taidan tarvita terapiaa

Työpisteeni tänä aamuna.

Mitään ei ole kadonnut, hälärit normaalisti päällä, vain kaappi on kaatunut.

Päälleni. Tai siis siihen missä olisin ollut työaikaan.

Jouduin kiipeilemään pöydän yli saadakseni tietokoneen, ja nyt istun epäergonomisesti nurealla puolella. Nettipiuhakin oikutteli.

*

Lapset haluavat mennä viikonloppuna Helsinkiin: ensin Heurekaan ja sitten Lintsille ja olla yötä hotellissa. Minulla on suunnilleen työpäivän verran aikaa keksiä, mitä teemme - vai menemmekö kauhukolmikon linjoilla.

Pääni on aivan tyhjä lasten kotimaanmatkailuideoista.

*

viikon liikunnat

ma: pyörällä töihin + pieni lenksa

ti: pyörällä töihin + sauvakävely

ke: pyörällä töihin + pyöräilyä muuten vaan

to: pyörällä töihin, kotiin mutkan kautta + pieni lenksa

työmatkapyöräilystä

tiedättekö sen, kun lukee jonkun matkakertomuksia?
Tulee heti matkustelevainen olo.

Jos lukee maailmanympäripurjehduksesta, alkaa varustella itseään maailmanympäripurjehdukselle - keskeistä on keinuvassa keittiössä laitettava ruoka.
Himalajanvaelluksia lukiessa iskee punatauti. Ja sitten miettii, että miten sanotaan sherpalle kohteliaasti että jos vielä kerrankin joudun juomaan jakinmaitoa, saan raivohulluuskohtauksen.
Kun päähenkilö matkustelee rahtilaivalla, alkaa suunnitella aamulenkkiä konttien ympärillä ja mitä laittaa päälleen kapteenin pöytään viimeisenä iltana, ja onko iltakonjakki hankittu.
Seikkailujuoksijat ja ultrajuoksijat suorastaan pakottavat lenkille, ja vähän harmittaa se, että taivaltaa ihan tavallista ja tylsää pururataa eikä mitään kuolemanlaaksoa ilman vettä ja evästä.

Yksi vain ei toimi: vaikka kuinka lukee pyöräsafareista, ei yhtään tee mieli pyöräillä.

*

viikon liikunnat
ma: pyörällä töihin + pieni lenksa
ti: pyörällä töihin + sauvakävely
ke: pyörällä töihin

hyvä maanantai

eipä sitten tullut aktiivilomaa.
Olin ajatellut että teen kaikenlaista liikunnallista melkein joka päivä.
Höh ja pöh.
Alkulomasta kävin pari kertaa lenksalla, juhannuksena kiipeilemässä ja uimassa - ja siinä se.

Viimeiset pari viikkoa makasin milloin minkäkin sohvan mutkassa ja paransin maailmaa kälyn (nato? kyty? mikälie?) kanssa. Ei tullut juurikaan paremmaksi; hänen rinnallaan minä olen huolestuttavan kevytkenkäinen ja moderni urbaaniliberaali (sellaisia ne ovat, maaseudun ihmiset!).
No, serkut lähtivät kotikonnuilleen eilen - on aika aktivoitua.

Minä valtasin pastakeittiön takaisin maalarin jäljiltä - ja keräsin laumani oman pöydän ympärille anoppilan sijaan. Vihdoin.
Makaronilaatikkoa, tomaattikeittoa.

Kävin kirjastosta hakemassa tuoreimman varaukseni ja luin samalta istumalta Tuomas Kyrön Miniän. Hykertelin, hiukan liikutuinkin. Ihana!
Tunnistin itseni: tällainen olo minulla on joskus hraH:n isovanhempien (lasten isoisovanhempien) luona. Vaikka he ovat tuhannesti joustavampia ja sympaattisempia - kaupunkilaisempia - kuin Kyrön hahmot. Kyrö tavoittaa tämän päivän (nuoren) naisen ja entispäiväin tosimiehen maailmojen yhteensovittamattomuuden. Kun ei puhuta samaa kieltä, vaikka puhutaankin: kun nuori tulee ideoineen ja ideologioineen sinne, missä tehdään niin kuin on aina tehty, pärjätään (*prkl*) vaikka hampaat irvessä, missä rakkautta eletään todeksi vaan ei puhuta.

Päivää oli aina vain jäljellä, joten vielä ehdin lenksallekin.
Ajattelin, että vietetään sitten aktiiviloman sijaan aktiivityöelämäänpaluu.
Nilkka alkoi narista ja puolen yötä hikoilin laiskuutta itsestäni ulos, mutta hyvä silti.