yöllisiä outouksia

Nykyään kun herään yöllä, mietin ekana mikä päivä nyt on.

Toivon että olisi lauantai. Tai vielä mieluummin perjantai. Yleensä ei.

Sitten mietin että kuka tai ketkä mahtavat olla kotona.

Katson kelloa.

Mietin uudestaan että kuka tai ketkä mahtavat olla kotona.

Pitäisikö jonkun tulla vai onko jo tullut?

Joko joku lähti?

Mihin aikaan jonkun pitää olla töissä?

Nousen.

Lasken suljettuja ja avonaisia ovia, kenkiä eteisessä. 

Toivon että kenkien määrä täsmää siihen, minkä päivän kuvittelen olevan. 

 

En nykyään kuule öisiä tulijoita enkä menijöitä, en tiedä onko aamuvuorolainen lähtenyt enkä sitä, onko yöjalassa kävijä palannut kotiin.
Ja päivästä minulla on hyvin etäinen käsitys.
Enimmäkseen tajuan vain sen, että minulla ei ole vapaapäivää. 

Kaikkien vuosikausien huonostinukuttujen pätkäisten sekavien öiden tilalle on tullut outo pöpperöinen painava yöllinen sikeys.
Jos aamulla keittiöstä löytyisi komppaniallinen iloisia rumpujapärisytteleviä meripoikia, en yhtään ihmettelisi. Olisin vain että aa, niinhän se olikin että meripojat tulivat yöpalalle.

Aavemaisempaa on se, kun yön läpikin tiedän että joku laumasta ei ole kotona, ja silti tunnen hänet.
Jopa sen, joka on jo muutaman vuoden asunut toisaalla.

Lehtori oli alkukuusta muutaman yön reissussa. Keskellä yötä ihmettelin ihan älyttömästi, mihin hän on kadonnut.
Kävin etsimässä.
Vaikka tiesin, että hän on muualla.

Seuraavana yönä ihan varmasti näin hänet vieressäni kun menin vessaan. Ajattelin että potkaisen vähän jos se vielä kuorsaa.
Kun tulin vessasta, oli kadonnut koko mies.
Vaikka tiesin että hän on muualla.

Ihan sama juttu nyt, kun takahuoneen vierailija on muutaman yön muualla.
Kun yöllä menen vessaan, ihan varmasti kuulen suljetun oven hänen hengityksensä. Mokoma yöpuuskuttaja.
Kun tulen vessasta, huomaan että ovi onkin auki ja huone tyhjä. 

 

Outoja öitä tosiaan.