Toukokuun kirjat

Toukokuu oli töissä sekava ja aika rankka kuukausi. 

Ja mikä pahempaa: kirjasto oli suurimman osan toukokuusta kiinni! Ei taudin takia, vaan järjestelmän vaihdoksen vuoksi. Rakennukseen olisi kyllä päässyt sisälle, mutta lainaaminen, palauttaminen ja varausten tekeminen oli mahdotonta.
Olihan minulla tietysti kaikenlaista luettavaa omasta takaa ja kirjastostakin, mutta voi hyvänen aika silti! En ole huomannutkaan aikaisemmin, miten paljon teen lähes päivittäin tai ainakin monta kertaa viikossa varauksia tai ainakin hakuja kun pohdin kannattaako varata vai ei.

Kuukauden kirjoina Pörsti ja Keyes - lue!
Ja Brunettit tietenkin.

Koko vuoden luetut (TÄSTÄ)

 Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Muistiinpanoja muutamista vaatekaapeista. Toimittaja-kirjailijan esseetyyppisesti kirjoitettu, kauniisti soljuva kirja kuolevasta isoäidistä, vaatteista, minuudesta, identiteetistä, lapsettomuudesta. En oikein tiedä mitä ajattelisin ja kirjoittaisin tästä kirjasta. Se on kaunis. Kaunis muistokirjoitus isoäidille, jonka kanssa lapsenlapsi kokee velvollisuuksia, mutta ei saavuta läheistä tunneyhteyttä. Yhteys löytyy vaatteiden kautta, vaatekaapin raivaamisen myötä. Kirjoittajalle vaatteet ovat merkittävä osa identiteettiä, vaatteet eettisessä, kuluttajaystävällisessä, kestävässä mielessä - ja isoäidille myös, vaikkakin eri syistä. Kirjassa eletään välillä irrallaan kaikesta, Pariisissa, ilman vaatteiden määrittämää identiteettiä. En määritä itseäni vaatteiden kautta, en ainakaan samalla tavalla kuin kirjoittaja, siksi jotkut kirjan kuvailuista tuntuvat minusta kiertävän kehää, olevan turhia. Toisaalta teksti soljuu kauniisti, pakottomasti, herkästi - en voinut olla lukematta. Kun isoäiti on kuollut, jäljelle jää kolme vaatekappaletta, joiden kautta kirjoittaja asemoi itsensä suhteessa isoäitiin, nykymaailmaan ja itseensä. Kirjassa sivutaan eettistä vaatetuotantoa, vaatetuksen ajattomuutta ja vaatteelle asetettavia vaatimuksia, mutta siinä ei paasata eikä pakoteta olemaan asiasta samaa mieltä. Mietin vaatteitani ja vaatekaappiani, ostotottumuksiani. Mietin mikä minut sitoo isovanhempiini, sukuuni, tarinaani. Lämmin suositus tälle!

 Marian Keyes: Aikuiset ihmiset. Keyesin kirjoissa teemana on usein dysfunktionaalinen perhe. Tällä kerralla veljekset Johnny, Liam ja Ed vaimoineen ja lapsineen muodostavat todellisen kriisipesäkkeen. Tarina alkaa (tai päättyy) syntymäpäiväjuhlilta, joilla päähänsä tärskyn saanut Cara alkaa möläytellä suustaan totuuksia ja salaisuuksia perheen elämästä ja tilanteesta. Kirjassa edetään takaumien ja muistojen kautta kovaonnisiin juhliin: millaisia salaisuuksia ja kriisejä perheiden elämissä on, miten ne kietoutuvat toisiinsa, mitä tapahtuu, osaavatko perheen aikuiset käyttäytyä kuin aikuiset? Keyes osaa kirjoittaa kevyesti mutta silti painavista asioista, tässä kirjassa keskeisessä roolissa syömishäiriö ja kehonkuva. Sujuvasti etenevä tarina, alkupuolella henkilömäärä (päähenkilöt, heidän lapsensa ja kaikki sivuhenkilöt) oli vähän vaikeasti hallittava, mutta hiljalleen perheet kävivät tutuiksi. Pidin.

 Gretchen Rubin: Tee siitä tapa. Olen lukenut tämän kirjan useampia kertoja, aina muutaman vuoden välein. Tällä lukukerralla minua ärsytti (aiemmin ei niinkään). Ihan kohtuuttoman suuri osuus neuvoista ja tapojen muutoksesta liittyy syömiseen ja laihtumiseen. Ilmeisesti kehorauhaan liittyvä myllytys on läpäissyt jonkin sisäisen mekanismini, ja olen ruvennut kiinnittämään huomiota turhaan ja toksiseen laihdutuspuheeseen. Olen oppinut jotain uutta ja hyödyllistä, mutta samalla menetin tästä ihan mukavasta kirjasta ja sen neuvoista jotain olennaista. Lakkasin keskittymästä tapoihin ja tapojen muuttamiseen ylipäätään ja aloin lukea vain laihdutus-/ruokavalio-ohjeistusta. Kirjassa noin periaatteessa käsitellään paljon kaikkea muutakin kuin syömistä: siinä pohditaan tapojen muodostumista ja muuttamista, ja ihmisen luonteenpiirteiden merkitystä tapojen omaksumisella ja ylläpitämiselle. Tänä keväänä ei ollut tälle kirjalle suotuisa aika, vaikka niin kuvittelin.

 Donna Leon: Ylimpiä ystäviä. Italialainen välipala, taas vaihteeksi (stressiä töissä ym.) Komisario Brunettin asunnossa on häikkää: sitä ei itse asiassa ole virallisesti olemassakaan, tai se joudutaan ehkä purkamaan. Asiasta kertomaan tullut rakennusviraston virkamies saa surmansa oudoissa olosuhteissa - miksi? Mitä on sen kaiken takana? Leppoisa retki Venetsiaan, riittävän ei-pelottava rikos, hyvää ruokaa - mutta ei ihminen tarvitse.

Andrea Camilleri: The Track of Sand. Montalbano-dekkari ilta- ja välipalalukemisena. Montalbanojen lukeminen englanniksi on mielestäni vähän työlästä: varsinkin Catarellan kieli on käsittämätöntä (koko hahmo on käsittämätön) - minulle ei ole vieläkään selvinnyt, yrittääkö hahmo puhua sivistyneesti italiaa, mutta ajautuu koko ajan murteeseen, vai onko koko hahmo silkka vitsi. Tässä tarinassa rannalta löytyy hevosen raato, joka katoaa melkein samoin tein, Montalbanon kotiin ja komisarioon itseensä kohdistuu pientä uhkaa, kevytkenkäinen ruotsalaisnaikkonen Ingrid Sjostrom sekoittaa Montalbanon ja Livian suhdetta. Hypähtelevä tarina, hyvää ruokaa, melkoisesti erilaisia juomia ja kohtalaisen erikoisia tutkintamenetelmiä. Leppoisa välipala.

 Sirkku Salovaara: La mia Italia - ihana mahdoton Italiani. Sympaattisia pieniä tarinoita, muisteluksia, ajatuksia Italian ihmeellisestä ihanuudesta ja outoudesta. Kirja käynnistyi minulla työläästi, mutta hiljalleen pääsin matkaan mukaan ja ihmettelin Italian ihmeellisyyttä, oikullisuutta ja erikoisuutta. Olen viime viikkoina lukenut useampia Italiaan sijoittuvia tarinoita ja minua ihastutti erityisesti se, että tämän kirjan tarinat, stereotypiat, ihmiset ja tapahtumat ovat samassa linjassa: napolilaiset ovat napolilaisia, oliiveja viljellään samoin, suku on kovaäänistä ja rakasta kaikissa lukemissani kertomuksissa. Leppoisa nojatuolimatka, lue!

Jojo Moyes: Yömusiikia. Leskeksi jäänyt Isabel perii joltain etäiseltä sukulaiseltaan valtavan ränsistyneen kartanon ja muuttaa lapsineen sinne, kaikenlaisia asioita tapahtuu pienessä kylässä jossa pienet piirit remppaavat monien toiveiden kartanoa omista lähtökohdistaan käsin. Sekava määrä henkilöitä, lukujen lopuissa hirmu usein mystisiä paperilippusia cliffhangereina ja muutenkin sekava opus. En pitänyt tästä kirjasta: liian monissa hahmoissa oli liikaa negatiivisuutta ja suoranaista ilkeyttä, tarina oli jotenkin ontto ja loppuratkaisu kummallinen. Olen jo aiemmin huomannut, että nämä alkupään Moyesit (jostain syystä Moyesin tuotantoa suomennetaan käänteisjärjestyksessä!) ovat minusta aivan turhia kirjoja. Sinnikkäästi niitä lainaan ja luen, niissä toiveissa että löytäisin jotain suloisen huoletonta, ja pah! 

Donna Leon: Transient Desires. Uusin Brunetti-sarjan dekkari alkuperäiskielellä, aiheena ihmiskauppa, totuus ja valhe. Sginorina Elettraa vain vilahti tässä tarinassa, kreivi ja kreivitär eivät senkään vertaa. Tarinassa käsiteltiin ihmiskauppaa ja erilaisia ennakkoluuloja. Minua on alkanut hiukan häiritä se, etteivät Brunettin pariskunnan lapset vanhene oikeassa tahdissa. Ja komisarius itsekin on ollut viisissäkymmenissä jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Tässä tarinassa oli toimituksellisesti yksi häiritsevän keskenjäänyt kohta, vain muutaman lauseen mittainen, ja muutenkin lukeminen oli tällä kertaa poikkeuksellisen työlästä. Käytännössä keskityin niin huonosti, että luin kirjan kahteen kertaan: luin sivun verran ja palasin aina alkuun kun joku asia tai ajatus oli jäänyt ymmärtämättä. Pidän silti aina vain Brunetti-sarjan tarinoista, ne eivät ole liian hurjia.

värikoodisto
chicklit
dekkari
selfhelp
elämäntarina
matkakirja
tietokirja 
muu (proosa, klassikko, nuortenkirja tmv. kaunokirjallinen)