Tiedättekö, mitä inhoan aivan erityisesti?
Neuvolan lastenkasvatusoppaita. (no jaa, inhoan kyllä aika monia muitakin juttuja)
Olin aamusta Isoveljen kanssa koululääkärillä ja sain käteeni vanhemman opuksen "Pärjäämisopas murkun vanhemmille".
Se on täynnänsä maailmoja syleileviä ajatuksia. Meidän tehtävämme on antaa lapselle siivet ja juuret. Älä ole kaveri. Sinun ylittämätön oikeutesi on olla aikunen. Virtasen äiti keksi että syödään koko perheen yhteinen sunnuntaipäivällinen. Alkoholin välittäminen alaikäiselle on kiellettyä. Murrosikään kuuluvat äkilliset mielialan vaihtelut. Kuvittele että oma asumuksesi muuttaisi koko ajan muotoaan. Vanhemmuus on kuin kotitakki.
AAAARGH!
Sanallakaan ei kerrota, että miten käytännössä annetaan ne juuret ja siivet. Mutta annetaan kyllä näppärästi ymmärtää, että kunhan vain panet sunnuntaisin krakan ja/tai helmet kaulaasi ja katat yhteisen päivällisen pöytään, muuttuvat lapsetkin taikaiskusta sivistyneiksi keskustelijoiksi. Ja jos et siinä onnistu, on vika vain sinun kotitakissasi tai jotain.
AAARGH vielä uudelleen.
Kuka niitä oppaita oikein rustaa? (ja kenelle?)
Tuli ahd. ja angst. kun ajattelin että minun pieni poikaseni - joka siis todettiin nyt virallisesti murkuksi (hyppäys kasvukäyrässä näkyi ihan tällaisen harrastelijankin silmiin) - tuosta vaan vuodessa parissa muuttuu ihan tunnistamattomaksi ja pelottavaksi. Ja minun pitäisi muuttua samassa tahdissa kotitakiksi.
Aargh, vielä kertaalleen.
*
Inhoan myös ihmisiä jotka lässyttävät lapsilleen.
Meinasi hampaista irrota paikat kun kuuntelin julkisessa kulkuneuvossa ylenonnellisen pariskunnan läpäläätä pikku-mirkulle, jota ihan hirmuisesti jänskätti kun oltiin matkalla, ja on se hyvä juttu kun tulee koti-ikävä kun siitä tietää että koti on tärkee pikku-mirkullekin, joka on nyt jo ihan iiiiiiiiso tyttö kun juo jo kuuuuuumaaa kaaaaakaotakin ja hymyile mirkku niin otetaan kuva susta ja kuuuuuumasta kaaaaaakaosta.
Aargh sillekin.
*
Lisäksi inhoan jo valmiiksi tätä viikkoa, joka on täynnä toinen toistaan syvempiä logistisia sudenkuoppia. Kaikki mahdolliset karnevaalit, kekkerit ja kemut ovat siunaantuneet tälle viikolle.
Joka ikinen vuosi haluaisin lähestyä joulua hiljaisesti ja nöyrästi.
Ikinä en onnistu ennen kuin tämä the Viikko on ohi. (ja sitten onkin jo tuhannen kiire)
Ei muuten uskoisi että olen käsittämättömän hyvällä tuulella, ja ajattelin tehdä ihan oikeasti ja kunnolla töitäkin.
Lempijoululaulut
Koska olin aamulla ekana verstaalla ja kaikkein päättäväisin, virittelin (toistaiseksi hämmentävän hyvin toimivan) kompuutterini vastaanottamaan jouluradiota.
Harmillista on ainoastaan se, etten kehtaa joikua mukana.
Joululaulut ovat ihania!
Olen tullut siihen tulokseen, että tänä vuonna voisin rankata uudelleen lempijoululauluni: ehkä on jo aika päästää irti vanhoista traumoista ja kaunoista ja keskittyä tähän päivään ja hetkeen.
Monena aiempana vuonna suosikkejani ovat olleet Konsta Jylhän joululaulu, Profeettojen ennustus ("kerran vielä syttyy valo pimeään"; löytyy lasten virsikirjasta ainakin) ja ykkösenä ilman muuta En etsi valtaa loistoa - vaikka se onkin niin kovin soitettu. Kaikki kolme takuuvarmoja itkettäjiä, eri syistä.
Konsta Jylhän joululaulu tuo muistoja vuosien takaa - siskon koulun kuoron sitä laulamassa, ja kaikki ne vuodet jolloin sisko oli joulun alla väsynyt, kalpea ja laihtunut koulun orkesterin tiukasta harjoitus- ja esiintymistahdista. Kaikki ne vuodet, jolloin joulu ei tullut ennen viimeistä adventtia ja koulun suurta konserttia: välillä olin alkavan naiseuteni kourissa kipuileva, väliin angstinen teini, viimeisinä vuosina jo varhaisaikuinen.
Viimeisen kerran kävimme yksissä tuumin siskon kanssa yhdessä tyrskimässä läpi joulukonsertin hämmentävän joulunalusajan jälkeen: yhden ainoan viikon aikana valmistuin, kihlauduin, minut kutsuttiin elämäni ensimmäistä kertaa kummiksi ja oma kummisetäni kuoli yllättäin.
Muistan kuinka hautajaispäivän iltana istuimme siskon kanssa kirkon penkissä ja itkimme kuin vesiputoukset läpi Jylhän - sen ensitahdista viimeiseen toiveikkaaseen sointuun. (erityisen hyvin muistan vieressämme istuneen turkishattutädin kummastuneet mulkaisut)
Profeettojen ennustukseen liittyy siihenkin muistoja. Isoveljen päiväkerhoryhmä sitä lauloi. Isoveli oli pieni nelivuotias ja minulla vauva masussa ja se laulu oli ihan ihana.
Kohta joulun jälkeen olinkin sairaalassa ja moni asia oli yhtä kysymysmerkkiä.
Seuraavana vuonna - ja monta vuotta sen jälkeenkin - profeettojen ennustus toi elävästi mieleeni ne epävarmuuden harmaat päivät keskolan kohinassa.
Muistiinmerkintä jostain vuosien takaa: "muistan illan jolloin kuuntelimme sitä yhdessä, Pikkusisko kieri lattialla ja lapset lauloivat kirkkaasti. Minä silitin pyykkivuorta ja itkin niin. Itkin viimeistä raskauttani, itkin sitä kaikkea minkä läpi pieneni oli kuluneen vuoden aikana joutunut käymään läpi. Tänä vuonna kuuntelin sitä laulua aivan neutraalisti leipoessani ja kuin refleksinä aloin parkua, ulvoa suoraa huutoa. Miten niin onnellinen laulu voi herättää niin vahvoja, niin mustia muistoja: ´kerran vielä syttyy valo pimeään, kerran, vielä kerran uuden tähden nään`"
Ehkä näistä on tosiaan jo aika päästää irti?
Joulutilkkutäkistä bongasin rennonletkeän Suutari ja vieras. Joka kuuntelukerralla edellistä parempi.
Tulkoon joulu puhuttelee sekin vuosi vuodelta vahvemmin.
En etsi valtaa loistoa saa sentään jäädä listalleni, siitä en luovu.
Carrerasin versio Ramirezin Navidad nuestrasta on pitkästä aikaa nousemassa listalleni, ja nimenomaan joululauluina.
Ja vielä täytyy listalta löytyä tilaa komealle kuoroteoksena usein esitettävälle Adeste fideles (Nyt riemuiten tänne). Muistan koulun latinan tunneilta, kuinka sana sanalta kävimme läpi tuota laulua: ad-este "tulkaa luo" fideles "uskolliset"... Tänä vuonna kuuntelemalla kuuntelin sen joulukuun alussa joulukonsertissa: latinan kieli asettui tuttuna ja kotoisana korviini.
Kielellä - sanoilla - on minulle suuri merkitys. Sanoissa täytyy olla jyhkeyttä, nöyryyttä, runollisuutta, kekseliäisyyttä, rytmiä, voimaa.
Kaikissa näissä lauluissa on nimenomaan sanojen vahvuutta.
Omaan, aivan erilliseen kategoriaansa täytyy tietysti luokitella vauhdikkaat ja hauskat, tonttuhenkiset laulut: mitä olisi joulu ilman Sikaa tai M.A.Nummisen purevaa ja lyövää joulupukkia?
Mitä lempijoululauluja sinulla on? Ja miksi?
Harmillista on ainoastaan se, etten kehtaa joikua mukana.
Joululaulut ovat ihania!
Olen tullut siihen tulokseen, että tänä vuonna voisin rankata uudelleen lempijoululauluni: ehkä on jo aika päästää irti vanhoista traumoista ja kaunoista ja keskittyä tähän päivään ja hetkeen.
Monena aiempana vuonna suosikkejani ovat olleet Konsta Jylhän joululaulu, Profeettojen ennustus ("kerran vielä syttyy valo pimeään"; löytyy lasten virsikirjasta ainakin) ja ykkösenä ilman muuta En etsi valtaa loistoa - vaikka se onkin niin kovin soitettu. Kaikki kolme takuuvarmoja itkettäjiä, eri syistä.
Konsta Jylhän joululaulu tuo muistoja vuosien takaa - siskon koulun kuoron sitä laulamassa, ja kaikki ne vuodet jolloin sisko oli joulun alla väsynyt, kalpea ja laihtunut koulun orkesterin tiukasta harjoitus- ja esiintymistahdista. Kaikki ne vuodet, jolloin joulu ei tullut ennen viimeistä adventtia ja koulun suurta konserttia: välillä olin alkavan naiseuteni kourissa kipuileva, väliin angstinen teini, viimeisinä vuosina jo varhaisaikuinen.
Viimeisen kerran kävimme yksissä tuumin siskon kanssa yhdessä tyrskimässä läpi joulukonsertin hämmentävän joulunalusajan jälkeen: yhden ainoan viikon aikana valmistuin, kihlauduin, minut kutsuttiin elämäni ensimmäistä kertaa kummiksi ja oma kummisetäni kuoli yllättäin.
Muistan kuinka hautajaispäivän iltana istuimme siskon kanssa kirkon penkissä ja itkimme kuin vesiputoukset läpi Jylhän - sen ensitahdista viimeiseen toiveikkaaseen sointuun. (erityisen hyvin muistan vieressämme istuneen turkishattutädin kummastuneet mulkaisut)
Profeettojen ennustukseen liittyy siihenkin muistoja. Isoveljen päiväkerhoryhmä sitä lauloi. Isoveli oli pieni nelivuotias ja minulla vauva masussa ja se laulu oli ihan ihana.
Kohta joulun jälkeen olinkin sairaalassa ja moni asia oli yhtä kysymysmerkkiä.
Seuraavana vuonna - ja monta vuotta sen jälkeenkin - profeettojen ennustus toi elävästi mieleeni ne epävarmuuden harmaat päivät keskolan kohinassa.
Muistiinmerkintä jostain vuosien takaa: "muistan illan jolloin kuuntelimme sitä yhdessä, Pikkusisko kieri lattialla ja lapset lauloivat kirkkaasti. Minä silitin pyykkivuorta ja itkin niin. Itkin viimeistä raskauttani, itkin sitä kaikkea minkä läpi pieneni oli kuluneen vuoden aikana joutunut käymään läpi. Tänä vuonna kuuntelin sitä laulua aivan neutraalisti leipoessani ja kuin refleksinä aloin parkua, ulvoa suoraa huutoa. Miten niin onnellinen laulu voi herättää niin vahvoja, niin mustia muistoja: ´kerran vielä syttyy valo pimeään, kerran, vielä kerran uuden tähden nään`"
Ehkä näistä on tosiaan jo aika päästää irti?
Joulutilkkutäkistä bongasin rennonletkeän Suutari ja vieras. Joka kuuntelukerralla edellistä parempi.
Tulkoon joulu puhuttelee sekin vuosi vuodelta vahvemmin.
En etsi valtaa loistoa saa sentään jäädä listalleni, siitä en luovu.
Carrerasin versio Ramirezin Navidad nuestrasta on pitkästä aikaa nousemassa listalleni, ja nimenomaan joululauluina.
Ja vielä täytyy listalta löytyä tilaa komealle kuoroteoksena usein esitettävälle Adeste fideles (Nyt riemuiten tänne). Muistan koulun latinan tunneilta, kuinka sana sanalta kävimme läpi tuota laulua: ad-este "tulkaa luo" fideles "uskolliset"... Tänä vuonna kuuntelemalla kuuntelin sen joulukuun alussa joulukonsertissa: latinan kieli asettui tuttuna ja kotoisana korviini.
Kielellä - sanoilla - on minulle suuri merkitys. Sanoissa täytyy olla jyhkeyttä, nöyryyttä, runollisuutta, kekseliäisyyttä, rytmiä, voimaa.
Kaikissa näissä lauluissa on nimenomaan sanojen vahvuutta.
Omaan, aivan erilliseen kategoriaansa täytyy tietysti luokitella vauhdikkaat ja hauskat, tonttuhenkiset laulut: mitä olisi joulu ilman Sikaa tai M.A.Nummisen purevaa ja lyövää joulupukkia?
Mitä lempijoululauluja sinulla on? Ja miksi?
niin arkea...
verstaalla on hiljaista. Remppareiskat sorvaavat edelleen vessaosastoa kuntoon, UPM lähti hermolomalle etelään.
*
Isoveli ei eilen ensimmäistä kertaa ikinä halunnut lähteä sanataideryhmäänsä koska "on tyttöjen kanssa niin hauskat leikit kesken".
Annoin luvan jäädä kotiin leikkimään: pikkutontut juoksivat tyytyväisinä huoneesta toiseen ("jooko et nää tontut miettii, miten ne saa vietyä lahjat sinne preerialle?").
Yhteisiä, pitkiä, monipolvisia leikkejä on viime viikkoina riittänyt - ja koska on selvää, että niiden aika on enää hyvin rajallinen, olen tiukalla ukaasilla määrännyt ehdottoman leikkirauhan.
Silloin kun koko kauhukolmikko puuhaa yhdessä, ei kukaan aikuinen henkäisekään huoneeseen päin ilman erityisen pakottavaa syytä.
Leikki jatkukoon!
Kun tonttulan touhut oli koettu ja tonttulapset olivat lähdössä pihalle, ryhdistin itseni sohvannurkasta pystyasentoon ja ehdotin uimareissua.
Tonttutouhut vaihtuivat lennossa fort boyard-henkisiin sukellustehtäviin ("voittaako tänään kari-pekka vai sofia?").
Pikkusisko esitteli uimakoulun oppeja räpiköimällä lähihallin oudonmittaisen altaan kertaalleen päästä päähän ilman mitään apuja.
Pulikoinnin, saunan ja yhden huonosti nukutun yön jäljiltä olinkin loppuillan aivan kadoksissa.
*
Illalla koululla askarteluilta ja vanhempainyhdistyksen glögimyyntiä.
Oppilaskunnan jäsenet - myös Isoveli - toimivat askartelunohjaajina. Nostan hattua poikaselleni, joka ei koskaan ole tuntenut suurtakaan vetoa kädentaitoihin, ja on perinyt kykynsä nähtävästi tuplana sekä isältään että minulta.
*
Isoveli ei eilen ensimmäistä kertaa ikinä halunnut lähteä sanataideryhmäänsä koska "on tyttöjen kanssa niin hauskat leikit kesken".
Annoin luvan jäädä kotiin leikkimään: pikkutontut juoksivat tyytyväisinä huoneesta toiseen ("jooko et nää tontut miettii, miten ne saa vietyä lahjat sinne preerialle?").
Yhteisiä, pitkiä, monipolvisia leikkejä on viime viikkoina riittänyt - ja koska on selvää, että niiden aika on enää hyvin rajallinen, olen tiukalla ukaasilla määrännyt ehdottoman leikkirauhan.
Silloin kun koko kauhukolmikko puuhaa yhdessä, ei kukaan aikuinen henkäisekään huoneeseen päin ilman erityisen pakottavaa syytä.
Leikki jatkukoon!
Kun tonttulan touhut oli koettu ja tonttulapset olivat lähdössä pihalle, ryhdistin itseni sohvannurkasta pystyasentoon ja ehdotin uimareissua.
Tonttutouhut vaihtuivat lennossa fort boyard-henkisiin sukellustehtäviin ("voittaako tänään kari-pekka vai sofia?").
Pikkusisko esitteli uimakoulun oppeja räpiköimällä lähihallin oudonmittaisen altaan kertaalleen päästä päähän ilman mitään apuja.
Pulikoinnin, saunan ja yhden huonosti nukutun yön jäljiltä olinkin loppuillan aivan kadoksissa.
*
Illalla koululla askarteluilta ja vanhempainyhdistyksen glögimyyntiä.
Oppilaskunnan jäsenet - myös Isoveli - toimivat askartelunohjaajina. Nostan hattua poikaselleni, joka ei koskaan ole tuntenut suurtakaan vetoa kädentaitoihin, ja on perinyt kykynsä nähtävästi tuplana sekä isältään että minulta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)