muutoksia kohti vastuullisempaa ja ekologisempaa, mutta olen myös sitä mieltä, että jokaisella on oikeus hakea omanlaistaan elämystä lomaltaan tai matkaltaan. Eksklusiivisuus ei voi olla ratkaisu vastuullisuuteen. Virkistävästi Vaulio on lentämisen puolestapuhuja. En lopultakaan oikein tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelen. 

153. Niina Hakalahti: Hengenahdistusta. Äänikirja. Kuuntelin tätä kirjaa töihin mennessä ja kotiintullessa. Tuli iholle, tuli todella voimakkaasti iholle: jos elämä olisi mennyt toisin, tämä kirja olisi kertonut minusta (onneksi ei mennyt! näin on tuhannesti parempi). Kirjoittamisen parissa pätkätöitä tekevä Sanna yrittää elää avoliitossa sitoutumiskammoisen Peten kanssa. Pete tekee katoamistemppuja: mitä enemmän Sanna yrittää rakastaa, sitä varmemmin Pete lähtee: hankkii oman työhuoneen, viettää aikaa outojen lahkolaiskavereidensa kanssa, lähtee meditoimaan Papua Uuteen Guineaan - ja katoaa jopa kavereiltaan.  Petelle Kasvun Lasten yhteisö sääntöineen on kaikki, Sannalle tärkeää olisi jakava parisuhde. Pete rakastaa jojoilemalla: tulemalla liki, vetäytymällä kauemmas, pitämällä epävarmuudessa. Petellä on kassit ja nyssäkät koko ajan lähtövalmiudessa. Sanna haluaa vain normaalin, pysyvän parisuhteen, varmuuden siitä että joku on. Sanna laskee hammasharjat aamuin illoin, Pete haluaa spontaaneja asioita. Pete haluaa vapautta, mutta ei päästä toista silti vapaaksi, vaan pitää otteessaan palaamalla aina uudestaan. Kirja epätasapainosesta parisuhteesta, yhdessäolemisen vaikeudesta, yksinäisyydestä ja irrallisuudesta. Pidin! 

152. Viv Groskop: Au revoir tristesse - ja muita elämänohjeita ranskalaisista klassikoista. Groskopin eka kirja Älä hyppää junan alle oli mainio, tuli likelle ja puhutteli. Tämän kirjan kanssa tahkosin kaikki joulunpyhät, ei vain edennyt. Ehkä ranskalainen kirjallisuus on vieraampaa, ehkä en ollut lukutuulella, ehkä tökkäisi muuten vain. Tyyli oli tuttua Groskopia, vauhdikasta, sarkastista, hauskaa, muttei silti tullut sellainen tunne, että haluaisin nyt heti tutustua ranskalaiseen klassikkokirjallisuuteen. Reippaasti luin loppuun asti, ei tullut mieleenkään jättää kesken. Sivistyinkö? En ole varma. Nautin kyllä Groskopin kirjoitustyylistä, se on metkaa.

150-151; Tuija Lehtinen: Mirkka ja Masan tempaukset - yhteisnide Mirkka ja Masan metkut + Masan eläinhotelli. Lehtis-maratoni jatkuu, samion Ahosen perheen seikkailut. Tarinoiden päähenkilö siirtyy hiljalleen Mirkasta Masaan - Ahosen perheen persoonalliseen nuorimmaiseen, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu koko ajan. Masa liittyy bändiin, perustaa kesäksi eläinhotellin ja koheltaa muutenkin. Mietimme siskon kanssa Ahosen perheen kotikaupunkia: se on selvästi eri, kuin vaikkapa Laura-kirjoissa, isomman tuntuinen isäsmaan kaupunki. Itse kuvittelen että se sijaitsee Uudellamaalla.  

150. Tuija Lehtinen: Vaniljasyndrooma. Lehtis-maraton jatkuu aina vain. Tämä on yksi nuortenkirjansuosikeistani. Puhekielinen kertomus iäkkäiden opettajavanhempien Milli-tyttärestä, joka pyristelee eroon kodin ahtaista raameista, kipuilee kehonsa kanssa ja etsii itseään muualta kuin vanhempien matikkainnostuksesta. Tässä ajassa tarina ei kestä tarkastelua kehorauhan kannalta, mutta itsenäistymistarinana on edelleen toimiva - tykkäsin nuorena - ja edelleenkin - Millin tavasta repäistä itsensä irti kodista, itsenäistyä ja löytää oma tiensä. Milli ja Ottopoika ilmestyvät muistaakseni jossain vaiheessa Lehtisen myöhäisempää tuotantoa sivuhahmoina.

149. Tuija Lehtinen: Mirkka ja ratkaisujen kesä. ...ja Tuija Lehtis-maratoni jatkuu jälleen. Tässä kirjassa Mirkka on kesätöissä sanomalehden toimituksessa, lukio on alkanut, Memma-sisko sekoilee poikaystävien kanssa ja Masa esiintyy ensimmäistä kertaa hameessa. Sisko kutsui tätä välikirjaksi, ja ehkä se sitä onkin tässä sarjassa. Pohdin sekä siskon että yhden oman nuoreni kanssa sitä, miten eri tavoin tämän päivän kirjassa Masaa kuvattaisiin.

148. Ulla-Mari Kivi: Rakkauslukko. Ystävykset Hilla ja Hanna etsivät seurustelukumppania enempi-vähempi vakavissaan. Hanna haluaa ehdottomasti naimisiin, mieluusti pian. Hillalla ei ole kiire löytää edes seurustelukumppania. Kirja alkaa häistä ja päättyy häihin, mitään kovin erikoisia juonenkäänteitä tarinassa ei ole. Kesäinen hötöinen ja hiukan harrastelijamainen hömpe, kuuntelin äänikirjana töihin mennessä ja töistä tullessa - sopi sellaiseksi, pätkissä kuunneltavaksi.

147. Nelli Hietala: Maailmanlopun ravintola. Neljääkymppiä lähestyvällä Aurelialla on yksi ainoa haave: vauva. Hän on jäänyt työttömäksi, kumppanista ei tietoakaan, kun eläkkeellä oleva täti kutsuu hänet rapistuvaan kartanoonsa kokkailemaan remppaheikeille. Aurelia tekee taikoja, uskoo kartanon kummitukseen ja kohtaa outoja sattumuksia mutta soveliasta hedelmöittäjää ei vain tunnu löytyvän. Hyreksyttävä kertomus pienestä elämästä, haaveista ja lähestyvästä keski-iästä; tosin tykkäsin enemmän Hietalan ensimmäisestä kirjasta. Lämmin suositus silti.

146. Tuija Lehtinen: Laura, kultatukka. Tuija Lehtis-maratoni jatkuu taas; piti välillä odottaa siskoa. Laura-sarjan ensimmäinen osa on ilmestynyt 1997, ajalla jolloin itse olen ollut jo aivan selvästi aikuinen. Olen silti lukenut Laura-sarjaa jonkin verran, mutta oma kosketuspintani on selvästi ohuempi kuin aiempiin nuortenkirjoihin. Uusperhe-elämän hankaluuksia, pikkukaupungin jengejä, seiskaluokkalaisen, murkkuikää lähestyvän perhetytön elämää - kesäinen kirja. Kertomus tapahtuu määrittelemättömässä joen varrella sijaitsevassa kännykkäteollisuuden ympärille rakentuneessa pikkukaupungissa - Salossa? Veikkaan että tämä samainen kaupunki on roolissa myös joissain muissa Lehtisen kirjoissa, muistaakseni jossain mainitaan ainakin Uolevi Yrjänäisen patsas. Ja näitähän me olemme siskon kanssa jäljittämässä - kirjoista toiseen siirtyviä henkilöitä ja tapahtumapaikkoja...

145. Arja Ahtaanluoma: Puolinainen - koko tarina. Aktiivista, tarmokasta elämää viettänyt Ahtaanluoma herää teholta kaikki raajat amputoituna, yli kuukauden mittaisen hoitojakson jäljiltä. Kehoon pesiytynyt bakteeri oli aiheuttanut sepsiksen, jota ei hoitovirheen vuoksi havaittu ajoissa. Kirjan kannessa hymyilee leveästi melkein tyttömäinen nainen proteeseissaan. On aina vaikea arvioida ihmisen elämäntarinaa: mikä osa on kirjaa, mikä ihmistä, ja kummasta voi jotakin sanoa? Ahtaanluoman kertomus on tarmokas, aktiivinen, pursuileva. Tunteita ei säästellä: tässä kirjassa itketään, nauretaan ja rakastetaan Ahtaanluoman tahdissa: kirja ei ole nyyhky, eikä ylipositiivinen - tämä on kertomus elämästä, joka ei mene niin kuin toivoisi tai haluaisi. Luin käytännössä yhdeltä istumalta, niin mukanaankuljettava ihminen ja elämä. Lämmin suositus - tässä kirjassa on läsnä aito ihminen.

144. Sarah Morgan: Lumihiutaleiden alla. Tiukka markkinointiguru Kayla pakenee jouluhässäkkää työntekoon Vermontiin, markkinoinnin tarpeessa olevaan perheyrityksen matkailukohteeseen. Vastassa onkin valtavasti ahdistavaa jouluhässäkkää, aivan liikaa perhetunnelmaa ja kuuma Jackson. Hyvin höttöinen, talvinen joulukertomus - ehkä enemmän talvea kuin joulua - hyvin niukkoja juonenkäänteitä ja paljon ennalta-arvattavuutta. Pienet epätarkkuudet häiritsivät vähän, mutta söötin kepeälle hyvänmielen tarinalle pystyin antamaan ne anteeksi. Olen lukenut suloisempaakin höttöä, mutta hyvin upposi silti.

143. Ulla-Maija Paavilainen: Kuin muuttolinnut. Ensimmäiseen koronakevääseen sijoittuva kertomus Sadusta ja Tommista, jotka muuttavat maalle. Kirjan alussa on talvi, Satu on jäänyt työttömäksi, Tommilla on virkavapaata - he aikovat rakentaa uuden elämän maalla, Sadun lapsuuskodissa. Tommi sairastuu vakavasti, Sadun lapsuudenystävän elämää tuntuu varjostavan joku omituinen tapahtuma menneisyydessä ja kaiken taustalla vaanii korona, tuntematon pelottava sairaus, joka eristää Tommin sairaalaan viikoiksi. Pakkaa sotkee vielä entisestään Sadun Espanjasta koronaevakkoon lähtenyt äiti nuoren rakastettunsa kanssa. Synkeäsävyinen ja silti niin lempeä kirja tästä ajasta, vaikeista perhesuhteista, otteessaan pitävästä menneisyydestä ja hitaasta, hiljaisesta toipumisesta. Pidin.

142. Björn Natthiko Lindeblad: Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia elämästä. Kauppatieteitä opiskellut Lindblad havahtuu elämänsä autiuteen ja päättää vetäytyä buddhalaiseksi metsämunkiksi. Seitsemäntoista munkkivuoden jälkeen Lindeblad palasi länsimaiseen arkeen, löysi parisuhteen, ryhtyi motivaatiopuhujaksi - ja sairastui ALS-surkastumasyndroomaan. Kirja on kuvaus kasvamisesta itsensä ymmärtämiseen, läsnäoloon, tosiasioiden hyväksymiseen. Voisi kuvitella että kirja on täynnä elämänopetuksia, ylenpalttista positiivisuutta tai kiitollisuutta; vaan ei - kirja on kertomus elämästä. Lindeblad kertoo oppimastaan, elämästään ja maailmankuvastaan. Motot Saatan olla väärässä; Ehkä, ehkä ei kantavat häntä. Pidin tarinan mutkattomasta toteavaisuudesta, paasaamattomuudesta, suoraselkäisyydestä. Suosittelen jos kaipaat elämäntapaopasta ilman elämänohjeita.

141. Maria Paldanius: Naiset, jotka valitsivat porot. Poromies-naisten haastatteluihin perustuva kirja poronhoidosta. Minua on jostain syystä ihan aina (ja todellakin, ihan aina, jo hyvin lapsesta asti) kiinnostanut saamelaisalueen elämä ja elinkeino. En ole ikinä käynyt Lapissa tai Saamenmaalla, enkä edes erityisen paljoa etsinyt tietoa elämästä siellä pohjoisessa, mutta jokin siinä kiehtoo ja kutkuttaa.  Jos minulla vähääkään olisi ylimääräistä energiaa, alkaisin opiskella jotain saamenkieltä, mutta koen tällä hetkellä yhä, että kieltenopiskelukiintiöni on täysi. Tähän kirjaan oli koottu kahdeksantoista poronhoitoa elinkeinonaan harjoittavan naisen kertomukset siitä, millaista on olla poromies. Suurin osa heistä halusi käyttää itsestään tätä termiä; saamenkieliset totesivat että saamenkielissä poronhoitoon liittyvät sanat ovat tekijäperusteisia, eivät sukupuoleen sidottuja. Monet haastatelluista olivat hurjan nuoria! Kaikki - vanhat ja nuoret - olivat sitä mieltä että ihan älyttömän rankka ja mahtava elämäntapa. Lähes kaikki haastatellut olivat sitä mieltä että tasa-arvon eteen on vielä paljon tehtävää, mutta silti jokainen koki jotenkin olevansa hyvin vahvasti sisällä yhteisössä. Aika monella oli taustahenkilönä joko oma äiti tai isä, joka oli vahvasti kannustanut alalle. Hieno ja monipuolinen kirja porotaloudesta, luonnosta, hyvin vanhasta elämäntavasta nykyajassa. Pidin. 

140. Hanna Kivisalo: Jonain päivänä ymmärrät. Kertakaikkisen ihania arkihartauksia, kirjoituksia armosta, rakkaudesta, lapsista, elämästä. Kuuntelin äänikirjana aamuisin töihin mennessäni, välillä piti vähän tihustaa, kun pienet tekstit osuivat niin kohdilleen. Kirja jollaisen haluaisin itsekin osata kirjoittaa. Töistä kotiinkävelyyn tekstit eivät sopineet, päivän tohinoista en pystynyt laskeutumaan rauhaan, mutta aamunavauksina ihania! Tosin totesin jälleen kerran, että äänikirja ei ole minun lajini: vaikka hoin jotain lausetta melkein puoliääneen että saisin kirjoitettua sen muistiin heti työpöydän ääressä, ehtivät sanat aina karata minulta. Lue tai kuuntele kun kaipaat arkeesi pienen hyvän hetken, vähän rauhaa ja armoa. Äänikirja.

139. Sophie Kinsella: Himoshoppaajan joulu. Becky Blomwood jatkaa himoshoppailujaan, tällä kertaa joulun alla. Täydellinen lahja löytyy vain herrainklubilta, lähipiirin jouluruokavaatimukset kiristävät hermoja, mutta onneksi on sprygge. Hyväntuulista hötöhömppää joulunalusaikaan. Himoshoppaajat ovat siitä ihania kirjoja, että sankaritar on hyväntahtoinen, vaikkakin myötähäpeää herättävä, tapahtumat ovat elokuvamaisen hyväntuulisia ja saavutettu rakkaus pysyy pienistä vastahankauksista huolimatta. Satuja aikuiselle, lämmin peitto arjen keskelle. Olen lukenut tämän jo kertaalleen alkuperäiskielellä, mutta se ei tahtia haitannut, hymyilytti, vähän nauratti ja hetken verran melkein kyynelöittikin. Parasta mitä lahjaksi toiselle voi antaa on sana.

138. Suvi Ratinen: Omat huoneet. Missä naiset kirjoittivat vuosisata sitten. Kirjan lähtökohta on Virginia Woolfin kuuluisia statement: naisella on oltava oma huone, jos hän aikoo kirjoittaa. Ratila on tutkinut kymmenen suomalaisen viime vuosisadan alkupuolen kirjoittavan naisen kirjoittamisen tiloja - sekä henkisiä että fyysisiä, koteja, naisten mahdollisuutta toteuttaa itseään. En pohtinut niinkään naisten kirjoittamista, enkä kovin paljoa edes naisten työhuoneita, mutta pohdin kovastikin yleisellä tasolla koteja, tiloja kodeissa ja naisten vapaa-aikaa. Ajattelin, että jos joskus haluaisin tutkia jotain, haluaisin tutkia nimenomaan koteja tai vaihtoehtoisesti ruokakulttuuria. Mietin, että minulla on ollut kokonaan oma tila vain muutaman vuoden ajan murkkuiässä; olen elämässäni enimmäkseen jakanut tilaani jonkun kanssa tai minulla ei ole ollut omaa tilaa ensinkään. Osaisinko edes olla omassa työtilassani? Lämmin suositus tälle kirjalle: voit lukea sitä kirjallisuuden, politiikan, naisasian, kodin näkökulmasta ja aina saat mielenkiintoisia näkökulmia! 


värikoodisto

chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

marraskuu 2021

 137. Lucy Diamond: Rantakahvila. Rantakahvila -sarjan eka osa kuulokkeissa aamuisin töihin mennessä ja iltapäivisin kotiin kävellessä. Äänikirja. Äänikirjat eivät vieläkään ole mitenkään omin lajini, mutta sekä töihin meno että kotiinkävely ovat leppoisempia. Kuuntelemista helpotti se, että tarina oli jo entuudestaan tuttu. Suloista höttöä.

136. Dolly Alderton: Haaveita. Kolmikymppinen Nina kirjoittaa työkseen ruokakolumneja ja keittokirjoja. Parisuhde puuttuu, isällä on dementia, äidillä identiteettikriisi ja alakerrassa outo ja pelottava naapuri. Deittisovelluksen kautta Nina tutustuu ihanaan Maxiin, yhdessäolo on suloista aina siihen asti kunnes Max katoaa. Kirja ystävyydestä, aikuisuudesta, vanhempien ikääntymisen vaikeudesta. Tavoitan hyvin huonosti brittiläisten 30-vuotiaiden sinkkujen elämäntuskaa: en oikeasti kykene ymmärtämään miten kiihkeästi näissä tarinoissa analysoidaan deittikumppaneiden viestejä, miksi ja miten suuri merkitys on sillä kuka sanoo maagiset sanat ensiksi ja kuka uskaltaa puhua sitoutumisesta ja millä sanoilla - onko elämä oikeasti noin vaikeata nykyään? Pidin kirjan pehmeästä tyylistä, Ninan elämän tempoilevaisuudesta ja siitä että tarinan onnellinen loppu ei ole ilmiselvä. 

135. Aki Hintsa, Oskari Saari: Tänään olen elossa. Mitä ja miten voi kommentoida kirjaa, joka perustuu kuolleen miehen päiväkirjaan? Päiväkirjaotteista ja niiden kommentoinnista koostuva kirja on ehkä vähän vaisua luettavaa. Hintsan päiväkirjat ovat lyhytsanaisia, lakonisia muistiinmerkintöjä perheen arjesta, Hintsan omasta voinnista, mutta mitään kovin suuria ajatuksia niissä ei ole - kuin korkeintaan rivien välissä. Toimittaja on halunnut antaa tilaa Hintsan omalle äänelle, mutta samalla valitettavasti lukija jää etäälle perheestä ja Hintsasta. Vasta viimeisessä luvussa, kun toimittaja itse ja Hintsan perheenjäsenet saavat tilaa, tulee kirjaan hyvin voimakas, puhutteleva ja inhmillinen ääni. Pohdin että pitäisi lukea uudestaan Voittamisen anatomia.

134. Tuija Lehtinen: Mirkka ja Amerikan reissu. Välipalana Tuija Lehtis -nostalgiamaratonia. Tässä Mirkka-sarjan kirjassa Mirkka pääsee Sontikkamuorin kanssa Amerikkaan Juuson uusperheeseen kesäksi. Herkkää teini-ihastusta ja rakastumista, vähän seikkailua suuressa maailmassa ja Ahosten meluisan hyväntuulinen perhe, oivallinen välipala!

133. Ashley "Dotty" Charles: Raivoajat - mitä tapahtuu keskustelulle kun kaikki vain huutavat. Terävästi kirjoitettu, hauska ja asiallinen kirja someraivosta. Onko mitään järkeä läyhätä netissä, ja kenen laariin someraivo lopulta sataa? Pohdin omaa (varsin vähäistä) nettikeskusteluihin osallistumistani. En juurikaan lähde mukaan #-mielenosoituksiin, tai teen sitä todella vähän, twitteristä olen yrittänyt erota jo vuosia, mutta alusta ei anna minun lakkauttaa tiliäni (en ole vuosiin käynyt siellä), facessa käyn vain työasioissa, ainoa kanavani on insta, ja sitäkin olen syksyn mittaan siivonnut oikein urakalla. Pohdin omaa somekulutustani, pohdin muiden ihmisten somepreesensiä (aina hyvä idea...) pohdin nykypäivän vaikuttamisen keinoja ja mahdollisuuksia. Some ja #-mielenosoitukset luovat meille kuvaa siitä, että äkäisellä asenteella ja muutamalla tiukalla postauksella olemme vaikuttamassa asioihin. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikuttamisen kanavat ovat loppujen lopuksi muualla, ja joissain tilanteissa vaientaminen (ei siis vaikeneminen!) on tehokkaampaa vaikuttamista kuin riehuminen. Se fiilis, että hyveellisenä kantaa kortensa kekoon loukkantumalla tai häsäämällä jonkun postauksen, ei vielä muuta niitä rakenteita joiden pitäisi muuttua. Kirjassa kerrotaan millaisin nettikeinoin voi vaikuttaa. (esim. Stop Funding Hate). Nettiraivon syyksi tai taustailmiöksi kirjassa esitetään tarvetta kuulua ja puolustaa omaa heimoaan, tehdä me-muut erotteluja. Hyvesignalointia pohdiskelin paljon ja oikeastaan koko syksyn olen pohtinut sitä, miten kiireellä kaiken pitäisi tapahtua. Silloinkin kun olen jostain asennemuutosasiasta sitä mieltä, että muutosta pitäisi tapahtua, on minusta tuntunut suunnattoman vaikealta se, että kun asia nousee netissä esiin, sen muutoksen olisi jo oikeastaan pitänyt tapahtua. Antakaa ihmisille aikaa! Suosittelen vahvasti tätä kirjaa. 

132. Maaretta Tukiainen: Hyvän mielen koti. Tämä kirja meinasi alun jälkeen jäädä kokonaan lukematta. Jokin kirjan ulkoasussa tai ulosannissa ärsytti: ehkä se, että jossain kirjan alkumetreillä kirjoittaja puhuu trendikkäiden valkoisten instakotien estetiikkaa vastaan, ja silti kirjan kuvakieli on aika yksituumaista. Tai ehkä se, että kirjan kodit ovat järjestään suuria omakotitaloja metsän keskellä, ja hyvin vähän lähiöiden betonikuutioita. Minua kun on sisutusjutuissa aina ärsyttänyt se, että roskalavalta löydetty design-huonekalu saa kätevästi oman paikkansa eteisessä joka muuten tuunautuu lapsiperheelle sopivaksi vips-vain-kädenkäänteessä, kunhan sinne rakentaa sen-tämän-ja-tuon liukukaappiratkaisun. Lähiöiden roskalavoilta ei järin designiä löydy, eikä kerrostalokuution seiniä noin vain siirrellä tilan tekemiseksi: jos eteisessä on tilaa hiukan reilun neliömetrin verran, sinne ei rakennu yhtään mitään. Lukaisin kirjan kuitenkin miten-kuten lävitse; olen nimittäin viime aikoina pohdiskellut sisustamista ja asumista monelta kantilta. Mietin, asummeko tässä - ja miten pitkään. Jos asumme tässä, millaisin ratkaisuin tästä tulee vielä kodimpi? Jos lähdemme etsimään kotia muualta, millaisin ehdoin ja edellytyksin? Kirjan tärkeimmäksi anniksi tällä lukukerralla muodostui pohdinta siitä, luopuako vanhasta upottavasta kulmasohvasta, ja jos ratkaisuna on luopuminen, mistä saamme kulkupelin sohvaa kuljettamaan? (tämä kulkupeli- ja työkaluprobleemi on aika usein sisustuksellisten ja kodinkehittämisunelmieni tiellä. Tarvitsisin ajoittain  pakettiauton omistavan remppaheikin.) Kirja herätti pohtimaan asumista ja kotia, se lienee ansio sekin.

131. Tuija Lehtinen: Joka kimma sen tietää. Tuija Lehtis-nostalgiamaraton jatkuu. Tässä tarinassa Bambin perhe muuttaa maalle, pitämään lammastilaa. Vanhat kaverit ja urheiluharrastus jäävät, tilalle tulee uusia kavereita, pesis ja pakahduttavia ihastuksia, sekä ärsyttävä naapurinpoika Totti. Tämäkin kirja on kestänyt aikaa suhteellisen hyvin, muutama poliittisesti epäkorrektia hipova sana ja juonenkäänne tekstissä vilahtaa. Bambi kavereineen ja perheineen on suhteellisen samaistuttava kohde, nuoruuden kriisit ovat tuttuja. Muistan nauraneeni tätä tarinaa lukiessani, ja samat kohdat myhäilyttivät edelleen.

130. Lucy Diamond: Rantakahvilan joulu. Kolmen pienoisromaanin kokoelma Evien rantakahvilasta Cornwallissa. Paljon joulupiiraita ja muita leipomuksia, joulun salaisuuksia ja vähän myös ei-jouluisia tapahtumia. Suloista höttöä marraskuun harmaisiin arki-iltoihin, olisi muuten ollut vielä suloisempaa, mutta Cornwallissa tuntuu tuulevan kylmästi... Herttaista luettavaa.

129. Tuija Lehtinen: Mun ystävä Rufus. Vanhoja tuttuja kirjoja pystyy lukemaan nopeassa tahdissa. Lea (Loviisa) Laurikaisella on tähtäimessään ura mestariviulistina. Yhtäkkiä hänen elämäänsä alkaa sekoittaa ongelmakundiksi tiedetty Rufus, kovapintainen, aggressiivinen koulupinnari. Kun paljastuu että Rufuksella on kytköksiä aloittelevaan bändiin, varoituskellot Lean korvissa alkavat kumista tosissaan: mitä Rufus kuvittelee hyötyvänsä Lean äidistä? Tästä kirjasta aika on jo selvästi ajanut ohi: tekstissä vilahtelevat aikakauden bändien nimiväännökset, Lean äidin neukkusympatiat ja viittaukset aikakauden telkkariohjelmiin sitovat kirjan tiukasti omaan aikaansa. Ajankuva on mielestäni aito (kirja on ilmestynyt 1987) - se vastaa omaa käsitystäni tuon ajan lukioikäisten elämästä (olen itse ollut yläkoulussa kirjan ilmestymisen aikoihin). Muistelen pitäneeni kirjasta, vaikka sen kuvaama maailma on itselleni vieraampi. 

128. Tuija Lehtinen: Mirkka lukiolainen. Tuija Lehtinen -lukupiirin seuraava nostalgiapläjäys, suloista ja iloista aina vain! Muistan olleeni liki onnesta soikeana, kun Mirkka-kirjoja ilmestyi toinenkin; lisää luettavaa ihan tavalliselle perhetytölle! Pidin silloin, ja pidin tälläkin lukukerralla Mirkka-kirjojen alleviivaamattomuudesta. Masa on kiehtova tyyppi, jonka persoonallinen tapa olla ja elää on luonnikas osa tarinoiden maailmaa: tänä päivänä Masan "poikatyttöydestä" tehtäisiin luultavasti kirjan kaikille osapuolille sieluntuskaa aiheuttava asia. (toki voi olla, että Masa on myöhemmässä elämässään tarvinnut tukea itsensä löytämiseen, mutta näissä tarinoissa hän on kautta linjan saanut olla Masa) Valokuvauskerho, naapurin yrmeä Sontikkamuori ja Masan edesottamukset pitävät Mirkan kiireisenä. Kirja on ilmestynyt 1988, jolloin itse olen ollut vielä yläkoulussa, mutta melko tuoreeltaan olen sen luultavasti lukenut, veikkaisin syksyä 1989 (kirjat ilmestyivät kirjastoihin niin kovin hitaasti tuolloin!)

127. Tuija Lehtinen: Mirkka ja riparikesä. Perustimme siskon kanssa nostalgisen Tuija Lehtis-piirin, siksi luen näitä vanhoja rakkaita ystäviäni uudestaan. Ja voi hyvänen aika miten lämmin, lempeä ja peittoon kiedottu ja kesäinen olo minulle tuli, kun luin pitkästä pitkästä aikaa tämän Mirkka-sarjan ensimmäisen kirjan! Mirkka-sarjan vahvuus on sen samaistuttavuudessa: Mirkka on hahmo, johon tällainen peruskiltti perhetyttö vaivattomasti samaistui, tarinoissa ei koskaan ollut mitään pelottavia, outoja tai omituisia käänteitä, ei suuria sieluntuskia, pelkästään hyvää mieltä ja tapahtumia, jotka melkein voisivat osua omalle kohdallekin. Erityisen ihanaksi Mirkka-sarjan tekee se, että Mirkka on liki samanikäinen kuin itse olen. Ensimmäinen Mirkka-kirja on ilmestynyt 1987, omaa riparikesääni olen viettänyt -88, ja samoihin aikoihin olen tämän kirjan saanut käsiini. En voi sille mitään, rakastan Ahosten perhettä. 

126. Tuija Lehtinen: Enkelinkuvia hiekassa. Tämä on mielestäni paras kotimainen nuortenkirja. Aika on tavallaan ajanut tarinasta ohi: ei kännyköitä, ei nettiä, kirjeet kulkevat ja puhelinluetteloa selataan. Kirjan tarina on silti ajaton. Lukioikäinen Marru haluaisi lähteä punkkarikaverinsa kanssa reilaamaan, mutta äiti kieltää. Kostoksi Marru päättää lähteä hänelle tuntemattomaksi jääneen isänsä kanssa autoilemaan Eurooppaan. Automatka tyssähtää konerikon takia Saksaan, pienelle saarelle. Suhde isään on etäinen; äiti on vieraannuttanut Marrun. Ihmissuhteet ja luottamuksen rakentaminen ovat hankalia. Kirja on kokonaan puhekielinen, elävästi ja rullaavasti kirjoitettu, sopivasti kiroilua ja seksiä, tulee tunne että seuraa todellisen nuoren elämää. Olen kirjan julkaisun aikoihin ollut suunnilleen kahden-kolmentoista, ja olen lukenut sen ehkä neli-viisitoistavuotiaana, muistan että se jysähti jo silloin; täysin erilaisena kuin muut sen ajan nuortenkirjat. Vaikka itse olenkin Marrua nuorempi, koen että kirjan maailmankuva vastaa sen ajan nuorten elämää; sellaisena se ainakin on minulle näyttäytynyt. Kirjassa on jotain rehellistä ja aitoa. Luen säännöllisesti uudestaan, edellisestä lukukerrasta lienee pari vuotta.

125. Sophie Kinsella: Himoshoppaaja vierailla mailla. Äänikirja. En ole oikein vieläkään oppinut äänikirjoille, mutta harjoittelen kovasti. Tämä huoleton tarina sopi tarkoitukseensa: kuunneltavaksi vajaan puolen tunnin pätkissä. Himoshoppaaja-sarjan päähenkilö Becky on lievää myötähäpeää herättävä, hyväntahtoinen, hyväntuulinen ja kepeä hahmo. Tässä tarinassa himoshoppaillaan New Yorkissa. Tarinoiden luonteeseen kuuluu kepoinen deus ex machina -käänne. Olen kuunnellut tarinaa useamman kuukauden ajan.

124. Donna Leon: Trace Elements. Komisario Brunettia alkuperäiskielellä: pieni paahteinen retki Venetsiaan. Viime vuosina Brunetti-tarinoissa on kierretty ilmastomuutoksen ja erilaisten ympäristörikoksien ympärillä, niin tässäkin tarinassa. Aloin lukea tarinaa perjantai-iltana, kaasin itselleni lasin viiniä ja päätin että siemailen samassa tahdissa Brunetin kanssa. Spoilaamatta kovinkaan paljoa, voin kertoa, että tarinassa ei juotu yhden yhtä lasillista viiniä, ei proseccoa, ei grappaa; rikos kietoutui vesistöjen ja veden ympärille. Nautiskelin melkein liian kuumasta kesähelteestä, Venetsiasta ja ei-liian-pelottavasta rikoksesta. 

123. Donald E. Westlake: Varkaitten tusina.  Humoristisia Dortmunder-novelleja, metkoja pieniä tarinoita välipalaksi, kun en oikein tiennyt mitä lukea.

122. Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Raastavan iholletuleva ja rehellinen lukukokemus. Suositus, jos et vielä ole lukenut!

121. Anni Lötjönen: Loppuunpalamaton. Työuupumus, masennus, parisuhteettomuus kaihertavat koulunkäyntiavustajan elämää (en pysty kirveelläkään muistamaan, oliko tarinan päähenkilöllä nimeä, en löytänyt nopeasti selaamalla mainintaa), avustettavien nuorten asiat painavat mieltä vapaa-ajallakin, ja elääkin pitäisi ehtiä, matkustaa ainakin. Kirja alkaa ehkä vähän Bridget Jonesin hengessä, kuten takakannessa kerrotaan, mutta tarina saa synkempiä, iholle tulevampia sävyjä. Tässä kirjassa jokin puhutteli: ehkäpä juuri se työuupumus, se miten vaikeaa on antaa itsensä olla murehtimatta, huolehtimatta, kantamatta huolta muista vaan ei itsestään. Pidin.


värikoodisto

chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

lokakuu 2021

120. Monni Himari: Vaella, kalasta, rakasta - omaa polkua etsimässä. Himari pettyy kerran toisensa jälkeen rakkaudessa, ylikuormittuu työssä ja päättää muuttaa Pohjois-Norjaan pienelle saarelle omavaraistalouteen ja valassafarien kausityöntekijäksi. Samaan saumaan osuu vielä yllätysrakkaus: kalastava Norjaan asettunut suomalaismies. Kirja on jollain tapaa pastissimainen - Eat, Pray, Love tulee mieleen ainakin nimestä. Paikoin maalaileva luontokuvailu ärsytti ja paikoin tuntui siltä, että kirjoittaja olisi voinut antaa itsestään enemmänkin. Mukavan julistamaton kuvaus elämästä omavaraisuudessa, tarina ei myöskään alleviivaa rasittavasti pysähtymisen merkitystä, vaan lukija saa oivaltaa sen itse. Koin kuitenkin ettei kirjoittaja päästänyt lähelleen, vaan piiloutui mieluummin luontokuvausten taakse. Paikoin pidin kirjasta todella paljon, paikoin lukeminen jäi kovin ulkokohtaiseksi. Paljon oli kalaa. Varsinkin suolattua. Odotin kovin paljon enemmän tältä kirjalta: olin säästänyt sen viikonlopun rentoutumiskirjaksi. Valitsin lukemisen sijaan siivoamisen. 

119. Donna Leon: Ansionsa mukaan. Välipalakirjana vanha tuttu Brunetti-kertomus. Halusin vetelehtiä Italiassa, siemailla viinejä ja nauttia auringosta vielä tovin lisää. Olen lukenut kirjan useampaan kertaan, Donna Leonit toimivat lohtulukemisena, ajanvietteenä silloin kun ei ole mitään lukemista tai tekemistä.

118. Eero Hämeenniemi: Napolista etelään. Kirjailija-säveltäjä-pianistin kertomuksia Etelä-Italiasta, lähinnä Sisiliasta, missä muusikolla on tapana talvehtia. Pieniä tarinanpalasia ihmisistä, jonkin verran yleistietoa alueesta, ilmeistä Italian-rakkautta. Vähän hajanainen ja pirstaleinen kirja vie mukanaan makumatkalle Sisiliaan. Kirjan parasta antia ovat kohtaamiset erilaisten ihmisten kanssa. Lue, jos kärsit kaukokaipuusta!

117. Ilkka Karisto: Vuosi ilman nettiä. Toimittaja Ilkka Karisto jättää internetin vuodeksi saadakseen takaisin keskittymiskykynsä - vuosi sattui olemaan ensimmäinen koronavuosi ja Yhdysvaltain presidenttivaalivuosi. Päiväkirjamainen realityproosa pohdiskelee nykyihmisen suhdetta nettiin, suhdetta uutisiin, suhdetta hetitapahtumiseen. Monet asiat ilman nettiä muuttuvat mutkikkaiksi: laskujen maksaminen, terveystietojen saaminen terveyskeskuksesta (kun ensin pitää löytää oikea puhelinnumero!), tietojen varmistaminen...puhumattakaan lasten harrastuksista, etäkoulusta, matkojen suunnittelusta. Pidin tästä kirjasta! Karisto on suunnilleen ikätoveri: hän on aika lailla samalla syklillä elänyt internetin tulon elämäämme ja sen rajattomilta tuntuneet mahdollisuudet. Itse muistan vielä, kuinka tiedotusopissa opetettiin että internet kaatuu koko ajan, muistan kuinka Lehtori hehkutti tutkineensa jonkun ulkomaalaisen yliopiston kirjaston valikoimia tekstipohjaisesti ja muistan vielä kuinka blogeja kuvattiin kansalaisjournalismiksi, valtavirtajournalismin haastajiksi. Pidän ylipäätään realityproosasta, ja tämä oli oiva lajityyppinsä edustaja: rehellinen, selvästi omakohtainen, hauska. Kariston tapa kirjoittaa on toimittajamaisen sujuva, analyyttinen olematta tylsä, populaari olematta halpa, puhumattakaan kiehtovasta ajankuvasta: miten erilaista oli elää koronakriisiä osittain ulkopuolisena, vain perinteisen median kautta, hitaammin (toimittajalle epäilemättä erittäin tuskallista!). Kunnioituksesta kirjan aihetta kohtaan luin sitä ensimmäisenä iltana tietoisen keskittyneesti: päätin että siitä hetkestä kun lukemisen aloitan, en enää mene nettiin - nautin siitäkin tunteesta. Nautin siitä että päätin keskittymällä keskittyä ja lopettaa tyhjän netissä pöyhäämisen edes kerrankin järkevissä ajoin. Harmillisesti en ihan yhdessä illassa ehtinyt kirjaa lukea, mutta kannattaisiko ehkä useammin päättää selvä lukuaika itselle, lykätä ne laitteet illaksi sivuun? Kariston kirja on kirja keskittymisestä, nettipöyhäämisen addiktiivisuudesta, mutta myös kirja uutisista, mediasta, mediakriittisyydestäkin. Lue jos aihe kiinnostaa, jos haluat pohtia nettimaailmaa ja omaa netikäyttöäsi. Tai lue ihan muuten vain!

116. Tuija Lehtinen: Studio Thora. Valokuvaajana toimiva Dia kuvaa häitä, hautajaisia ja erilaisia tapahtumia Tuija Lehtisen uusimmassa viihdekirjassa. Tarina on täynnä erikoisia nimiä, ja mittavaa henkilögalleriaa on melkein hankala hallita. Henkilöt putkahtelevat tarinaan, mutta tuovat siihen harvoin mitään lisää, antavat odottaa erikoisia juonenkäänteitä, jotka haipuvat ohimeneviksi maininnoiksi. Ihan kivassa kirjassa ei tapahdu oikeastaan mitään, rakkaustarinakin jää vähän ohueksi. Harmittaa vietävästi, sillä Lehtinen on vuosikausia ollut suuri viihdekirjailijasuosikkini - nyt näyttää huolestuttavasti siltä että sanainen laari alkaa tyhjentyä. Ihan kiva, mutta paremminkin voi aikansa käyttää. 

115. Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin. Kirja parisuhteesta, vauvakuumeesta ja vapaaehtoisesta lapsettomuudesta, siitä kun ei oikein tiedä mitä haluaa ja muut tuntuvat haluavan puolestasikin. Sopivan leppoisaa höttöä välipalaksi. Kirja on ilmestynyt 2018, ja jo nyt aika on vähän ajanut siitä ohi: blogimaailma on jo kirjan kuvaamasta jonkin verran muuttunut, vaikuttajamarkkinointi on siirtynyt muihin kanaviin. Kirjan kuvaamat tunnot yhteiskunnan ja ympäristön asettamista paineista perheen perustamiseksi lienevät ennallaan. Kepeä iltakirja.

114. Tom Buk-Swienty: Naarasleijona. Karen Blixen Afrikassa. Karen Blixenin elämäntarina kirjeenvaihdon, päiväkirjojen ja aikalaiskertomusten perusteella. Kirjoittaja on saanut perikunnalta luvan julkistaa aiemmin julkaisematonta kirjeenvaihtoa, mikä kaikkinensa tuo uusia näkökulmia Blixenin autofiktiiviseen elämäkertaan (en ole lukenut, enkä muista nähneeni elokuvaa) ja siihen tarinaan, jota meille hänestä on kerrottu, jota hän itse on itsestään kertonut. Laaja teos on paikoin hajanainen ja pomppuisa, mutta äärettömän kiinnostava kuvaus 1910-1930 -lukujen elämästä ja erityisesti yläluokkaisesta elämästä siirtomaissa. Spoilaan sen verran, että vajaan parinkymmenen kahvitilavuoden aikana kannattavia toimintavuosia oli suunnilleen kaksi, ja että tila pysyi pystyssä pääsääntöisesti sillä, että Tanskan omaiset jatkuvasti ja toistuvasti kaivoivat kuvettaan (ja maksoivat Blixenille tilan ylläpitokulujen lisäksi vähän "tupakkarahaa"). Blixen itse ei tässä tarinassa ole - ainakaan kaikin osin - mikään vahva tilanomistaja, vaan paikoin suorastaan itsekäs ja hankala omasta edustaan ja asemastaan kiinnipitävä ihminen. Palaan luultavasti seuraavaksi Yönaisten Blixen-osioon ja tuumailen sitä uusiksi. Kiinnostava ja kiehtova kirja, suosittelen! Varaa kuitenkin aikaa lukemiselle, on melkoinen järkäle.

113. Saku Tuominen: Riippumatta siitä miten kaikki on, kaikki on hyvin. Ajatuksia ja oivalluksia suhtautumisesta elämään. <3! Lämmin suositus tälle kirjalle, ostan luultavasti omaksi.

112. Michael Palin: Pohjois-Korean päiväkirja. Brittiläinen näyttelijä-maailmanmatkaaja Michael Palin kertoo kuvausmatkastaan Pohjois-Koreaan vuonna 2018. Palinin matkasarjat ovat hauskoja, aitoja, inhimillisiä, kiehtovia - kokonaan omaa lajityyppiään matkailuohjelmien joukossa. Tällä matkalla kuvaaminen ei aina ollut helppoa, eikä haastatteluissa välttämättä päästy siihen, mitä kuvausryhmä tavoitteli, mutta matkaan mahtui silti inhimillisyyttä ja aitoja kohtaamisia ihmisten kanssa. Maahan ei saanut viedä mukanaan matkailumateriaalia, eikä omien muistiinpanojen tekemistä katsottu kovinkaan hyvällä, joten kirja perustuu Palinin kertoman mukaan iltaisin hotellissa pieneen sinikantiseen ruutuvihkoon hätäisesti tehdyistä muistiinpanoista. Kirjassa kuvaillaan siistiä, järjestäytynyttä ja järjestelmällistä yhteiskuntaa, jonka asukkaat vaikuttavat tyytyväisiltä elämäänsä - ja toisaalta länsimaisia epäilyksiä tämän onnellisuuden takaa, pohdintoja siitä, mikä kaikki nähdystä on totta ja oikein ja mitä jää piiloon. Teki mieleni lukea matkakirjallisuutta.

111. Matt Haig: Syitä pysytellä hengissä. Omakohtainen, rehellinen, aito kuvaus masennuksesta ja ahdistuksesta. Keinoja, jotka ovat auttaneet kirjoittajaa. Eräänlainen lohtukirja. Olen lukenut tämän jo aiemmin, kirjasta on otettu uusintapainos. Olen iloinen että luin uudestaan. 

110. Anni Saastamoinen: Sirkka. Sirkka on säntillinen, täsmällinen, ennustettavasti elävä keski-ikäinen nainen. Hyvää ei kannata vaihtaa, säännöistä pidetään kiinni ja siisti valko-musta-harmaa järjestys on tärkeää. Sirkan pieni ja ahdas elämä on oikeastaan aika hyvää elämää. Hiukan Sirkka uskaltautuu keikuttamaan omaa elämäänsä; vähän ehkä parempaan suuntaankin - keltainen ei ole kauhistus! Tässä tarinassa ei tapahtunut oikeastaan mitään ja vaikka mitä, tulin hyvälle mielelle luettuani!

109. Suvi Ratinen: Hyvä tarjous. Nelikymppinen Kati on elänyt lapsuutensa laman varjossa, oppinut ostamaan kaiken alennuksella tai tarjouksesta, kituuttamaan tai olemaan ilman, kaikki hyvä ja uusi kuuluu muille, rikkaille nousukkaille. Nyt hän haluaa ostaa lapsuudenkotinsa ikääntyviltä vanhemmiltaan.  Ylisukupolvinen köyhistely ja ylenpalttinen nöyryys ovat tehneet Katista katkeran nuukailijan, vanhemmat puolestaan ovat iän myötä muuttuneet hamstraajiksi, kotitalo pullistelee kaiken varalta halvalla hankittua. Kitkeränhauska, mustasävyinen kirja kuvaa lähes sairaalloista säästäväisyyttä, sen kierouttamia ihmissuhteita ja perheen nuukailuhistoriaa. Kirjan tunnelma on melkein uhkaava ja silti samalla hauskankepeä, outo äitisuhde pitää Katia lähes vankina. Pidin.

108. Essi Määttä, Kimmo Määttä: Arjen lean. Säästä aikaa, rahaa, hermoja. Selkeä ja napakka opas perhearjen organisoimiseksi. Tunnistin kirjasta monia omassa elämässä toimivaksi havaitsemiani toimintamalleja, koen että kirjasta saattaa olla eniten hyötyä siinä vaiheessa kun perheessä eletään koulutietään aloittelevien lasten kanssa. Toki moni hyvä malli ja käytäntö toimii aikuisperheissäkin. Selkeästi kirjoitettu, napakka, toimiva.

107. Jill Mansell: Ehkä tällä kertaa. Vähän mitäänsanomaton hömppähöttö: tarinan Mimi muuttaa maalle isänsä taloon ja kohtaa ihanan naapurinmiehen. Kirjan koko loppuosa menee nimensä mukaisesti oikean kerran odotteluun: aina on jotain toisiinsa ihastuneiden väliintulevaa. Ei anna, ei ota, voi lukea kun kaipaa aivot narikkaan -hetkeä. 

106. Elina Kilkku: Jumalainen jälkinäytös. Teatteriohjaaja-Alinasta kertovan trilogian päätösosa, jota takakannessa kuvataan farssiksi ja tragediaksi. Farssia en tavoita, mutta trilogia tavoittaa katharsiksen deus ex machina -ratkaisun avulla. Alina kuvittelee erilaisia esityksiä, yrittää työstää suhdetta äitiinsä yhteisen esityksen keinoin ja sinnittelee kahden oikukkaan lapsensa yksinhuoltajana. Trilogian ensimmäisestä osasta pidin, keskimmäinen on vähän unohtunut - ja se vähän vaikeutti tämän viimeisen osan lukemista. Sujuvasti etenevä, teatterillisilla viittauksilla leikittelevä ja aristoteelista draamankaarta noudattava kasvukertomus. 

105. Kersti Juva: Tolkienin tulkkina. Tarina sormusten herran suomentamisesta. Tämä on kirja josta olisin halunnut kovasti innostua, ylevöityä ja nauttia. Kirja oli kuitenkin tämänhetkisen mielentilaani aivan liian analyyttinen; olisin mieluummin lukenut käännöstyöstä vähän yleisemmällä tasolla, subjektiivisena kertomuksena ja jotenkin henkilö- ja aikakauskuvauksena kuin raakakäännösten ja lopputuloksen vertailuina ja kommentaareina niihin. Olen ihaillut ja rakastanutkin Juvan notkeaa ja paikoin niin ihanan ylevästi kalskahtavaa suomennosta, mutta näin esitettynä - pilkottuna yksittäisiksi lauseiksi tai pieniksi katkelmiksi, teksti alkoikin äkkiä vaikuttaa tökkäisevältä ja jotenkin keskentekoiselta. Olisin toivonut kirjalta enemmän minää ja vähemmän käännösanalyysia. Pahinta oli se, kun aloin mielessäni kinata käännösten kanssa - vaikka englannin taitoni on vähintäänkin alkeellinen ja vaikka tiedän tasantarkkaan että en ole kääntäjä enkä tulkki yhtään millään kielellä, se kun vain ei ole minun juttuni (testattu on, olen piinallisen tietoinen tästä osaamispuutteestani, vaikka kielialalta olenkin valmistunut). Suosittelen silti kielistä ja kääntämisestä kiinnostuneille ja tietenkin Tolkien -faneille. 


värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

syyskuu 2021

104. Mhairi McFarlane: Muuten siitä viime kerrasta. Teini-ikäisistä asti yhtä pitänyt nelikko osallistuu yhä pubivisoihin ja pitää tiiviisti muutenkin yhtä. Ystävyys- ja rakkaussuhteet aaltoilevat ryhmän sisällä - kunnes jotain muuttuu peruuttamattomasti. Kertojaminä Eve muistelee menneitä ja yrittää pitää kiinni nykyisestä ja tulevasta, kun ryhmän sisältä paljastuu odottamattomia salaisuuksia (en halua spoilata). McFarlane on tällä hetkellä chicklit-suosikkini; hänen kirjoissaan tapahtuu alusta loppuun asti, tarinat elävät, kirjoissa käsitellään vaikeita asioita kepeästi ja silti arvokkaasti. Olin taas kerran ravisteltu, pidin. 

103. Virginie Grimaldi: Suloisimmat hetket. Lili kirjoittaa kirjeitä keskosvauvalleen, kertoo äidiksi tulemisen vaikeudesta, pelosta, huolesta, ja myös keskolan pienistä iloista, tutustumisesta vertaisiin, äitiyden vaikeudesta. Elise käy läpi luopumisen tuskaa, tyhjää pesää ja yksinäisyyttä. Kirja äitiyden vaikeudesta: toisaalta kiintymisestä, toisaalta luopumisesta, kirja ystävystymisestä elämän taitekohdissa. Puhutteli minua suuresti: toisaalta vei takaisin keskolan aikoihin, toisaalta meillä ollaan elämässä tuota pesästä lähtijöiden vaihetta, aavistuksia siitä millaiseksi elämä voi muuttua. Varsinkin keskolakuvaukset ravistelivat, tunteet olivat niin tuttuja. Ranskalainen maailma oli silti myös vieras ja erilainen. Suloisia hetkiä vietin tämän kirjan kanssa.

102. Anu Joenpolvi: Poutaa ja perunankukkia. Kesäinen maalaismummola-feelgood-kirja. Lapsena tykkäsin sellaisista kirjoista joissa "ei tapahdu mitään" , ja viime aikoina juuri sellainen feelgood-kirjallisuus on alkanut vallata sijaa viihteen maailmassa: ei mitään kurjaa tai pelottavaa, ei kummallisia käänteitä, vaan aikalailla tavallista oleilua. Joskus ihminen tarvitsee sellaista. Tässä kirjassa ei oikein tapahtunut mitään, aikajänne oli hetkittäin vähän epämääräinen, mutta aurinko paistoi, oli kesä, oli mukavia ihmisiä, herttainen ja söötti tarina - ei anna eikä ota. Olisin mieluusti lukenut vaikka lomakirjanakin.

101. Tuija Lehtinen: Klovnin kahdet kasvot. Tuija Lehtinen on pitkään ollut viihdekirjailijasuosikkini. Vaan näistä Eija Repo -sarjan dekkareista en ole pitänyt alkuunkaan. Lehtisen normaalisti notkea kieli ei niissä kuulu, ja tässä nimenomaisessa tarinassa juonenkuljetus oli ohutta, henkilöhahmot samoin. Henkilöitä marssitettiin lukijan eteen oikealta ja vasemmalta; myös edellisistä osista tuttuja hahmoja, jotka eivät juonen kannalta olleet mitenkään olennaisia. Vannon joka kerta Eija Repo-kirjan luettuani, että tämä jää viimeiseksi, niin tälläkin kertaa. Harmittaa kun luottokirjailija ei pääse näissä oikeuksiinsa.

100. Sarah Haywood: Kaktus. Täydellisen oikeaoppista ja säntillistä elämää elävän, raivostuttavan omahyväisen, pikkumaisen ja pikkutarkan, lähes tunteettomalta vaikuttavan Susanin elämä heilahtaa radaltaan yllätysraskauden ja perintökiistan vuoksi. Susanin elämässä kaikki on aina jonkun toisen syytä, enimmäkseen holtittoman veljen. Raskauden mittaisessa tarinassa tutustutaan kulmikkaaseen Susaniin ja hänen elämäänsä, joka hiljalleen muuttaa muotoaan, johon tulee uusia ihmisiä ja irrationaalisia tunteita. Hellyttävän huvittava ja samalla ärsyttävä tarina etenee kohti vääjäämätöntä synnytystä hiukan ennalta-arvattavin kääntein. Loppuratkaisu on tiivistetty turhan pieneen tilaan, mutta kertomus itsessään hykerryttää ja samalla ärsyttää: tule nyt jo järkiisi nainen! Oikein lukukelpoista viihdettä.

99. Marian Keyes: Enkelit. Yöpöydällä välipalalukemisena vanha tuttu Keyes. Walshin lievästi toimintarajoitteisen perheen tarinaa: siskoksista kunnollisin, Maggie, saa potkut, eroaa ja lähtee ystävänsä luo Los Angelesiin pohtimaan elämäänsä. Keyesin kirjoissa on aina myös painavampaa asiaa - tässä kirjassa pohditaan äitiyttä. 

98. S.J.Bennett: Windsorin solmuWindsorin linnasta löytyy illalliskutsujen jälkeen kuollut vieras. Rikosta ratkovat hänen majesteettinsa parhaat tutkijat - sekä hänen majesteettinsa itse. Pikkukiva leppoisa viihdedekkari, rikosta ratkoo näennäisherttainen pikkumummeli, joka vain sattuu olemaan Englannin kuningatar, apunaan yksityissihteerinsä. Neuvokkaiden naisten on saatava viralliset, nimetyt tutkijat nielemään omat tutkintalinjansa. 

97. Jennifr Weiner: Pieniä maanjäristyksiä. Neljän naisen kertomukset äitiyden herkästä ja välillä kipeästäkin ensimmäisestä vuodesta. Otin tämän joskus kauan sitten lukemani kirjan junalukemiseksi. Weinerillä on taito liikuttaa minua, jokin näiden nuorten äitien tarinoissa resonoi minussa, liikutti ja kosketti, vaikka oma äitiyteni ei enää aivan uutta ja tuoretta olekaan. Weinerillä on taito kuvata äitiyden ja naiseuden kipupisteitä tavalla joka osuu minuun. 

96. Kitty Flanagan: 488 elämänohjetta. Oikeassa olemisen merkillinen taito. Kokoelma nasevia ja osuvia elämänohjeita. Vitsikirjamainen ponnekas kannanotto oikeansorttista elämää kohti. Hupaisa pieni välipala.

95. Donald E. Westlake: Turmion tiellä. Westlaken veijaridekkarit sopivat luettaviksi sellaisiin hetkiin, jolloin kaipaa elämäänsä huvitusta ja vinkeitä juonenkäänteitä. Enimmäkseen väkivallaton rikollisjoukkio sekaantuu toinen toistaan erikoisempiin varkauksiin ja rikoksiin. Tässä kertomuksessa yritettiin ryöstää kotiarestiin asetetun monimiljonäärin antiikkiautokokoelmaa. Muutamalla muullakin tyypillä oli jotain hampaan kolossa miljonääriä vastaan. 

 

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

elokuu 2021

94. Panu Savoilainen: Matkaopas 1700-luvun Turkuun. (Aika-)Matkaopasmaiseen muotoon kirjoitettu populaarihistoriallinen teos 1700-luvun Turusta ja elämästä Suomessa. Jouhevasti etenevä teksti houkutti jatkamaan lukemista, matkaopasmaisuudella olisi ehkä voinut leikitellä vielä rohkeamminkin. Karttoja kaipasin kovasti: pelkän sanallisen kuvauksen perusteella oli vaikea hahmottaa silloisen ja nykyisen kaupungin muotoa ja katuja. Originaalikartoista otetut kuvat olivat kirjan koon takia huonosti tulkittavissa. Erityisesti olisin kaivannut kaupunginosa- ja katukarttaa. Havainnekuviakin olisi voinut olla useampia, tai rinnakkaiskuvituksina havainnekuva menneiltä ajoilta ja nykypäivästä. Kirjan loppuun kuvatut kaksi kaupunkikävelyä tulevat taatusti kierrettyä. Tämän päivän Turussa, erityisesti kesäkauden matkailussa mennään usein keskiaika edellä, siksi olikin varsin kiinnostavaa lukea siitä, miten modernia ja omassa ajassaan kiinniolevaa elämä 1700-luvulla on ollut. Lue jos historia kiinnostaa!

93. Satu Rämö: Talo maailman reunalla. Vuosi Islannin maaseudulla. Some-maailmassa pitkin kesää kovasti hehkutettu kirja: Reykjavikista Länsivuonoille muuttavan islantilais-suomalaisen perheen kertomus maallemuuttamisesta. Suhtaudun lievällä varauksella somepersoonien kirjoihin - aika usein mietin, olisiko kirjaa julkaistu, jos henkilö ei olisi onnistunut brändäämään itseään. Tästä kirjasta ei sellaista oloa tullut, tarinassa oli riittävästi omaa voimaa. Rämön tyyli kirjoittaa on etenevä ja hyväntuulinen (samanlaista muistikuvaa minulla ei ole tämän sagan ensimmäisestä osasta, Islantilaisesta kodinonnesta). Luin hyväntuulisena ja nautiskelin etenevästä kerronnasta. Mitään erityistä huumaannuspuuskausta en tästä kirjasta saanut, en vielä(kään) halua muuttaa maalle, Islantiin tai maalle Islantiin. Kuten muutaman muunkin Islantiin sijoittuvan kirjan jäljiltä, aloin kärsiä puolikroonisesta palelusta aina kun jatkoin lukemista. Jos tekstistä voi sanoa instagrammable, tämä oli sitä. Vahvan visuaalisia instahetkiä tekstimuodossa. Ei olisi tullut itselle mieleenkään että eväsretkellä pitää olla kermavaahtotarvikkeet mukana, mutta tuleehan siitä semiromanttinen perhehetki. Lue, jos nautit retkeilystä, tuulesta ja sateesta.

92. Jenni Räinä: Kulkijat. Naisia metsissä, tuntureilla ja soilla. Kirja erävaelluksia harrastavista naisista ja retkistä heidän kanssaan, luontosuhteesta, ympäristöstä, ihmisistä ja kohtaamisista. Lempeästi ilmastonmuutoshuoleen herättelevä. Kirjassa retkeiltiin erilaisten naisten kanssa, erilaisissa suomalaisissa metsissä. Totesin että minulla ei ole luontosuhdetta, ei ainakaan kirjassa kuvatulla tavalla. Minun metsäni on lähi(ö)metsä; pururata ja muutama tiukkaan painettu polku, eivät erämaat. Pidin kirjan kerrontatyylistä ja paasaamattomasta ilmastokannanotoista, kuvakieli vähän hämmensi; kaikki kuvat olivat jotenkin liikkuvia ja suhruisia. Lempeä suositus eräihmisille, luontosuhdettaan pohtiville, vaeltaville. 

91. Antti Tuomainen: Jäniskerroin. Rationaalinen vakuutusmatemaatikko Henri perii veljensä seikkailupuiston, sen erikoiset työntekijät, sekä veljensä velat ja sotkut järjestäytyneen rikollisuuden kanssa. Tarkkoihin laskelmiin, tiukkaan logiikkaan ja silkkaan matematiikkaan turvautuvan Henrin elämä hyppää totaalisesti raiteiltaan viimeistään siinä vaiheessa kun hän kätkee jäniksenkorvalla hengiltä nujimansa gangsterin seikkailupuiston kahvion pakastimeen. Kirjaa kehutaan sysimustan huumoristiseksi ja se tuntuu saaneen valtavasti kehuja, kirjasta on myös tekeillä Hollywood-elokuva. Kirjan makaaberit käänteet eivät osuneet, eikä huumori uponnut minuun; Carl Hiaasen -tyyppinen tarina (ja Hiaasenin kirjoille olen nauranutkin) ei ainakaan tällä lukukerralla vakuuttanut minua siitä, että kyseessä olisi Euroopan hauskimman kirjailijan tuotos. Tavoitan kyllä tarinan humoristiset elementit - tiukan logiikan kohtaamiset järjettömän järjestäytyneen rikollisuuden kanssa - mutta jokin minun huumoriani kutkuttava elementti tästä puuttui. Vauhdikasta ja sujuvasti etenevää luettavaa toki, mustan huumorin ystäville.

90. Pekka Hako: Linnunradalla. Kapellimestari Hannu Linnun matkassa. Orkesteriharjoitusten kautta avautuva henkilökuva inhimillisen särmikkäästä kapellimestarista. Kirjassa avautuvat orkesterin työskentelytavat, oopperan valmistuminen ja mielenkiintoinen persoona. Haastatteluiden pohjalta syntyvät elämäkerrat jäävät joskus turhankin ulkokohtaisiksi luetteloiksi ihmisistä ja tapahtumista, tähän kirjaan valittu lähestymistapa, jossa haastattelija/dokumentoija antaa myös itsensä näkyä, tekee kirjasta intensiivisen ja kohtitulevan. Pidin siitä, että Lintua ei korotettu, vaan hänen oma äänensä tulee kuuluville, yksityiset asiat pysyvät yksityisinä, mutta  hankalista hetkistä ei vaieta. Loppumetreillä kirja ehkä alkoi kiertää kehää aina uusine harjoituksineen. Sain uuden näkökulman orkesterin työskentelyyn, toivoisin ymmärtäväni musiikkia paremmin, tämän kirjan loppuun olisin kaivannut soittolistaa (tai ehkä sellainen jostain löytyykin?). 

89. Kati Kelola: Vaihtuvia maisemia. Makasiinityyppinen kokoelma maata pitkin matkustamisesta: pyöräilystä, junailusta, vaeltelusta. Paikoin olisin toivonut vähän syvempiä näkökulmia varsinkin väliin ripotelluista matkakertomuksista. Kirja toimii ideoinnin lähteenä hyvin: itse innostuin Brittein saarista aivan uudella tavalla. 

88. Mirjami Pelkonen: Askelia horisontin takana. Matkatarinoita usealta vuodelta maapallon eri puolilla: Caminolta, Uudesta Seelannista, Yhdysvalloista, Etelä-Amerikasta, Egyptistä. Vaelluksia, hotellihetkiä, vuoristoa, merenrantaa. Välillä pohditaan parisuhdetta, välillä odotetaan vuorenhuipun ilmestymistä pilvien takaa, joskus seurana on kumppani, toisinaan koira ja välillä vain oma itse. Mukavasti ja vivahteikkaasti kirjoitettu matkakertomus, kasvukertomuskin monelta vuodelta. Pidin todella paljon! Luen matkakertomuksia mielelläni, vaikka niiden määrä kirjoina tuntuu koko ajan (näin some-kaudella!) vähenevän. Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa päänsisäisyyksiä ja maisemia, ei yhtään matkaopasmaisuutta, vaan kokemuksellisuutta, kohtaamisia ja ihmettelyä. 

87. Matti Rämö: Pyöräillen Suomessa. Ohjeita pitkille retkille sekä matkakertomus Saimaalta Sallaan. Rämön pitkän polkaisut - kuten hän itse pyörämatkojaan kutsuu - ovat nojatuolimatkailua parhaasta päästä.  Rämön retkikirjat ovat melko epätasainen kokoelma (riippuu varmaan lukijan mielentilasta!) - edellinen lukemani tarina oli mielestäni tupattu täyteen nippelitietoa eri pitäjien kyläkouluista, tässä kirjassa nautiskelin ihmisten kohtaamisista ja levollisista maisemista - todellinen slow-matkailuun houkutteleva kirja! (Yksi suosikeistani oli Islannin-polkaisu: kärsin edelleen vastatuulesta ja jatkuvasta palelusta.) Tässä kirjassa Rämö tunnelmoi, kohtaa ihmisiä ja polkee ylämäkisiä sorateitä Itä-Suomessa. En alkanut haaveilla omasta pyöräretkestä, vaan hitaasta matkailusta ylipäätään, silmät avoinna liikkumisesta, verkkaisuudesta, matkanteosta ylipäätään. Muistelin omaa tämän kesän junamatkaamme ja halusin heti lähteä matkalle uudestaan. 

86. Katri Sisko: 30 jälkeen 30. Pidin Katri Siskon ensimmäisestä chicklit-kirjasta 30 ennen 30. Tämä on sen kirjan jatko-osa; ja kuten valitettavan usein käy, jatko-osat ovat haasteellisempia. Varsinkin tarinan alkupuoli kärsii lievästä yliyrittämisestä, hakee ikään kuin uomaansa - onko tämä "oikeaa" chicklitiä, vai kieli poskessa kirjoitettu parodia. Tarina etenee kuitenkin jouhevasti ja lystikkäästi ja löytää oman hiukan liioittelevan, kieli poskessa -tyyppisen lähestymiskulman. Kolmenkympin kriisiin ajautunut opettaja Elina hurvittelee syntymäpäivänään Pariisissa, kärsii koulujen alkamisesta ja yli-innokkaista kollegoista, testaa uudestaan entisiä poikaystäviään ja pohtii elämää kolmenkympin tuolla puolen. Ehkä rohkeamminkin olisi voinut irroitella, tai antaa Elinan kasvaa vakavammin. Suomeksi kirjoitetulle, suomalaisessa ympäristössä ja kulttuuripiirissä tapahtuvalle chicklitille on kysyntää - genre ei ole helpoimmasta päästä ja hyvät kirjoittajat harvassa. Sujuvan huoletonta tekstiä on mukava lukea, soisin kustantamoiden ohjelmista löytyvän tilaa taitaville kirjoittajille tässä(kin) genressä.

85. Taina Laane: Aleksi Oletukseton. Kurkistus nepsy-ihmisen maailmaan ja pään sisälle. Ihmisen tarinasta katoaa aina jotain olennaista, kun sen kertoo ulkopuolinen kertoja; henkilön oma ääni katoaa. Toisaalta tässä hetkittäin hengästyttävässä tahdissa pysymisen kannalta oli varmaan hyvä, että Aleksin tarina oli kerrottu haastattelujen perusteella. Luin vähän puolihuolimattomasti, ajattelin että onpa varmasti kiinnostava tyyppi, mahtaisinko pysyä matkassa? Koin syvää yhteyttä kun puhuttiin mielikuvituskavereista, niitä minulla oli vielä pitkään aikuisenakin, minne ovat mahtaneet mennä piiloon? Yritin sovittaa Aleksin kertomaa myös niihin tuttuihin ja puolituttuihin, joiden tiedän tai arvelen olevan nepsy-ihmisiä; taidamme sittenkin kaikki olla vain omia itsejämme, en löytänyt tuttuuksia. 

84. Frida Skybäck: Kirjakauppa Thamesin varrella. Lempeää hyvänmielenkirjallisuutta. Leskeksi jäänyt, Ruotsissa asuva kauneusalan yrittäjä Charlotte on perinyt tätinsä kirjakaupan Lontoossa. Täysin tuntemattomaksi jääneen tädin jäämistön selvittely kertoo Charlottelle jotain hänen omasta elämästäänkin. Kirjakaupan persoonalliset myyjät ja koko konkurssin partaalla olevan kaupan epävarma tulevaisuus vaivaavat Charlottea, jolle kirjojen maailma on kokonaan vieras. Tunnelmallinen kauppa, hyvin kehitellyt hahmot, oivallinen kissaeläin ja sopivasti juonenkäänteitä tekevät tarinasta varsin luettavan. Charlotten tarinan rinnalla kulkee tädin tarina muutama vuosikymmen sitten. Lämmintunnelmainen: hämäriä lukusoppia, paljon teetä ja kahvia - mukava lukuhetki syksynsateisessa Lontoossa.  

83. Veera Vaahtera: Vaihteeksi vapaalla. Koko aikuisikänsä parisuhteesta toiseen elänyt Unna eroaa pitkäaikaisesta suhteestaan. Yksinjääminen ei ole helppoa, ja toisaalta on - saahan sitä nyt aikuinen ihminen tehdä mitä vain. Eronjälkeistä soppaa hämmentävät vielä Unnan takertuvat vanhemmat, jotka eivät usko Unnan selviävän ilman miestä - ja sitä paitsi, kuka nyt käyttää isän vanhaksi jääneitä paitoja? Hyvänmielen kertomus kasvamisesta, itsensä löytämisestä, itsensä ymmärtämisestä. Kiltti Veera Vaahtera, voitko kirjoittaa enemmän ja nopeammin, tarinasi tulevat koko ajan paremmiksi! (ja kyllä, Veera on kirjailija Pauliina Vanhatalon feelgood-alterego.) Lue, kun kaipaat hyvinkirjoitettua feelgood-kirjallisuutta! (luin tämän oikeasti loppuun heinäkuun viimeisenä päivänä)

värikoodisto
chicklit (viihde /feelgood/hömppä)
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


heinäkuu 2021

82. Lucy Diamond: Rantakahvila. Pätkätöihin ja tylsään parisuhteeseen jumittunut Evie perii tätinsä rantakahvilan. Kun elämä poikaystävän kanssa ja vuokrafirmatyöläisenä alkaa todella tökkiä, Evie lähtee pelastamaan kahvilan rippeitä: henkilökunta on hakoteillä, eikä Eviellä ole kokkaustaitoja. Kesäinen, merenrantainen hyvänmielentarina yhteisöstä ja yhteisöllisyydestä ja siitä miten asiat järjestyvät. Loppuratkaisu oli harmillisesti puserrettu viimeisille sivuille, mutta hyväntuulisesti edennyt kertomus oli oivaa viikonloppulukemista. 

81. Sally Thorne: Toinen ensivaikutelma. Kirja on vilahdellut paljon erityisesti instassa. Seniorikylän ylivastuuntuntoinen vastaanottovirkailija joutuu työllistämään uuden pomonsa pitkätukkaisen, tatuoidun ja ylihuolettoman pojan. Tarinaa ei oikein kehitellä, hahmot ovat vähän onttoja, eikä tarinassa ole selkeitä käänteitä tai muutoksia. Itse kaipaan jopa feelgood-kirjallisuudelta vähän särmää. Tietysti on ihanaa ja aivan päivänselvää, kuinka tarinassa käy, ja on suloista lukea kertomusta, josta jo lähtiessä tietää että siinä ei petetä eikä jätetä, mutta aivan näin suoraviivainen ei kertomuksen myöskään tarvitse olla, vaikka sen ainoa päämäärä olisikin tuoda hetki hyvää mieltä ja eskapismia lukijalle. Perusherttainen höttö ei ota eikä anna, sen voi lukea, mutta ihan yhtä hyvin jättää lukemattakin.  Söötti, pikkukiva kirja, tuskin luen samalta kirjailijalta muuta.

80. Jukka-Pekka Palviainen: Kaikella kunnioituksella. Kertomus pienistä ihmisistä, keskeneräisestä rakkaudesta, siskosta ja sen veljestä isän kuoleman jälkimainingeissa. Tuomaksesta tulee vahingossa uskonnottomien hautajaisten puhuja, Kaisa kipuilee epätyydyttävää avioliittoa ja kaipaa rakkauttaan. Humoristinen, surumielinen, koskettava kuvaus pienistä hiljaisista keskeneräisistä elämistä. Lue.

79. Richard Osman: Torstain murhakerho. Neljä seniorikylässä asuvaa amatöörietsivää kokoontuu kerran viikossa pohtimaan selvittämättömiä rikoksia menneisyydestä - kunnes yhtäkkiä heillä on selviteltävänään aivan tuore seniorikylässä tapahtunut rikos. Ja toinen. Kerho pyrkii yhteistyöhön poliisin kanssa, ja yrittää samalla kertaa sekä avustaa että sotkea poliisin tutkimuksia. Hyväntuulinen veijaritarina muistutti alkumetreillään Donald Westlaken tuotantoa ja laajeni sitten aivan omaksi kertomuksekseen. Toivon ja kammoan ajatusta että tälle tulisi jatkoa. Tyypit ovat herkullisia, tarina oli oiva - lisää tällaista. Mutta toisaalta: tyypit olivat herkullisia ja tarina oli oiva, kunpa se pysyisi uniikkina eikä ikinä menisi pilalle. Jos kaipaat hyvää mieltä, senioreiden juonittelua ja kepeää dekkarilukemista, lue tämä!

78. Jenny Colgan: Raikkaita tuulia ja lukemattomia kirjoja. Skotlantiin, bibliofiilien maailmaan siirretty The Sound of Music. Omituisesti äitinsä hylkäämien lasten maailmaan, valtavaan raiskiolla olevaan kartanoon tulee elämäntilanteensa vuoksi lastenhoitajaksi Zoe, mukanaan sekava avoeronsa ja oma lapsensa. Sen sijaan että huolehtisi lapsista, Zoe ajelee päivät pitkät kirja-autoa. Colganin kirjamaailmaan kuuluva opus toimii paremmin kuin leiväntuoksuiset Majakka-sarjan tarinat. Kertomus on silti aikajänteeltään outo ja poukkelehtiva, ja osassa hahmoja on sekavuutta, dramaattiset käänteet ovat vähän vaisuja ja tapahtuvat tylsästi aivan tarinan lopussa. Ihmettelen toistuvasti, mikä tekee näistä hiukan onnahtelevista tarinoista niin suosittuja ja ennen kaikkea, miksi niitä käännetään suomeksi? (silti luen niitä itse!) Luultavasti taika piilee kömpelön tarinan sijaan miljöössä; siinä että sankaritar tekee täyskäännöksen elämässään, muuttaa rauhalliseen kyläyhteisöön ja asettuu sinne osaksi yhteisöä. Olisi varmaan parhaimmillaan kylmänä, sateisena syyspäivänä luettuna. Hiukan mitäänsanomatonta feelgood-kirjallisuutta, joka ei ota muttei annakaan, rentouttaa ja antaa hetkeksi pakopaikan arkitodellisuudesta. 

77. Jess Walter: Kauniit rauniot. Tässä tarinassa kaikki kiertyy 1960-luvun Italiaan, pieneen jumalanhylkäämään kylään. Kaikki kertomuksen henkilöt ovat enemmän-vähemmän rikkinäisiä, hukkateillä elämässään ja rakkaudessa. Tarina kulkee monella aikatasolla (sotavuosista nykypäivään) ja monen henkilön oman tarinan kautta - mielestäni sekä henkilöitä että aikatasoja oli melkein liikaa - ja muodostaa silti yhtenäisen kokonaisuuden. Lopun elokuvamaista paisuttelua lukuunottamatta kaunis kuvaus siitä, miten ihmiset itse kirjoittavat itselleen ja itsestään tarinoita, ovat niiden vankeja ja etsivät jonkinlaista totuutta elämässään. Hömpän ja vakavan kirjallisuuden rajapinnoilla, pelkkää onnellista loppua, elokuvamainen (kukaties elokuvaksi haaveiltu) kertomus ihmisistä ja elämästä.

76. Marjo Seki: Kurkistus viuhkan taakse. Suomalaissyntyinen Marjo muistelee paria vuosikymmentä elämästään Japanissa: pienet muistelukertomukset avaavat näkökulmia japanilaiseen kulttuuriin. Japanilainen kurinalainen etiketti tekee minut surulliseksi: missä on tilaa olla ihminen? Sympaattinen pieni muistokokoelma.

75. Catherine Isaac: Sekainen ihana elämämme. Allie löytää isoäitinsä laatikosta kirjeen, joka saa hänet epäilemään syntyperäänsä. Epäilykset vievät Allien matkalle Italiaan, ystävänsä Edin kanssa. Edillä puolestaan on vaikeuksia avioliitossaan, kontrolloiva vaimo soittelee perään, kun Ed yrittää ratkaista avioliittonsa kohtaloa. Kevyt kertäkäyttöhömppä kuljettaa lukijaa pitkin aurinkoista Italiaa, osa juonenkäänteistä ehkä vähän turhan dramaattisia ja hakemalla haettuja. Arkista kesäpäivän luettavaa, parempi kuin Isaacin ensimmäinen suomennettu teos, mutta Isaacista ei ole lempikirjailijakseni. 

74. Anna Karhunen: Jos. Neljä vaihtoehtoista tarinaa sille, miten elämä voi jatkua - jos valitsen näin, mitä siitä seuraa? Sujuvasti etenevä, vaikeistakin asioista kertova tarina kolmikymppisen naisen elämästä. Kaikki tuntuu aina kiertyvän perheeseen ja parisuhteeseen; ehkä elämä tosiaan on niin parisuhde- ja perhekeskeistä, ja sitä vain en itse näe. Huomaan itse koko ajan selvemmin, että alan oikeasti olla liian jotakin näihin kolmikymppisten pääkaupunkiseudun naisten elämiin: minulla ei ole siihen mitään kosketuspintaa, ja pidin tässäkin osaa naisen pohdinnoista vähän turhina. Teksti eteni sujuvasti, jossitella olisi voinut vähän ilmavamminkin.

73. Liane Moriarty: Nainen joka unohti. Nelikymppinen Alice kaatuu jumppatunnilla ja lyö päänsä, häneltä katoavat muistot hänen elämänsä viimeksi kuluneista kymmenestä vuodesta: hän unohtaa olevansa äiti, hän unohtaa olevansa eroamassa, ja miksi sisko on etäinen? Kertomus muistoista ja parisuhteesta. Olen lukenut tämän vuosia sitten, ja sitä myötä unohtanut myös osan tarinasta. Moriarty osaa luoda tunnelmia, rakentaa juonta ja kuljettaa sitä. Pidin.

72. Beth O'Leary: Kimppakämppä. Matkalukemisena jo muutamia vuosia aiemmin luettu chicklit. Alkuasetelma on kiehtova: voiko samassa kämpässä nukkua vuoroissa, ja mitä siitä voi seurata. Kuten hyvässä chicklitissä, myös tässä, on painavampaa asiaa. 

71. Anu Patrakka: Huomenna sinä kuolet. Matkalukemisena junassa. Portugaliin sijoittuva dekkari. Kirjoittajansa ensimmäisenä vähän haparoiva kirjasarjan alku, mukavaa lomaluettavaa.

70. Sophie Kinsella: Tavataanko oikeasti? Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä anonyymeinä kirjailijanalkuina. Rakastuneina he päättävät jatkaa elämäänsä ja seurusteluaan ilman painolastia - mutta onnistuuko se? Kinsellan kirjojen sankarittaret ovat hyväntuulisia höppänöitä, eksyksissään elämässä ja tursuavat positiivista hyväntahtoisuutta. Kinsellan tarinoissa ei koskaan tapahdu mitään kamalaa tai pelottavaa, ja juuri se tekee niistä täydellistä, rentouttavaa hyvänmielen hömppää (olkoonkin että sankarittaret ovat välillä vähän raivostuttavan hellyttäviä), leppeä kesäkirja, lomakirja, vapaapäiväkirja sellaiseen hetkeen, johon kaipaa vain hyvää mieltä.

69. Aino Huilaja: Pakumatkalla. Työhönsä kyllästynyt, uupunut uutisankkuri hankkii miehensä kanssa pakettiauton, muuntaa sen asumiskelpoiseksi ja pakkaa elämänsä rippeet kyytiin. Koiran ja miehen kanssa kohti Etelä-Eurooppaa ja leppoisampaa elämää. Leppoistaminen ja oravanpyörästä irti pyristeleminen ovat tarinoina aina vain yhtä kiehtovia; kun jotenkin koen että minusta ei ole hyppelemään irti olemassaolevista vastuistani. Joskus aiemmin olisin voinut hyvinkin ihastua ajatukseen omasta pakusta ja pakumatkasta, olisin saattanut olla vähän kateellinenkin, juuri tällä hetkellä ja tässä tilanteessa luettuna tarina jätti kuitenkin vähän kylmäksi, jokin samaistumispinta puuttui.  Sujuvasti etenevä matka ja tarina päättyivät ensimmäisen koronakevään sulkuihin ja kiireiseen Suomeen-paluuseen. Lue silti, jos pidät matkakirjoista!

68. Julien Sandrel: Unelmien lista. Tämä on luultavasti lukuvuosi-historiani ensimmäinen kerta, kun kirjoitan näin: älä lue tätä kirjaa, se on epäuskottava. Käsi ylös kaikki äidit, jotka lähdette mahdollisesti kuukauden sisällä kuolevan lapsenne luota sairaalasta toteuttamaan tämän lapsen salaiseen vihkoon listaamia unelmia. Käsi ylös, jos vapaaehtoisesti lähdet viimeisen kolmenkymmenen yhteisen päivänne aikana ensin Tokioon, sitten Unkariin ja vielä kahden viimeisen päivän ajaksi Lontooseen, jossa jätät vastaamatta sairaalasta tuleviin puheluihin. Pahoitteluni spoilerista, paitsi että ei. Sen lisäksi että näitä unelmien lista -tyyppisiä kirjoja on kirjoitettu lukuisia, ne kaikki on kirjoitettu paremmin. Hyvä yri, antaisin anteeksi jos olisi omakustanne. (ja ps. jos ihminen on ollut hengityskoneessa, hän ei puhu. voisi edes tehdä taustatyöt)   

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

kesäkuu 2021

67. Sofia Pekkarinen: Luna 2.0. Tarina ulkonäköpaineista ja näennäisestä rakkaudesta. Sinkkuelämä tuntuu tylsältä, farkut kiristävät, jumalaisen personal trainerin ansiosta Luna päättää treenata itsestään instakelpoisen fitnessbaben. Olen liian jotakin tälle kirjalle. (vanha? tylsä? liikkumaton? epäinstakelpoinen?) Tarina käynnistyi hitaasti, ja olin moneen kertaan jättämässä kesken. Kepeää chicklitiä jollekulle muulle kuin minulle.

66. Tuomas Marjamäki: Siitä tulikin farssi. Pidin ihan älyttömästi Marjamäen jälkimmäisestä kirjasta, Myöhäistä katua. Suurin odotuksin lainasin esikoisteoksen; Siitä tulikin farssi. Keväällä en jaksanut tarinaan lukemalla keskittyä, nyt kesällä otin kuunteluun äänikirjan. Farssissa kuvataan Suomen ensimmäisen elokuvateatterin toimintaa ja kaikkien aikojen ensimmäisen suomalaisen kinematografisen kuvan - elokuvan - syntyprosessia. Itse elokuva on kadonnut aikoja sitten, siitä on olemassa muistiinpanoja ja mainoksia, joiden pohjalta kirjoittaja on rakentanut kertomuksensa. Kuunteleminen on minulle vaikein lukemisen muoto, ja huomaan keskittyväni toissijaisiin asioihin ja epätarkkuuksiin kuunnellessani (varmaan kun en pysty plaraamaan tarinaa edestakaisin, kuten perinteistä kirjaa lukiessa tapanani on). Ensimmäisen suomalaisen elokuvan tarina on kiehtova, kirjassa on hyvää ajankuvaa, mutta jollain tavalla ainakin audioversiossa kirjoittajan ansiokas ja uuttera tutkimustyö tunkee läpi - kirja on tietokirjamainen, vaikka fiktiota onkin. (Myöhäistä katua on huomattavasti irtonaisempi ja rennompi otteeltaan). Pidän Marjamäen tyylistä ja odotan mielenkiinnolla seuraavia fiktioita. Äänikirja

65. Emily Henry: Täydellinen päivä. January kirjoittaa onnellisia rakkausromaneja, Augustus vakavasti otettavaa kirjallisuutta, kumpaakin vaivaa tyhjän paperin kammo. Kesäinen naapurisuhde muuttuu haasteeksi: he vaihtavat lajityyppejä: Januaryn on kirjoitettava korkeakirjallinen mestariteos, Augustuksen viihderomani, viikonloppuisin he tutustuvat toinen toistensa tutkimusmenetelmiin, eikä kukaan rakastu - näin sovitaan. Kesäinen, etenevä hyvänmielen kertomus - lue tämä huolettomana kesäviikonloppuna!

64. Regina Rask: Onnellisten salaseura. Ihana! Pieniä kirjoituksia isosta aiheesta: aikuiseksi kasvamisesta, keski-ikäisenä olemisesta. Sympaattisia muisteluksia, onnenhetkien välähdyksiä, elämää. Lue!

63. Eveliina Talvitie: Miten helvetissä minusta tuli feministi? Omakohtainen kasvuanalyysi siitä, miten yksinhuoltajaäidin tyttärestä kasvaa riivinrauta-feministi. Suunnilleen puoleenväliin asti pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi, sitten alkoi jostain syystä ärsyttää. Mietin sitä, miksi ärsyttää. Yritin miettiä sitä, mikä ärsyttää. En ole itse koskaan kokenut, että minut olisi ajettu johonkin ahtaaseen tyttöyden tai naiseuden rooliin. Tiedostan rakenteelliset haasteet lähipiirissä, yhteiskunnassa ja maailmassa yleisesti, mutta en osaa ottaa niitä henkilökohtaisina loukkauksina. Luultavasti siksi ärsyttää: olen niin etuoikeutettu, että naisena oleminen ei ole minulle ongelma. Tiedostan senkin, että luultavasti enemmän tuen kuin yritän purkaa rakenteita. Sen tiedostan aivan piinallisen selkeästi että en osaa, enkä välttämättä edes halua tukea kaikkia maailman sorrettuja vähemmistöjä: minusta noin ylipäätään ihan hirmu monissa asioissa mennään valovuoden verran eteenpäin, kunhan ihmiset suhtautuisivat toisiinsa arvostavasti ja kunnioittavasti. Vastustan kiintiöitä, mutta tiedostan että ne ovat välttämättömiä, koska rakenteet ohjaavat ajatuksiamme tietynlaiseen suuntaan. Suhtaudun epäilevästi siihen, onko tasa-arvoa missään mielessä koskaan mahdollista saavuttaa, koska olemme niin älyttömän inhimillisiä, mutta olen sitä mieltä, että jokaisella ihmisellä on oltava mahdollisuus ja lupa yrittää toteuttaa itseään haluamallaan tavalla, kunhan hän ei vahingoita tai loukkaa toisia. Vastustan tahallista konfliktin hakemista ja kaikenlaista kovaäänistä öykkäämistä, mutta tiedostan että joskus sitäkin tarvitaan: silti sellainen ärsyttää (esim. kirjailijan kuvaama tapa keskustella sovinistien kanssa). Kirjan alkupuolella hetken jo kuvittelin että minustakin voisi tulla feministi, mutta totesin että en vain kykene. Mietin sitä, olenko osannut edes jollain tavalla antaa omille lapsilleni kasvuolosuhteita, joissa heillä olisi ollut tilaa kasvaa omiksi itseikseen. Epäilen sitäkin. Ärsyttävä, mutta äärettömän hyviä pohdintoja herättänyt kirja. Mietin myös sitä, olisiko kirja julkaistu, jos käsikirjoituksen kustantamolle olisi lähettänyt porilainen yksinhuoltajaäidin kasvattama ihan tavallinen pöytälaatikkokirjoittaja.

62. Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille. Punjabilaistaustainen Nikki luulee ryhtyvänsä opettamaan luovaa kirjoittamista naisryhmälle. Ryhmä kuitenkin koostuu luku-, kirjoitus- ja kielitaidottomista punjabilaisleskistä, jotka alkavat kertoa toisilleen eroottisia tarinoita. Pidän chicklitistä, jossa käsitellään "oikeita" (siis vakavia) asioita, ja hyvä kirjoittaja siihen kykenee ilman että kepeys tai toisaalta aiheen vaka vuus kärsii: tässä tarinassa päästiin hyvin lähelle tätä tavoitetta. Päältä kepeä kirja käsittelee sulkeutuneen yhteisön ahtautta, normeja ja kunniaväkivaltaa. Tälle vaikealle aiheelle olisi voinut antaa tarinassa vielä enemmänkin tilaa ilman että kepeys ja luettavuus olisi kärsinyt. Loppuratkaisu oli vähän nopea ja juuri siksi syntyi vaikutelma, että yhteisön kunniakäsitysten muutos voisi olla nopea ja melko kivutonkin prosessi. Kiva kesäinen viikonloppukirja.

61. Claire Dederer: Elämäni asennot - mitä jooga minulle opetti. Olen lukenut tämän kirjan joskus pieni ikuisuus sitten. En muistanut sen nimeä, enkä kirjoittajankaan nimeä, mutta yhtäkkiä minulla oli pakottava tarve lukea tämä uudestaan. Kirjassa joogataan, mutta kirjoittaja ei yritä millään tavalla esittää että jooga olisi pelastus yksilön ongelmiin, ei oikeastaan edes sitä, että jooga olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus hänen omiin ongelmiinsa. Hippimäisen äidin, tämän poikaystävän ja äidin kanssa edelleen aviossa olevan isän vapaasti kasvattama Claire kokee olevansa loukussa itsessään, yhteisössään, kykenemätön tuntemaan, kykenemätön ottamaan vastaan tunteita lapsiltaan ja puolisoltaan. Hän pakenee suorittavaan tunnollisuuteen ja kunnollisuuteen, asiat voi tehdä vain yhdellä tavalla: täydellisen oikein. Kirjassa pohditaan joogaa ja uskomusjärjestelmiä, vanhemmuutta ja ympäristön sille asettamia paineita, onnellisuutta, parisuhdetta, lapsuutta ja tunteiden kokemisen vaikeutta. Pidin pohdiskeluista joita kirja minussa herätti ja erityisesti siitä, että jooga ei mitenkään itsestään selvästi ole vastaus kaikkiin maailman suuriin kysymyksiin, vaikka se kirjoittajalle itselleen onkin olennaisen tärkeä asia elämässä ja tie eheämpään aikuisuuteen.

60. Teemu Kunto: Minimalismi. Pieni kotimainen kirja minimalismista. Kirjoittaja on yrittänyt tarkastella minimalismia mahdollisimman monelta eri kannalta: paitsi tavaran vähyytenä, myös esim. digimalismina, ruokavalioon liittyen, liikkumisessa - ja ihmissuhteissa. Tiettyyn rajaan asti hyväksyin ja jossain määrin jaoinkin kirjoittajan näkemyksiä, mutta viimeistään vapaat suhteet minimalismin ilmentymänä olivat minulle vähän liikaa. Tavallaan tietysti joo, pienellä panostuksella maksimaalinen nautinto ja olematon sitoutumisen aste, mutta en silti oikein osaa rinnastaa sitä minimalismiin. (jokainen tietysti oikeuttaa omat valintansa haluamallaan tavalla...) Pohdiskelin hetken verran omaa suhdettani tavaraan: en ole hamstraaja, pyrin pikemminkin pieneen tavaramäärään, mutta olen silti aika huono luopumaan, minulla on esineitä yli oman tarpeen, koska joskus on mukavaa että on vaihtelua (vaikkapa astioissa), mutta tavaran määrä on maltillinen ja hallittavissa. Päällimäiseksi tästä kirjasta jäi fiilis, että kirjaan on yritetty haalia erilaisia näkökulmia vain siksi että kirjasta tulisi kirjan mittainen, eikä minimalistinen esitys tavaramäärästä. 

59. Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti. Yksi pitkäaikaisista suosikki self-helpeistäni, rennosti kirjoitettu, asiallinen juttu. Tänä vuonna luin vähän erilaisten lasien lävitse, huomasin asioita joista en välttämättä pitänyt, mutta myös paljon sellaista josta jälleen kerran oli itselleni hyötyä. On mielenkiintoista palata yhä uudestaan johonkin kirjaan: elämäntilanne, mieliala, ajatusten suunta - ne kaikki vaikuttavat lukukokemukseen suunnattomasti. 

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

toukokuu 2021


58. Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista. Toimittaja-kirjailijan esseetyyppisesti kirjoitettu, kauniisti soljuva kirja kuolevasta isoäidistä, vaatteista, minuudesta, identiteetistä, lapsettomuudesta. En oikein tiedä mitä ajattelisin ja kirjoittaisin tästä kirjasta. Se on kaunis. Kaunis muistokirjoitus isoäidille, jonka kanssa lapsenlapsi kokee velvollisuuksia, mutta ei saavuta läheistä tunneyhteyttä. Yhteys löytyy vaatteiden kautta, vaatekaapin raivaamisen myötä. Kirjoittajalle vaatteet ovat merkittävä osa identiteettiä, vaatteet eettisessä, kuluttajaystävällisessä, kestävässä mielessä - ja isoäidille myös, vaikkakin eri syistä. Kirjassa eletään välillä irrallaan kaikesta, Pariisissa, ilman vaatteiden määrittämää identiteettiä. En määritä itseäni vaatteiden kautta, en ainakaan samalla tavalla kuin kirjoittaja, siksi jotkut kirjan kuvailuista tuntuvat minusta kiertävän kehää, olevan turhia. Toisaalta teksti soljuu kauniisti, pakottomasti, herkästi - en voinut olla lukematta. Kun isoäiti on kuollut, jäljelle jää kolme vaatekappaletta, joiden kautta kirjoittaja asemoi itsensä suhteessa isoäitiin, nykymaailmaan ja itseensä. Kirjassa sivutaan eettistä vaatetuotantoa, vaatetuksen ajattomuutta ja vaatteelle asetettavia vaatimuksia, mutta siinä ei paasata eikä pakoteta olemaan asiasta samaa mieltä. Mietin vaatteitani ja vaatekaappiani, ostotottumuksiani. Mietin mikä minut sitoo isovanhempiini, sukuuni, tarinaani. Lämmin suositus tälle!

57. Marian Keyes: Aikuiset ihmiset. Keyesin kirjoissa teemana on usein dysfunktionaalinen perhe. Tällä kerralla veljekset Johnny, Liam ja Ed vaimoineen ja lapsineen muodostavat todellisen kriisipesäkkeen. Tarina alkaa (tai päättyy) syntymäpäiväjuhlilta, joilla päähänsä tärskyn saanut Cara alkaa möläytellä suustaan totuuksia ja salaisuuksia perheen elämästä ja tilanteesta. Kirjassa edetään takaumien ja muistojen kautta kovaonnisiin juhliin: millaisia salaisuuksia ja kriisejä perheiden elämissä on, miten ne kietoutuvat toisiinsa, mitä tapahtuu, osaavatko perheen aikuiset käyttäytyä kuin aikuiset? Keyes osaa kirjoittaa kevyesti mutta silti painavista asioista, tässä kirjassa keskeisessä roolissa syömishäiriö ja kehonkuva. Sujuvasti etenevä tarina, alkupuolella henkilömäärä (päähenkilöt, heidän lapsensa ja kaikki sivuhenkilöt) oli vähän vaikeasti hallittava, mutta hiljalleen perheet kävivät tutuiksi. Pidin.

56. Gretchen Rubin: Tee siitä tapa. Olen lukenut tämän kirjan useampia kertoja, aina muutaman vuoden välein. Tällä lukukerralla minua ärsytti (aiemmin ei niinkään). Ihan kohtuuttoman suuri osuus neuvoista ja tapojen muutoksesta liittyy syömiseen ja laihtumiseen. Ilmeisesti kehorauhaan liittyvä myllytys on läpäissyt jonkin sisäisen mekanismini, ja olen ruvennut kiinnittämään huomiota turhaan ja toksiseen laihdutuspuheeseen. Olen oppinut jotain uutta ja hyödyllistä, mutta samalla menetin tästä ihan mukavasta kirjasta ja sen neuvoista jotain olennaista. Lakkasin keskittymästä tapoihin ja tapojen muuttamiseen ylipäätään ja aloin lukea vain laihdutus-/ruokavalio-ohjeistusta. Kirjassa noin periaatteessa käsitellään paljon kaikkea muutakin kuin syömistä: siinä pohditaan tapojen muodostumista ja muuttamista, ja ihmisen luonteenpiirteiden merkitystä tapojen omaksumisella ja ylläpitämiselle. Tänä keväänä ei ollut tälle kirjalle suotuisa aika, vaikka niin kuvittelin.

55. Donna Leon: Ylimpiä ystäviä. Italialainen välipala, taas vaihteeksi (stressiä töissä ym.) Komisario Brunettin asunnossa on häikkää: sitä ei itse asiassa ole virallisesti olemassakaan, tai se joudutaan ehkä purkamaan. Asiasta kertomaan tullut rakennusviraston virkamies saa surmansa oudoissa olosuhteissa - miksi? Mitä on sen kaiken takana? Leppoisa retki Venetsiaan, riittävän ei-pelottava rikos, hyvää ruokaa - mutta ei ihminen tarvitse.

54. Andrea Camilleri: The Track of Sand. Montalbano-dekkari ilta- ja välipalalukemisena. Montalbanojen lukeminen englanniksi on mielestäni vähän työlästä: varsinkin Catarellan kieli on käsittämätöntä (koko hahmo on käsittämätön) - minulle ei ole vieläkään selvinnyt, yrittääkö hahmo puhua sivistyneesti italiaa, mutta ajautuu koko ajan murteeseen, vai onko koko hahmo silkka vitsi. Tässä tarinassa rannalta löytyy hevosen raato, joka katoaa melkein samoin tein, Montalbanon kotiin ja komisarioon itseensä kohdistuu pientä uhkaa, kevytkenkäinen ruotsalaisnaikkonen Ingrid Sjostrom sekoittaa Montalbanon ja Livian suhdetta. Hypähtelevä tarina, hyvää ruokaa, melkoisesti erilaisia juomia ja kohtalaisen erikoisia tutkintamenetelmiä. Leppoisa välipala.

53. Sirkku Salovaara: La mia Italia - ihana mahdoton Italiani. Sympaattisia pieniä tarinoita, muisteluksia, ajatuksia Italian ihmeellisestä ihanuudesta ja outoudesta. Kirja käynnistyi minulla työläästi, mutta hiljalleen pääsin matkaan mukaan ja ihmettelin Italian ihmeellisyyttä, oikullisuutta ja erikoisuutta. Olen viime viikkoina lukenut useampia Italiaan sijoittuvia tarinoita ja minua ihastutti erityisesti se, että tämän kirjan tarinat, stereotypiat, ihmiset ja tapahtumat ovat samassa linjassa: napolilaiset ovat napolilaisia, oliiveja viljellään samoin, suku on kovaäänistä ja rakasta kaikissa lukemissani kertomuksissa. Leppoisa nojatuolimatka, lue!

52. Jojo Moyes: Yömusiikia. Leskeksi jäänyt Isabel perii joltain etäiseltä sukulaiseltaan valtavan ränsistyneen kartanon ja muuttaa lapsineen sinne, kaikenlaisia asioita tapahtuu pienessä kylässä jossa pienet piirit remppaavat monien toiveiden kartanoa omista lähtökohdistaan käsin. Sekava määrä henkilöitä, lukujen lopuissa hirmu usein mystisiä paperilippusia cliffhangereina ja muutenkin sekava opus. En pitänyt tästä kirjasta: liian monissa hahmoissa oli liikaa negatiivisuutta ja suoranaista ilkeyttä, tarina oli jotenkin ontto ja loppuratkaisu kummallinen. Olen jo aiemmin huomannut, että nämä alkupään Moyesit (jostain syystä Moyesin tuotantoa suomennetaan käänteisjärjestyksessä!) ovat minusta aivan turhia kirjoja. Sinnikkäästi niitä lainaan ja luen, niissä toiveissa että löytäisin jotain suloisen huoletonta, ja pah! 

51. Donna Leon: Transient Desires. Uusin Brunetti-sarjan dekkari alkuperäiskielellä, aiheena ihmiskauppa, totuus ja valhe. Sginorina Elettraa vain vilahti tässä tarinassa, kreivi ja kreivitär eivät senkään vertaa. Tarinassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja erilaisia ennakkoluuloja. Minua on alkanut hiukan häiritä se, etteivät Brunettin pariskunnan lapset vanhene oikeassa tahdissa. Ja komisarius itsekin on ollut viisissäkymmenissä jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Tässä tarinassa oli toimituksellisesti yksi häiritsevän keskenjäänyt kohta, vain muutaman lauseen mittainen, ja muutenkin lukeminen oli tällä kertaa poikkeuksellisen työlästä. Käytännössä keskityin niin huonosti, että luin kirjan kahteen kertaan: luin sivun verran ja palasin aina alkuun kun joku asia tai ajatus oli jäänyt ymmärtämättä. Pidän silti aina vain Brunetti-sarjan tarinoista, ne eivät ole liian hurjia.


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


huhtikuu 2021

50. Annie Hawes: Kypsä poimittavaksi. Luen sarjaa näköjään väärässä järjestyksessä. Annien talon katto pitää korjata: tuntematon tuhohyönteinen on rouskuttanut katon tukipuut liki puhki. Elämä on muuttamassa muutenkin muotoaan - rakastuminen paikalliseen mieheen sekoittaa elämän - miehen mukana kuvioihin tulee kokonainen suku, vaikkakin jo ennastaan tuttu - ja uudenlainen käyttäytymiskoodisto. Viihdyin retkelläni viini- ja oliivitilalla, nautiskelin Italian auringosta. Huoletonta stressipäivien luettavaa.

49. Katy Eberlen: Sinä vain. Epäröin pitkään tämän kirjan aloittamista; kirjailijan ensimmäinen kirja ei muistaakseni tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Nautiskelin kuitenkin tarinan italialaisista tunnelmista, kesäisestä fiiliksestä - ja kirjan puolivälin paikkeilla löysin samastumiskohteen tarinasta. Tarinassa oli vähemmän höttöä kuin kuvittelin, ja enemmän asiaa. Toisen päähenkilön äiti - kun hän ilmestyi kunnolla kertomukseen - olikin yhtäkkiä samastumiskohteeni: kirjailija onnistui muutamalla pienellä lauseella kuvaamaan hyvin olennaisia asioita ihmisen ajattelussa. Ei ihan niin höttöä kuin pelkäsin: hyvähkö, selkeä tarina, jossa käsiteltiin monia vakavia aiheita kauniisti. 

48. Emma Jane Unsworth: Aikuiset. Somen kautta elävä Jenny on epävarma, häilyvä, jotenkin äärirajaton, itselleen näkymätön. Hänellä on hankala äitisuhde, hankala rakkaussuhde, hankala aikuisuus. Kiehtovasti kirjoitettu (pidin erityisesti otsikoinnista!) kuvaus kolmikymppisen naisen näkymättömyydestä, epävarmuudesta - ääriviivojen katoamisesta ja somen koukuttavuudesta. Pidin! 

47. Anu Pensola: Appelsiinikuu. Lastenlyriikkaa, luin opiskelun takia. Piti Parkon kirjaan nojaten tutkia runoutta jossain kokoelmassa. Tutkin. 

46. Tommi Parkko: Kirjoita runo! Opiskelukirja. En ihan vielä ole sisäistänyt kirjan antia.

45. Jenny Colgan: Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita. Jätin tämän jo kertaalleen kesken, mutta palasin takaisin kun kaipasin nopeaa höttöluettavaa. Majakkasaaresta kertovan kirjasarjan toinen osa, jossa mantereelta saarelle asettuneen Pollyn leipomoa uhkaa ahnas perikunta, myrsky riepottelee (taas!) saarta ja aiheuttaa kaaoksen, tarinassa Pollyn rakastettu (taas!) lähtee Amerikkaan ja suhde on (taas!) vaakalaudalla, tarinassa lintu (taas!) palautetaan lintuyhteisöön ja josta se (taas!) tulee "kotiin". Olen kirjailijan parista aikaisemmasta kirjasta noin suunnilleen pitänyt, mutta tässä henkilöiden litteys, tarinan toisteisuus ja ennalta-arvattavuus tekivät kirjasta valkoista höttöleipää joka tukkii suoliston. Tarjolla pitäisi olla aitoa oikeaa käsinleivottua leipää joka karkoittaa kaikki murheet. Olisin kaivannut hyvänmielen luettavaa, ja tokihan kirja on toisteisuudessaan huoleton, mutta ei tässä tarina oikein kantanut. Tulipa luettua.

44. Pauliina Vanhatalo: Tuntemani maailma. Oi! Olen pitänyt tämän omaelämäkerrallisen trilogian aiemmistakin osista. Tämä oli kirkas, kauniisti sanoitettu ja samastuttava kuvaus mielenterveydestä, tunteista, ahdistuksesta, toipumisesta ja toivosta. Osaisinpa joskus kirjoittaa jotain samanlaista. 

43. Maria Semple: Missä olet Bernadette? Omintakeinen ja erakkomainen entinen arkkitehti Bernadette katoaa oudosti laivalta matkallaan Etelämantereelle. Hänen tyttärensä Bee alkaa selvittää äitinsä kohtaloa erilaisten dokumenttien: sähköpostien, uutisten, lippu-lappusten perusteella. Satiirinen, ironinen, hauska ja monikanavainen tarina perheestä, parisuhteesta, mielenterveydestäkin. Olen lukenut kirjasta ainakin osan joskus vuosia-vuosia sitten, ja poimin sen nyt mukaani kirjaston palautushyllystä. Pidin, nautin lukemisesta ja hykertelin tarinaa. Suosittelen kun kaipaat vauhdikkaasti etenevää hyväntuulisuutta. 

42. Annie Hawes: Calabrian perintö. Englantilainen Annie Hawes on siskonsa kanssa ostanut Pohjois-Italiasta heittiölle jääneen oliivitilan, ja alkaa elää siellä. Sarjan kolme osaa pursuavat elämäniloa, maaseutua, ihmisiä, tapahtumia, Italiaa. Sarjan kolmannessa osassa Annien elämä on vakiintunut, kuvioissa on paikallinen mies ja hänen perheensä. Yhdessä tämä sekalainen seurakunta lähtee tutustumaan Ciccion perheen syntymäseudulle, eteläiseen Italiaan, sen outoihin sukulaisiin ja omituiseen mafian hallitsemaan ajatusmaailmaan. Elämäniloinen ja rönsyilevä tarina oli ennestään tuttu, luin stressi-iltoina iltalukemisena. Lämmin suositus jos kaipaat iloa ja Italiaa.

41. Dean Nicholson: Nalan maailma. Tarina miehen ja löytökissan ihmeellisestä polkupyöräseikkailusta maailman ympäri. Kirja oli aluksi oikein herttainen: kolmikymppinen iso mies on lähtenyt pyöräretkelle maailman ympäri kaverinsa kanssa, heidän tiensä erkaantuvat ja Dean löytää vuoristo-ojasta pienen orvon kissanpennun, jonka hän nappaa matkalle mukaansa. Lähes rahaton Dean brändää kissansa instaan, lahjoittelee rahaa eläinsuojelullisiin hyväntekeväisyyskohteisiin ja pyöräilee Kreikassa, Turkissa ja entisessä Jugoslaviassa. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän alkoi ärsyttää: ilmeisesti alkoholiongelmaan taipuvainen rantapummi rahoittaa vetelehtimistään kerjäämällä joukkorahoitusta eläinsuojelulle. Taatusti ja varmasti hän lahjoittaa rahaa ja tekee paljon hyvää(kin), mutta maailmanympäryspyöräily? Ympäri itäistä Eurooppaa (no hyvä on, ehkä pandemia hidastaa matkantekoa) ja jonkinlainen itsensä vapauttaminen kaikesta vastuusta. Kirjan alussa kaverin kanssa ei tullut mitään erimielisyyksiä, tiet vain erkanivat, kirjan loppupuolella tehdään sovintoa. Kategoriaa tulipa luettua.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)


maaliskuu 2021

40. Richard Shepherd: Epäluonnolliset syyt. Oikeuspatologin elämä ja monet kuolemat. Pitkän asiantuntijauran oikeuspatologiassa tehneen oikeuslääkärin muistelukset. Rujosta aiheestaan huolimatta kiinnostava, kiehtova ja tyylikkäästi kirjoitettu. Ei tullut ahdistusta, ei painajaisia, eikä pahaa mieltä. Kasvukertomus, kertomus yhteiskunnan muutoksesta, kertomus kuolemista. Suosittelen!

39. Ripsa Koskinen-Papunen: Ripsaus parempaa elämää. Minun ei pitäisi lukea tällaisia hyvinvointioppaita. Ensin olin ihan innoissani, koska kirjan motto oli kuulemma Yksikin hyvinvoinnin muutos on parempi kuin ei yhtään. Joopajoo. Puolet kirjasta oli liikuntaa ja kuntoilua. Kannattaa hankkia kotiin soutulaite tai crosstrainer, työpäivän mittaan kannattaa lankuttaa aina kun nousee työpöydän äärestä, lisänä muutamat "helpot" kunto-ohjelmat (positiivista: ei pitkänmatkanjuoksua eikä joogaa!). Ruokavaliosta - lautasmalli totta kai ja se että syö vähän mutta hyviä herkkuja. Yllättävää: mindfullnessista vain aukeama, ja aika pitkä pätkä ystävistä ja hyvinvoinnista. Minä ihmettelen aina ja ikuisesti sitä, eivätkö nämä hyvinvointivalmentajat ole missään kontaktissa liikkumattomien ihmisten todellisuuden kanssa? On ihan erilaista tehdä yksi pieni muutos jos taustalla on koko elämän jatkunut liikuntaharrastus; voi vain laajentaa valikoimaa. Mutta jos liikunta kerta kaikkiaan eri syistä on vastenmielistä, jos erityisen vastenmielistä on ryhmäliikunta ja aivan ylitsepääsemätöntä ajatuskin kuntosalityyppisestä harjoittelusta - niin sitten syötetään sitä samaa soopaa sivutolkulla? Jos liikkumattoman ihmisen pitää tehdä pieni liikunnallinen muutos, se on kävely. Ei vaadi erityisiä varusteita, ei tarvitse miettiä osaako ja meneekö liike oikein. Jos pitää tehdä yksi pieni muutos ruokavaliossa, se on yksi porkkana (tai banaani) lisää päivän aterialle, ei se että napostelenpa tässä raikkaita omenanlohkoja suklaan sijaan. 

38. Beth O'Leary: Vaihtokauppa. Melkein kolmikymppinen Leena romahtaa töissä ja joutuu sapattivapaalle. Hänen isoäitinsä Eileen yrittää löytää elämänkumppania pienestä kotikylästään. Naiset päätyvät vaihtamaan asuntojaan ja elämiään kahden kuukauden ajaksi: Leena muuttaa isoäidin kotikylään ja ottaa hoitaakseen kylän naapurustonvalvontakomitean ja toukojuhlat, isoäiti Eileen alkaa järjestää Leenan kaupunkilaisystävien elämää. Lempeä ja leppoisa hyvänmielen kirja; tietysti tapahtumat ovat ennakoitavissa, ja loppuratkaisu on työnnetty kirjan viimeisille sivuille, mutta ihanan lempeää stressinpoisto-chicklitiä silti. Pidin enemmän kirjailijan ensimmäisestä kirjasta, mutta tämäkään ei pettänyt, kun sen säästin viikonloppulukemiseksi.

37. Elina Kilkku: Vaimovallankumous. Annilla on unelmien mies ja pää täynnä romanttista komediaa. Kun unelmien mies kosii unelmatyyliin, Anniin iskee paniikki: tässäkö tämä on? Matka ystävän luo New Yorkiin, tuohon romanttisten elokuvakohtausten loputtomaan lähteeseen saa Annin tarkastelemaan parisuhteen konventioita ja omaa suhdettaan parisuhteeseen. Tarina on hauska ja elokuvamainen, romanttisten komedioiden ystävä saa taatusti vielä enemmän irti bongaillessaan elokuvia ja kuvauspaikkoja. Hauskuudestaan huolimatta kirja kiersi välillä kehää, osa sivuhahmoista oli oudon irrallisia ja loppukohtaus piinallisen pitkitetty, vähemmälläkin alleviivaamisella olisi ymmärtänyt. Toisaalta kirja oli klisheistä elokuvaa mukavasti parodioiva ja kritisoiva ja kohtausten hengästyttävyys sekä Annin pakkomielteenomainen tapa elää kaikki elokuvan kautta, oli kiehtovaa. Kirja oli mukavan hauskan leppoisa välipala, sopii varmaan vielä paremmin romanttisten elokuvien ja tv-sarjojen kuluttajille, itselleni jotkut viittaukset jäivät vähän tyhjiksi.

36. Ryder Carroll: Bulletjournal-metodi. Jäsennä menneisyytesi, järjestä nykyisyytesi, suunnittele tulevaisuutesi. Bujoilemalla voit organisoida elämäsi selkeämmäksi. Luin tämän kirjan uudestaan, koska viime aikoina on ollut sellainen olo, ettei elämä aivan ole omassa hallinnassani. Tässä metodissa on paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, jota en koe omakseni. Kirjan lukeminen auttoi tällä kerralla (ainakin hetkellisesti) järjestämään opiskeluihin liittyviä asioita.

35. Markku Kaskela, Tomi Kontio: Vaelluksia Italiassa. Kokoelma eri henkilöiden muistoja erilaisilta vaelluksilta Italiassa: jalkapatikkaa vuoristossa, flaneerausta kaupungeissa, matkailuautoilua Sisiliassa. Ihanat kuvat, ihanat tarinat! Erityisesti Täydellinen päivä Roomassa oli kertakaikkisen täydellinen. Rentouttava nojatuolimatka Italiaan, lue tämä! 

34. Donna Leon: Perintöprinssi. Brunettin appiukko, kreivi Falier, pyytää Brunettia tutkimaan ystävänsä outoa adoptiopäätöstä. Kreivin ystävä on päättänyt adoptoida nuorukaisen, kreivi epäilee ystävänsä motiiveja ja adoptoitavaa aikuista. Äkilliset kuolemat johtavat murhatutkimuksiin. Brunetti-tarinoissa aina parasta ovat miljöö ja ruuat. Tarina itsessään oli kevyt perusdekkari, ei liian pelottava. Mitä pidemmälle sarja etenee, sitä horjuvampia hahmojen menneisyydet ovat, ehkä kirjoittaja ei itse muista, mitä kaikkea on hahmoistaan kertonut.

33. Colin Beavan: Ekovuosi Manhattanilla. Pidän realityproosasta valtavasti; erityisesti näistä erilaisista vuoden projekteista. Tämänkin kirjan olen lukenut useampaan otteeseen, ja nyt lainasin sen vastapainoksi tuolle Attenboroughille. Tämä kirja nimittäin innostaa ja inspiroi minua ihan toisella tavalla miettimään ekologista elämäntapaa ja omia valintojani. Beavan ja hänen pieni perheensä päättävät elää mahdollisimman ekologista elämää keskellä suurkaupunkia: se tarkoittaa pikaruokakulttuurin hylkäämistä ja siirtymistä lähiruokaan, rappusten ja polkupyörän käyttämistä hissin ja joukkoliikenteen sijaan, ja äärimmillään sähköjen katkaisemista asunnosta. Kirjoittaja vie ekologisuutensa kiehtovalle ja haastavalle tasolle ja saa minut kerta toisensa jälkeen pohtimaan omaa (laiskanlötkeää) elämääni. Jokainen lukukerta myös nostaa uuden näkökulman esiin tästä kirjasta, tällä kertaa havahduin kirjoittajan esilletuomaan ajan ja seurallisuuden lisääntymiseen valintojen seurauksena. Kirjoittajan ekoelämä muutti hänen oman elämänsä läsnäolevammaksi, sosiaalisemmaksi ja toi hänelle enemmän aikaa arkeen.

32. David Attenborough: Yksi elämä, yksi planeetta. Attenborough'n testamentti maapallon pelastamisen puolesta: 1900-luvulla tapahtuneet ja 2000-luvulla jatkuneet muutokset kulutuksessa ja energiankäytössä ovat syösseet maapallon tämänhetkiseen kohtalontilaansa. Koin että tätä kirjaa ei oltu kirjoitettu  yksittäiselle lukijalle vaan yhteisöille ja organisaatioille. Henkilökohtaisesti en syttynyt ilmastoa ja maapalloa puolustaviin tekoihin tätä kirjaa lukiessani, vaan itseasiassa vähän pitkästyin. Olisin mieluusti lukenut Attenborough'n vaiheikkaasta urasta, hänen tekemistään töistä ja ympäristöistä joihin hän on päässyt työnsä kautta ja sitä kautta syttynyt asialle. Olisin halunnut innostua ja voimaantua, nousta ilmastotaistelijoiden joukkoon, mutta ei. Toivon että joku muu innostuu kirjasta enemmän, minun piti tehdä kirjastoon paikkovaraus sellaiselle ilmastokirjalle, jonka tiedän puhuttelevan.

31. Holly Bourne: Teeskentelyä. Kolmikymppinen April etsii parisuhdetta mutta kokee jatkuvasti tulevansa miesten lyttäämäksi. April päättää muuttua Greteliksi, naiseksi jonka yli ei kävellä. Teeskentelemällä ja muuttumalla Greteliksi hän tutustuu mukaviin miehiin, tuntee hallitsevansa tilannetta ja kokee pääsevänsä niskan päälle parisuhteessa. Taustalla on Aprilin kokemus parisuhteessa tapahtuneesta raiskauksesta, ja tarina on kertomus matkasta kohti toipumista. Bourne kirjoittaa vahvasti, rohkeasti ja kaunistelematta vaikeasta aiheesta: suostumisesta, naisen oikeudesta omaan kehoonsa, oikeudesta hallita ja ottaa oma tilansa, ja myös mielenterveydestä.
Näitä kolmikymppisten deittailusta kertovia kirjoja lukiessani mietin usein myös deittailun vaikeutta: onko se oikeasti nykyään noin vaikeaa, onko se todellakin niin kimurantti peli kuin useissa tarinoissa annetaan ymmärtää, ja onko todella niin että näillä deiteillä nainen haluamattaankin joutuu suostumaan rooliin johon ei ehkä halua. 
Kirjan aihe oli vaikea, ja siksi lukeminenkin eteni hitaammin: halusin rauhassa pohtia kirjan teemaa.  

30. Emma Ollila: Bujoilijan inspiraatiokirja. Kaipasin luovuudelle ja näpertelylle vähän boostia, lainasin bujo-kirjoja. En ollut lainkaan tämän herttaisen inspiraatiokirjan kohdeyleisöä, minulle muistikirjat (joita ei oikein bujoiksi voi kutsua) ovat kyllä värikkäitä sekalaisten juttujen kokoelmia, mutta en jaksa tekstailla ja suunnitella näin kauniisti. En innostu tsemppilauseista enkä trackereista, mutta kirjan suloinen visuaalisuus lohdutti minua parina unettomana yönä. Kirja oli mukava kokoelma ohjeita bujoharrastuksen aloittamiseen. 

29. Donna Leon: Anteeksiannon houkutus. Luulin lainanneeni upouuden suomennoksen, mutta saman tien aloitettuani tajusin että olen lukenut kirjan jo aikaisemminkin. Olin lainannut upouuden pokkaripainoksen aiemmin julkaistusta kirjasta! Tässä kirjassa rikos on jotenkin vähän ohut ja sekavakin: Brunettin luo tulee tuttu nainen kertomaan epäilyistään, kohta naisen mies löytyy pahoinpideltynä kadulta - miten tapahtumat kuuluvat yhteen? Ja questurassa on tietovuoto - kuka on syyllinen ja miksi? Kuten aina, nautin Brunettin seurassa leppoisasta nojatuolimatkasta Italiaan, hyvästä ruuasta ja juomasta ja Brunettin perheestä. Mukava viikonlopun ajanviete.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

helmikuu 2021

28. Andrea Camilleri: Hämähäkin kärsivällisyys. Piti pyyhkiä jollain pois lukemani Morse-kertomuksen jättämä vähän tympeä sivumaku. Lainasin siis itselleni seikkailun Sisiliassa Montalbanon kanssa. Tämä tarina ei kuulu suomennettujen kärkeen, mutta parastahan tietysti ovatkin ruuat ja maisemat. Seikkailin siis hetken Sisiliassa ja nautiskelin temperamenttisen Montalbanon seurasta.

27. Juhana Salonen: Viiton - olen olemassa. Kirja oikeudesta omaan äidinkieleen ja identiteettiin. 1980-luvulla kuurona syntynyt Juhana saa kotona opetusta viitotussa suomenkielessä, mutta ei lapsuudessaan omaksu kuuron identiteettiä, eikä saa koulussa riittävästi äidinkielistä viittomaopetusta. Hän jää puolikieliseksi ja puoli-identiteettiseksi, mistä seuraa teini-iässä vaikeuksia. Kirja on kasvukertomus lapsesta aikuiseksi, viittomakieliseksi, vahvaksi ja vaikuttavaksi osaksi kuurojen yhteisöä. Minut yllätti se, ettei edes vielä -80-90 luvuilla kuurojen kouluissa tuettu äidinkielistä viittomaopetusta, vaan tarjolla oleva opetus oli viitotun suomen tai tukiviittomien varassa; olen olettanut että Suomessa ollaan noihin aikoihin oltu jo riittävän valistuneita ja tunnustettu viittomakieli äidinkieleksi. Pohdin myös sitä, että viittomakieli on luontevasti tietysti kuuron henkilön äidinkieli, mutta miten hän oppii sitä äidinkielen tasoisesti, jos vanhemmat ovat kuulevia - kaikesta opetuksesta huolimatta vanhemmista ei koskaan tule äidinkielisiä kielenkäyttäjiä. Ja jälleen kerran minut yllätti se, miten vahvasti kuurojen yhteisö suhtautuu nimenomaan identiteettiin ja omaan kulttuuriin (ehkäpä juuri edellämainitusta syystä!) Lukiessani mietin myös, miten yleinen tämäntyyppinen puolikielisyyden, -kulttuurisuuden ja -identiteetin tunne on kenen tahansa kieliyhteisössä vähemmistössä olevan nuoren kohdalla. Kokevatko esim. vanhempiensa työn takia ulkomaille muuton vuoksi kielivähemmistöön joutuneet nuoret samantapaista: tuntuuko väärältä puhua ympäristön kieltä ja myös kotikieltä, entä jos kotikieli tuntuu hävettävältä? Mistä kielestä muotoutuu tunnekieli? Miten tapahtuu paluu omaan kieliyhteisöön? Sujuva omakustanne, jännittävä kuvitus. Kirjavinkin taisin löytää somesta, kiitos jo unohtuneelle vinkkaajalle!

26. Colin Dexter: Viimeinen bussi Woodstockiin. Kaikkien aikojen ensimmäinen Morse-tarina. Aika on ajanut pahasti tämän dekkarisarjan ohi: naiskuva on outo, koko tarina perustuu pääsääntöisesti kirjeisiin, ja juoni on rakennettu mielestäni lukijaa aliarvioiden. Luen aika vähän dekkareita, mutta ehdottomasti en pidä sellaisista tarinoista, joissa etsivä tietää enemmän kuin lukija. Katselimme Morsea aikoinaan telkkarista, ja minulla oli sarjaa katsoessa aina sellainen olo, että henkilöitä on liikaa ja minä olen tyhmä; sellaista oloa ei pitäisi tulla jos haluaa huvikseen lukea (tai katsoa sarjaa). Morset eivät siis jatkossa kuulu koronakirjastooni. 

25. Caroline Criado Perez: Näkymättömät naiset. Näin tilastot paljastavat miten maailma on suunniteltu miehille. Kiinnostava läpileikkaus siihen, miten syvällä yhteiskuntien rakenteissa piilee oletus normaalista - siis miehestä, mieskehosta, miestaidoista, miesmaailmasta. En pidä itseäni feministinä, ja varsinkin kirjan alkupuolella mieleni teki välillä heittää koko opus seinään ja kinata vastaan, pidin paikoin alkupuolta vähän hyökkäävänäkin, mutta toisaalta olin yllättynyt ja järkyttynyt monesta sellaisesta miesmittarista, joita on eteeni työnnetty aivan tarjottimella, ja joita en sittenkään ole osannut ajatella todella syvällä piilevänä rakenteellisena ongelmana. Kirjan luvuista lääketieteeseen keskittynyt oli juuri tällainen: monet naisten oireilut ovat "epätyypillisiä". Naisen adhd on "epätyypillinen", naisen sydänkohtaus on "epätyypillinen", naisen reaktio lääkeaineisiin on "epätyypillinen", mikä luonnollisesti vaikuttaa naisen saamaan hoivaan. On joitakin asioita, joihin jopa tämän kirjan lukemisen jälkeen suhtaudun varauksella, yksi näistä ovat sukupuolikiintiöt. Hyvin mieskeskeisellä ja -valtaisella alalla toimivana pidän olennaisen tärkeänä sitä, että johtosäännöissä varsinkin ylemmissä elimissä mainitaan "kumpaakin sukupuolta on oltava vähintään 40%", mutta silti joka kerta tullessani valituksi tuollaisen johtosäännön alaiseen elimeen, mietin ensimmäisenä sitä, olenko osa kiintiötä. Rakenteet muuttuvat hitaasti, ja siksi kiintiöitä on tietysti oltava, mutta silti toivon että ne joskus jäisivät tarpeettomiksi. Haluan tulla valituksi asiantuntijana, en naisena jolla on asiantuntemusta. Tätä kirjaa olisi myös ollut tarpeen lukea rinnan Roslingin Faktojen maailman kanssa. Epäilen että paikoin kirjaan on (tietysti!) valittu tarkoituksenmukaisimmat tilastot. Arvelen, että esim. pelkästään yhden ja saman maan (vaikkapa Suomen) tilastoja käyttämällä näkyviin tulevat rakenteelliset vinoumat olisivat näyttäytyneet hyvin toisenlaisina. Hyppimällä nimettömistä kehittyvistä maista välillä brittiläiseen, välillä yhdysvaltalaiseen tilastointitapaan on toki saatu kattava katsaus epäkohtia, mutta toisaalta voisi olla kiinnostavaa lukea vain yhteen maahan (tai maanosaan) keskittyvää tilastointia ja sen vaikutusta elämään: osa asioista olisi paremmin, osa pahemmin. Kirja oli suositus ystävältä, lykkäsin lukemisen aloittamista pitkään ja sitten luin yhdeltä istumalta. Sujuva, painavaa asiaa, pisti miettimään monella tavalla ja tasolla. 

24. Clare Pooley: Totuushaaste. Ikääntynyt taiteilija Julian jättää kahvilaan vihon, jonka hän on nimennyt totuushaasteeksi, ja jonka sivuille hän on kirjoittanut tarinan omasta yksinäisyydestään. Vihko on avunhuuto. Vihko kulkee henkilöltä toiselle: jokainen lisää vihkoon oman tarinansa ja yrittää muuttaa jo lukemiaan ihmiskohtaloita toisenlaisiksi. Kirjassa kipuillaan yksinäisyyden, riippuvuuksien, instagram-elämän ja parisuhteiden kiemuroissa. Erilaiset elämät kietoutuvat yhteen, muuttuvat ja muuttavat toisiaan, yllättävätkin. Kuten hyvässä viihdekirjassa, myös tässä on synkempiä ja syvempiä sävyjä. Pidin tarinan ketjuttumisesta ja koko vihkon ideasta, kasvavasta yhteisöllisyydestä ja siitä kuinka erilaiset ihmiset kohtaavat toisensa suurkaupungissa. Paikoin tarina mielestäni vähän kiersi kehää, mutta kirja pääsi myös yllättämään - se on aina positiivista. Hyvänmielen tarina, mukavan todellinen ja sadunomainen yhtäaikaa. Vietin kirjan seurassa lempeän lauantain aamusta iltaan.

23. Veli Andreas (+ John Ja Elizabeth Sherrill): Sanan salakuljettaja. Yhden miehen missio maailman muuttamiseksi. Täydennetty uusintapainos Piikkilanka ei pidätä -nimisestä kirjasta. 1950-luvulla hollantilainen Andy - veli Andreas - palvelee ensin armeijassa, haavoittuu ja kokee tämän jälkeen kutsumuksekseen ryhtyä lähestyssaarnaajaksi kommunistimaissa. Kirjassa kuvataan Andreaksen elämää, kutsumusta ja itse työtä sekä yhden miehen operaation kasvua maailmanlaajuiseksi lähestysjärjestöksi. Alun kotikutoinen Raamattujen salakuljettelu muuttuu vuosien mittaan ammattimaiseksi evankelioinniksi. Tällaisia kirjoja on kiehtova lukea - mietin aina, mikä näitä ihmisiä ajaa. (on toki aika ilmeistä, mikä ajaa uskonnollista ihmistä, mutta mietin silti: onko se seikkailunhalu, halu muuttaa maailmaa, vai mikä? eivätkä sitä paitsi kaikki vakaumukselliset maailmanmuuttajat ole uskonnollisia) Mietin, miltä on tuntunut elää maassa, jossa uskontoja on vainottu ja ajettu järjestelmällisesti alas: miten yhteisöt ovat pysyneet hengissä, ovatko nämä vakaumukselliset salakuljettajat sittenkään täysin tajunneet sitä vaaraa, johon ovat seurakuntayhteisöt asettaneet, ovatko tajunneet edes sen vaaran jossa ehkä ovat itse olleet? Mietin, millainen ihminen itse olisin? En taatusti salakuljettelisi mitään mihinkään (paitsi että olen salakuljetellut; ja juuri painotuotteita), enkä ainakaan olisi missään vakaumuksessani niin vahva että hiippailisin jollekin salaiselle parkkipaikalle ottamaan kiellettyä kirjallisuutta vastaan. En ylipäätään ainakaan nykyelämässäni ole niin vakaumuksellinen yhtään minkään asian suhteen, että lähtisin suuresti kampanjoimaan tai julistamaan mitään, saati jos se olisi marginaalista tai suorastaan kiellettyä. (ja tässäkin kohden on hyvä pitää mielessä että ihminen voi suhtautua vakaumuksellisesti myös moneen muuhun asiaan kuin uskontoon, ja toimia hyvin vahvasti vakaumuksensa ajamana. Ajatellaan vaikkapa ihmisoikeus- ja ilmastoaktivisteja!)
Tällaisia kertomuksia lukiessa on hyvä pitää mielessä myös se, että kristinusko ja/tai kristillinen kirjallisuus eivät ole olleet ainoita sensuurin ja salakuljetuksen kohteita, mutta näistä varmasti eniten kerrotaan, koska vakaumukselliset taustaorganisaatiot haluavat tehdä työtään tunnetuksi. Pidän näistä pohdinnoista, joita tällaiset kirjat ja kertomukset minussa herättävät. Pidän myös siitä, että yhtäkkiä muistan joskus kauan sitten tapaamiani ihmisiä, jotka ovat Suomesta käsin osallistuneet vastaaviin operaatioihin.

22. Rebecca Serle: Viisi vuotta myöhemmin. Vakiintuneessa parisuhteessa elävä, elämäänsä tarkkaan suunnitteleva, tiukka lakinainen Dannie näkee oudon valveunen elämästään viisi vuotta myöhemmin. Epätasainen rakkaustarina ja ystävyystarina nilkuttaa läpi vuosien, kohti valveunikuvaa. Ihan herttainen, leppoisa peruschicklit, joka ei ota eikä anna, sopii välipalalukemiseksi. Odotin takakannen perusteella enemmän. E-kirja.

21. Scott Carney: Kaikki mikä ei tapa - karaise kehosi terveeksi. Mediakriittinen playboyn (?!) toimittaja päättää tutustua hollantilaisen sekopään kehonkaraisemisen metodiin ja paljastaa huijarin. Toimittaja hurahtaakin metodiin itse ja vakuuttuu hyperventiloinnin, kylmänsiedätyksen ja itsensä äärirajoille ajamisen hyödyllisyydestä. Enimmäkseen tässä opuksessa istutaan jäissä, vaelletaan paidatta lumessa ja hyperventiloidaan kontrolloidusti. Alkupuolella kuvittelin, että toimittaja hakee evolutiivisia yhteyksiä tai testaa jotain kokonaisvaltaista paleo-elämystä, mutta ei. Kirja eteni kuitenkin sujuvasti Kilimanjaron huipulle asti, ja luin sen loppuun vaikka en millään muotoa ole metodista vakuuttunut tai kiinnostunut. Kirja löytyi jonkun sinua saattaisi kiinnostaa myös -toiminnon kautta, ja minuahan kiinnostaa! Toisinaan on terveellistä lukea asioista, joista ei tiedä, silloinkin kun ei jaa kirjan edustamaa maailmankuvaa. Toisinaan on terveellistä lukea myös outoja, omituisia ja vähän sekopäisiä juttuja - ihan vain siksi.  

20. Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys. Suomalainen maanmittari ja raamatuntutkja Valter Juvelius uskoi 1900-luvun alussa väitöskirjatyönsä ohessa löytäneensä Raamatun vanhoista osista salakirjoitusviestin siitä, mihin mystinen Liitonarkku /-arkki on kätketty. Tämän oivalluksen innoittamana hän onnistuu kokoamaan ympärilleen arkeologisia kaivauksia Jerusalemissa rahoittavan syndikaatin ja kaivausryhmän. Sujuvasti ja sulavasti etenevä, sopivasti popularisoitu tutkimustyö esittelee Juveliuksen elämäntyön kiehtovasti, riittävän salaperäisesti ja kuitenkin todella asiallisesti. Arkeologiset kaivaukset ja kaivausryhmät olivat reilut sata vuotta sitten aivan toisenlaisia kuin nykypäivänä, yhteistä edelleen on se, että Jerusalemin alueella tehtävät kaivaukset herättävät suuria poliittisia intohimoja. Raamatusta löytyvistä salakirjoituksista ollaan edelleen monta mieltä, samoin liitonarkusta - onko kumpaakaan olemassa vai eikö ole? Luin kirjan e-kirjana, ja lukemiseni kärsi jonkin verran formaatista: en pystynyt pitämään päässäni alati laajenevaa henkilöjoukkoa, josta osa tuntui piipahtavan kirjan sivuilla vain lausumassa runoja, en liioin pysynyt kärryillä kaikista erilaisista luolista ja muureista joihin kaivausryhmä lakkaamatta törmäili - näihin olisi ollut apua perinteisestä kirjasta, jossa olisi päässyt lehteilemään henkilöluetteloa tai selaamaan kuva- ja karttasivuille takaisin. (ei hätää, jonotan paperikirjaa edelleen ja pidän varauksen voimassa!) Pidin tästä kirjasta ihan älyttömästi silti: suomalaisen maanmittarin vähän surullinenkin tarina on äärettömän kiehtova ja herättää nykylukijassa monenlaisia kysymyksiä, erityisesti salakirjoituksista, Raamatun olemuksesta ja arkeologiasta; näihin kysymyksiin kirjan kirjoittaja myös ottaa tyylikkäästi kantaa, tai ainakin esittää ne ääneen. Onko liitonarkku olemassa vai ei? (tokko) Missä se on? (jos olisi, niin veikkaan sitä vartioitua kirkkoa Etiopiassa) Onko Raamatussa salakirjoituksia (en usko siihen että ne olisivat säilyneet läpi aikojen). Lue, jos olet kiinnostunut historiasta ja /tai arkeologista! Historiaakin on tässä monessa kerroksessa: on kuljettava itsenäistymistä edeltävän ajan Suomessa, sen tapahtumissa ja maailmantapahtumissa ensimmäisen maailmansodan ympärillä, ja tietysti kolmen suuren uskonnon historioissa, tapahtumapaikoissa ja maisemissa sekä 1900-luvun alussa että Raamatun kuvaamien tapahtumien historioissa. E-kirja.

19. Walter Tevis: Musta kuningatar. Orpo Beth oppii lastenkodissa pelaamaan shakkia laitoksen vahtimestarin opastamana. Shakista tulee Bethille elämänsisältö, ja henkinen pakopaikka orpokodissa. Adoptio vie Bethin ulkomaailmaan ja tuo shakin keskiöön hänen elämässään; hänestä kasvaa shakin ihmelapsi, jonka tavoitteen on päihittää maailmanmestari. Addiktiot, menetykset ja häviämisen tuska uhkaavat Bethin suunnitelmia: hänen on päihitettävä maailmanmestarin lisäksi myös itsensä. Kirjaan perustuva netflix-sarja on alkuperäiselle tarinalle äärettömän uskollinen. Sekä kirja että sarja kulkevat kauniin eleettömästi, alleviivamatta, säälimättä, vain todeten, Bethin rinnalla lapsuudesta varhaisaikuisuuteen. Pidin sarjasta, ja jos mahdollista, pidin kirjasta vielä enemmän. Sen eleettömässä suoraviivaisuudessa on suurta kauneutta. Tv-sarjaa pystyi seuraamaan ymmärtämättä shakkia, kirjaa suosittelen heille, joita peli kiinnostaa, ja jotka siitä jotain ymmärtävät - joskin kertomuksen voi lukea myös shakkisiirtoja tuntematta. Lämmin suositus kirjalle ja/tai sarjalle! 

18. Candice Carty-Williams: Queenie. Ero poikaystävästä, lapsuuden ja nuoruuden traumat, britannianjamaikailainen vähemmistöidentiteetti, itsearvostuksen ja -kunnioituksen puute. Hyvässä chicklitissä on aina painavampaa asiaa, niin myös tässä "mustassa bridgetjonesissa". Vaikka välillä lukiessani mietin, olenko vähän liian vanha, olenko jo oikeasti väärää sukupolvea chicklitiin, pidin tästä silti. Suorasukaisen ja räväkän tiedostavan naisen sisin on herkkä ja haavoittuva, lapsuusperhe asettaa kulttuurisia paineita, ympäristö asettaa kulttuurisia paineita, joiden alle voi ihminen aivan musertua. Kielellisesti ja käännökseltään mukavan roheva tarina. Loppuratkaisu oli vähän turhan loppuun puristettu: en pidä tarinoista joissa kaikki kääntyy hyväksi nopeasti, viimeisen parinkymmenen sivun aikana, mutta tässä tarinassa se oli jotenkin toimiva: hauras ja hento kasvava itsearvostus ei ehkä olisi kestänyt pidempää loppuratkaisua. En tiedä, jääkö tästä kirjasta mitään elämää suurempaa mieleeni, enkä heti välittömästi tykästynyt kirjailijaan (koen olevani väärää sukupolvea ja kulttuuritaustaa) mutta pidin kirjasta ja olen iloinen että luin sen.

17. Deborah Feldman: Unorthodox. Näin hylkäsin hasidijuutalaiset juureni. Sujuva, sääliäkerjäämätön, asiallinen, kauniisti etenevä kuvaus äärettömän tiukan, hyvin pienen ja erikoisen hasidiyhteisön tavoista. Ihmettelin - kuten lähes aina kun lukee tiukoista uskonnollisista yhteisöistä - miten vähän opetuksista oikeasti liittyy uskontoon, tai vielä oikeammin uskoon, ja miten paljon opin noudattaminen koskee nimenomaan naista. Lahko josta Feldman lähti, on syntynyt holokaustin jälkeen diasporassa Yhdysvalloissa. Ryhmittymä on keskittynyt yhden rabbisuvun ympärille, ja noudattaa uudessa maassa tiukempia (ja sekopäisempiä?) sääntöjä kuin alkuperäisessä kotimaassa. Pohdin myös sitä, olisiko itsellä vastaavassa tilanteessa kykyä ajatella itsenäisesti ja kyseenalaistaa lahkon ajattelua, vai olisinko yksi niistä, jotka tyytyväisenä elelevät kaikkien omituisten sääntöjen kanssa. Olen nähnyt kirjaan perustuvasta (?) sarjasta vain ensimmäisen jakson puolikkaan: kirjan ja näkemäni perusteella mielikuvakseni jäi, että tv-sarjaa on dramatisoitu rankalla kädellä. Kirjassa Feldman kuvaa lähtöään hyvin asiallisesti, lähes kliinisesti: avioero ja sitä seuraava lähtö ovat tosiasioita, jotka tapahtuvat; ero osittain yhteisellä päätöksellä. Nautin kirjan lukemisesta: kieli on sujuvaa, tarina on omalla tavallaan kaunis ja kaikesta rajoittuneisuudestaan, omituisuudestaan ja perhe-elämän vaikeuksistaan huolimatta Feldman kirjoittaa lapsuutensa olosuhteista lämpimästi, ymmärtäen yhteisöään ja itseään lapsena. Kirjassa ei ole katkeruutta, ei syyllistämistä, eikä myöskään yritystä kohottaa itseään yhteisön yläpuolelle. Pidin ja suosittelen.

16. Liisa Rauhakoski: Sitä menee Hollantiin ja alkaa puhua hollantia. E-kirja löytyi kun etsin mitä tahansa e-luettavaa. Säntäilevä tajunnanvirtainen omakustanne, aika rasittavaa luettavaa, olisi kaivannut rankkaa toimitustyötä että elämäntarinan kiehtovat ja kiinnostavat puolet olisi saatu kaivettua esiin. Luin loppuun junassa silkalla sisulla, kun matkaa oli jäljellä vaikka kuinka. E-kirja.

15. Elsa Anttila: Muovirahamiehiä ja perijättäriä. Absurdi lukukokemus. Olen joskus -90-luvun alussa lukenut Anttilan höpökirjoja, ja nyt tarvitsin matkalukemista - tämä löytyi e-kirjastosta. Kummallisen ajaton ja vanhanaikainen, päähenkilö oli kipakka maalaistyttö, joka lähti Helsinkiin herrasväelle lapsia piikomaan. Alkupuolella tarina olisi voinut sijoittua melkein mille tahansa vuosikymmenelle. Puolivälin tuntumassa alettiin puhua tietokoneista ja muovirahasta, jupeista ja elintasoelämästä, jossa tärkeämpää on se, miltä näyttää kuin se, onko varaa ylläpitää moista elintasoa. Huvittava, hiukan ajankohtainenkin tietoturvanäkemyksineen. Oudon tarinaton: tässä kertomuksessa ei oikein ollut mitään huippukohtaa tai käännettä. Piikatyttö päätyi yhtäkkiä kihloihin sivuhenkilön kanssa ja herrasväen kulissit murenivat. Onko joskus ihan oikeasti kirjoitettu ja luettu tällaista? Luin loppuun silkasta ällistyksestä. E-kirja.

14. Andrea Camilleri: Paperikuu. Matkalukemisena ennestään tuttu Montalbano-seikkailu. Oli mukavaa palata pitkän talvisen muuttopäivän jäljiltä aurikoiseen Sisiliaan. Tarina itsessään oli tuttu, nautin ärhäkästä, vanhenemisestaan huolestuneesta Montalbanosta, merestä ja ruuasta. Olisipa ollut lasillinen valkoviiniä kyytipojaksi! Tarinoinahan nämä eivät ole mitenkään erityisiä, mutta sopivat tällaiselle herkemmälle ihmiselle oikein hyvin.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

tammikuu 2021

13. Michele Obama: Minun tarinani. Luin uudestaan tämän energisen, hyväntuulisen, vahvan elämäkerran Obaman presidenttikaudelta.

12. Satu Rommi: Moottoripyörällä Himalajalle. Matkakertomus roadtripista Intiassa, Himalajan vuoristossa. En ole lukenut vielä ensimmäistäkään Intiaan sijoittuvaa matkakertomusta, joka olisi saanut minut haaveilemaan matkasta tuohon vilkkaaseen, värikylläiseen, ihmisiä ja vatsatauteja tursuilevaan maahan. Niin mukavasti kuin tämäkin tarina on kirjoitettu, niin ei silti. Kadehdin niitä ihmisiä, joille Intia on Juttu. Minulle tulee pelkästä lukemisesta liian tungoksinen ja vähän vatsavaivainen olo. Moottoripyörällä pääsee, vuoristotauti vaivaa, jyrkänteet ja solat tuntuvat hurjilta, maisemat ovat kauniita. Suositus matkakirjoista pitäville, varsinkin nyt kun matkailu on vähemmässä. E-kirja.

11. Dolly Alderton: Kaikki mitä tiedän rakkaudesta. Kun aloitin kirjan, tuli tunne, että olen liian vanha, liian naimisissa, liian eri sukupolvea, liian väärästä maasta, liian jotain ja en tarpeeksi jotain muuta. Deittailua, viinaa, bileitä ja sinkkuelämää Lontoossa ja sen liepeillä, omanapaista nöyhdän kaivelua ja itseterapiaa. Jostain omituisesta syystä jatkoin lukemista. Kirjoittaja pääsi jonkinmoiseen sopuun itsensä kanssa ja esitteli kolmikymppisen kaikkitietävyydellä oivallisia elämänohjeita lähinnä ystävyysrakkaudesta. Tavallaan pidin siitä, että kirjailija pääsi kiinni johonkin aikuiseen seestymisvaiheeseen, mutta sittenkin. Ja viimeiset parikymmentä sivua pyörittivät samaa teemaa uudestaan ja uudestaan: parisuhde ei ole ainoa rakkaussuhde tai välttämättä edes tavoiteltava ihmissuhde. Epäilemättä olen liian jotankin ja liian vähän jotakin muuta. Mutta tulipa luettua.  

10. Olli Sarpo: Antipastoraali - novelleja matkoilta ruokakauppaan ja sinne. Opiskelukirja: tehtävänä oli lukea 2010-luvulla ilmestynyt suomalainen novellikokoelma. Kokoelman löytäminen oli haasteellista, kun kirjastoon ei tällä hetkellä pääse hyllyjen väliin etsimään; kokoelma löytyi googlettamalla. Pidin. Lyhyitä, pieniä, melkein runomaisia pätkäsiä ruokakaupasta, matkalta ruokakauppaan, ruokakaupan liepeiltä. Vähän rujoja, syrjäytyneenkauniita. Luin niin kuin kertojaminä olisi kaikissa lyhäreissä sama hahmo: jonkinlainen mielensäpahoittajaa vielä rujompi ja syrjäytyneempi kaupunkilaistyyppi. 

9. Noriko Morishita: Tyttö ja teeseremonia. 15 oivallusta elämästä. Ihana! Näkökulmia läsnäoloon, vapauttaviin sääntöihin, luontoon, keskittymiseen. Aloin kaivata hyväätekevää tyhjyyttä ja merkityksillä lastattua estetiikkaa. Lukusuositus ystävältä - lue tämä!

8. Ben Rhodes: Obaman Valkoisessa talossa - presidentin neuvonantajan muistelmat. Rhodes aloitti Obaman kampanjatyöntekijänä ja pääsi puheenkirjoittajaksi Obaman presidenttiyden ajaksi. Ulkopolitiikkaan, erityisesti Iranin ja Irakin kysymyksiin sekä Kuuban tilanteeseen perehtyneen presidentin lähellä työskennelleen virkamiehen työelämä oli vaativaa, yksinäistä, kuluttavaa. Poliittiset elämäkerrat ovat minulle hankalia: en muista tapahtumia, en henkilöitä, en tapahtumien ajankohtia tai järjestystä. Amerikkalaiset poliittiset muistelmat ovat erityisen hankalia, koska lukijana en elä samaa heliosentristä maailmankuvaa - katson asioita pienen, Venäjän kainalossa olevan demokratian näkövinkkelistä. Kirja alkoi ja eteni työläästi, ja olin moneen kertaan jättämässä sen kesken, mutta sinnittelin eteenpäin samaa tahtia uuden vallanvaihdoksen tahdissa. Rhodes ryvettyi sähköpostiskandaalissa, ja ja kirjan loppupuolella ymmärsin, että koko kirja on kirjoitettu eräänlaiseksi todistajanlausunnoksi, oikeutukseksi sille, mitä ja miten tapahtui. Kirja on myös selkeästi piikki trumpilaiselle vallalle, vallankäytölle ja käsitykselle demokratiasta - yksi syy, miksi hyvin huojentuneena jaksoin jatkaa sitä eteenpäin. Jaksoin jälleen kerran ihmetellä sitä, miten keskeisessä osassa amerikkalaista politiikkaa retoriikka on. Väliä ei ole sillä, miten asiat ovat, vaan kuinka ne sanotaan. Olen iloinen että sinnittelin kirjan loppuun asti.

7. Sophie Kinsella: Love Your Life. Ava ja Matt kohtaavat kirjoitusretriitissä ja päätyvät yhteen. Retriitin sääntöjen takia he eivät tiedä toistensa oikeita nimiä, ammatteja tai muitakaan taustoja. Palatessaan normaaliin elämäänsä he sopivat jatkavansa ilman menneisyyden painolastia - voiko suhde tältä pohjalta onnistua? Herkullinen alkuasetelma! Kinsellan päähenkilöhahmot ovat rakastavia ja rakastettavia, iloisia, innokkaita ja alati positiivisia kouhoja, jotka aina ovat vähän eksyksissä elämässään. Tuttu tyyppikategoria ja ennalta arvattava lopputulos tekivät kirjasta todellista hymyilyttävää hyvänmielen luettavaa. Höttöä? Ilman muuta. Tyhjäpäistä? Ei. Hyväntuulista? Taatusti. Luin, hymyilin ja luin, pidin vaikka pystyinkin ennakoimaan suurimmat käänteet. Pidin, lämmin suositus niille jotka kaipaavat huoletonta hyvänmielen kirjallisuutta.

6. Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta. Viittäkymppiä lähestyvä kustannustoimittaja Tytti jää vuorotteluvapaalle pohtimaan elämää ja aikuista naiseutta; syväluotaus sinkkunaisen, vaihdevuosia lähestyvän naisen, työhönsä vähän hyytyneen naisen elämään, hauskasti aakkosittain järjestetty katsaus. Kuuntelin äänikirjana. Koska äänikirja on minulle vaikein laji, en saanut kaikkia tehoja irti, vaan moni oivallus ja mahdollinen samastumisen kohde jäi irralliseksi tai ilmaan. Ehdottomasti lukemisen (kuuntelemisen) arvoinen kepeän huumorin opus, lienee autofiktiota. Äänikirja.

5. Sheila Roberts: Uusi alku. Tällä hetkellä meillä ei pääse kirjastoon muuta kuin noutamaan etukäteisvarauksia, eli on siis tehtävä todellisia sokkohakuja ja -varauksia. En muista millä hakusanalla tähän opukseen päädyin (olisi hyvä muistaa, sitä hakua ei kannata ehkä käyttää uudestaan). Tarinassa luetaan elämän yksinkertaistamiskirjaa ja päädytään yksinkertaistamaan elämää. Kirjan päähenkilö muuttaa tuosta vain hups! johonkin suloisen idylliseen vuoristokylään ja yksinkertaistelee siellä uusien lukupiiriystäviensä kanssa. Heppoinen höpöhöpötarina oli jotenkin rönsyilevä ja juuri sen verran höperö, että luin sinnikkäästi loppuun, vaikka opus olikin aika tyhjä. Kirjan kaikki olennaisimmat tapahtumat osuivat viimeiseen pariinkymmeneen sivuun - rakenne josta en koskaan ole pitänyt. Tämä kirja olisi ehkä ollut paikallaan jossain etelän lämmössä, pienessä aurinko-meri-viini-lomapöhelössä. Tulipa luettua. 

4. Mary Marck: Yhteiskoululaisia. Nämä Helsinkiin, Suomen itsenäistymistä ympäröiviin vuosiin sijoittuvat tyttökirjat ovat aina olleet suosikkejani. Nimimerkin taakse kätkeytyy tuottelias kirjailija Kersti Bergroth. Luen niitä tyttökirjoja aina aika ajoin uudestaan, ja olin juuri pohtimassa, pitäisikö lainata joku Eeva-sarjan kirja kirjastosta. Oman kirjahyllyn siivousurakassa löytyi muutama sarjaan kuuluva nide, ja valitsin luettavaksi päähenkilöiden abikeväästä kertovan kirjan. Tarina on aina vain nuori: henkilöt elävät ja hengittävät nouruuden kiihkeydellä, kaikki tapahtuu aina tai ei koskaan, kestää tuhat vuotta tai sekunnin. Sarjaa on vaikea ajoittaa täsmälleen: kirjassa ei juurikaan viitata ympäröiviin tapahtumiin, tosin ylioppilasaineen aiheena on Tasavalta vai kuningaskunta - kokelaan on pohdittava kumpi vaihtoehto olisi parempi.  Minua viehättää kirjojen hengästyttävä dialogi, jonkinlainen ikuinen ja ajaton nuoruus - sillä juuri tuollaiselta tuntui abikeväänä ja juuri tuollaisilta ovat omat nuoreni vaikuttaneet tässä oman elämänsä kynnyksellä. Nopea nostalgiahumaus huolettomiin, onnellisiin aikoihin.

3. Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin. Olen säästellyt tämän kirjan uutta lukemiskertaa jo melkein vuoden ajan: aloitin kertaalleen ja totesin ettei aika ollutkaan oikea. Nyt vuodenvaihteen jälkeen tuntui hyvältä palata yönaisten pariin, etsiä elämänviisauksia ja kirjoittamisen huumaa. Tältä lukukerralta muistiin: Ole rohkea, ei haittaa vaikka pelkäät. Pelaa niillä korteilla jotka saat. Pohdittavaa taas kerran pitkäksi aikaa. Kankimäen näkyvä kirjoittamisen prosessi tekee lukemisesta aivan erityisen ihanaa. 

2. Marika Rosenborg: Te selviätte kyllä. Mahdollisuuksien parisuhde. Pitkästä aikaa parisuhdeopus: muistutteli taas kerran mieleeni sitä, kuinka tärkeää tunnepuhe ja erityisesti oma sisäinen tunnepuhe on. 

1. Denise Rudberg: Salainen koodi. Ruotsin sotavuosiin sijoittuva kepeä tarina kolmesta naisesta, jotka värvätään puolustusvoimiin koodinpurkajiksi. Takakannen perusteella kuvittelin vakavammaksi, mutta kirja olikin kepeää ajankuvahöttöä kolmesta naisesta, vaatteista, syömisestä ja nuorista herrasmiehistä. Koodinpurku ja naisten rooli sotahistoriassa on kevyt kehys tälle helppolukuiselle perus-chicklitille. Ihan kiva.


värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti