Suklaatikriizi

Tuolla edellisen postauksen kommenteissa HelmiNainen kyseli, että miksi suklaa ei ole palkitsemisissa.

Pitää tehdä ihan erillinen suklaatipohdinto.

Minulla on nimittäin meneillään semmoinen vaihe, että en kovin paljoa syö suklaata. Tai muutakaan karkkiherkkua.
Ei, älä pillastu tai hermostu!

Ei, en ole millään dieetillä, paastolla, tipattomalla tai mitään muutakaan.
Ei, en luultavasti ole mielenvikainen.

Se on vain vaihe.
Kait.

Joskus hamassa nuoruudessa kaikenmoiset herkut maistuivat oikeinkin hyvin.
muistan yhä kaihoisan elävästi mm. ranskanpastillivaiheen, pähkinäsuklaavaiheen ja muutaman muun vaiheen.
Silloinkin kyllä minulla oli semmoinen että enintään kaksi riviä suklaata kerralla ja päivässä.
ei, en ollut silloinkaan kait mielenvikainen

Kerran tässä vähän aikuisempana elelin pidemmän pätkän sillä tavalla että en syönyt mitään makeaa.
En mitään missä oli sokeria.
Se oli aluksi aika kinkkistä ja sitten ei enää ja sitten kun rupesin tekemään paluuta normaalimpaan olemiseen, sokeriset herkut eivät enää samalla tavalla maistuneet.
en muista enää miksi päädyin sokerittomaan elämään, mutta siihen oli joku järkevä syy. muistaakseni halusin testata että tuleeko terveellisesti syömisestä energisemmäksi. en tullut, mutta se johtui sitten kumminkin siitä että minulla oli (on) väsyttävä perusvaiva.

Nykyisellään aika usein ajatus jostain herkusta on paljon parempi kuin se herkku itse.
Ihan hirmu usein eka suupala on taivaallinen, toinen siedettävä ja kaikki sen jälkeen on lievää liioittelua.

 

Syksyllä minun teki kamalan usein mieli joko suklaata tai lakritsia ja usein myös kumpaakin yhdessä ja erikseen.
Saatoin syödä.
Aika usein tuli vähän kehno olo.
Enimmäkseen ennen joulua ja joulunakin herkuttelin aika vähän.

Joulun jälkeen vaan ei taas ole samalla tavalla maistunut sen pahemmin suklaa kuin muukaan makea herkku.
Otan kyllä jos ja kun jossain tarjotaan, mutta enimmäkseen en syö.
Saatan ottaa kotona kahvin kyytipojaksi suklaata, mutta ihan yhtä hyvin ehkä en.

Probleemi on siinä enimmäkseen, että ajatus on parempi kuin toteutus.
Suklaa on ihanan hivelevää ajatuksissani, mutta tosielämässä ei sitten kuitenkaan.
Ja tavallaan se on kyllä kamala kriizin paikka, kun tuijotat jotain konvehtirasiaa tai suklaalevyä ja koko sielu kippuroi siinä suklaan autuudessa, eikä se sitten oikeasti maistu yhtään siltä kuin mielikuvituksessa.

Niin että siksi suklaa ei ole henkilökohtaisessa palkitsemissysteemissäni.
Ei, en korvaa suklaata millään raikkaalla omenansiivulla tai appelsiininlohkolla, se olisi outoa, luonnotonta ja jotenkin todella kummallista. Manteleita kyllä syön, kun ne rapsuvat niin ihanasti.
Suklaa voisi olla palkitsemissysteemissä, minulla ei ole mitään suklaata vastaan. Tai mitään muutakaan makeaa herkkua.
Kannatan ehdottomasti ja lämpimästi PM:aa (=PieniMakea).
En vain juuri nyt käytä itse.
ei-mistään-erityisestä-syystä.
Tämä kaikki on jotenkin tosi noloa kun se on niin hirvittävän epäkeksiäkäistä.
Paheksun itseäni ja tuomitsen itseni epäonnistuneeksi keksiäkäisyyden toteuttajaksi.

Joskus minuun iskee semmoinen patologinen makeanhimo, mihin ei tehoa oikeastaan yhtään mikään ja silloin on luultavasti tuloillaan oikein kunnon migreeni tai joku muu ikävä vaiva.

Että semmoinen kriizi tänään.