Laiskendag

Päänsärkypäivä, plääh sille.
Istun verstaalla ja tuijotan tyhjyyteen.
UPM:lla (Uusi Piällysmiäs, jos et tiennyt) on työuupumus ja jokapäiväisketutus. Jee.

*

Tiedättekö, mikä on ihan superkiva juttu?
E-kirja!
Lokoisasti istun kotisohvassa ja lainaalytkäytän tenttikirjan omalle hienolle lääps-viuhilleni, ja siellä on. Lääps-viuh luen silloin kun tykkään, ei vie ylimääräistä tilaa veskassa ja on lääps-viuhin hyötykäyttöä.

Tiedättekö, mikä on vielä enempi superkiva juttu?
E-lehtileike!
Ei tarvitse komuta jossain pölyisessä yliopiston kirjastossa tonkimassa, että onko se lehti, ja jos niin missä.
Lääps ja viuh lakaisen tiedoston lääpsille, ja siellä on. Luen kun sopii.
Ei ole tentissä onnistuminen enää kiinni siitä, ehtiikö kirjan tai artikkelin lukaista yölainana, tai löytääkö sen tuurilla jostain kirjastosta ennen viimeistä tenttiä.

Niin kannatan ee:tä. Lisää eetä minulle!
Kaikki tenttikirjat eeksi, nyt heti!

Ainoa heikko puoli on se että lääps-viuh aiheuttaa - varsinkin kun lönöttää huonossa asennossa sohvassa lääpsimässä - niskajumia, mikä puolestaan aiheuttaa päänsärkyä.

*

Eilen oli dramaattinen käänne verstaalla.
UPM sai vainoharhaisuuskohtauksen ja alkoi meuhkata että sen lompakko on varastettu. Etsittiin pöydältä ja pöydän alta ja laukuista ja roskiksista ja vaikka mistä ja minä ajattelin että jo nyt on työuupumus hetkessä tullut pahaksi.
Sitten muistimme että aamupäivällä oli ollut yksi tyyppi meillä istuksimassa.
UPM soitti sille, ja kävi ilmi, että se oli vahingossa luullut UPM:n lompsaa omakseen ja ottanut sen mukaansa. Sillä oli sitten kukkaro kummassakin taskussa.
Se tyyppi käy meillä joka päivä istuksimassa (ne ovat varmaan palavereja?), niin että arvatkaa vaan kuittaillaanko täällä ainakin kuukauden päivät siitä. Jee.

Kotona ei ollut dramaattisia käänteitä.
Mutta Pikkusisko oli hyvällä tuulella. Sillä aikaa kun me kävimme kaupassa, se lapsukainen imuroi eteisen ja järjesti kenkähyllyn ja jotain muuta, mitä en enää muista. Ai niin, oli ulkona leikkimässä. Ja soitti kolme kertaa että joko te tulette.

Minä yritin eilen olla tyylikäs ja menin vaate- ja kenkäostoksille.
Sovitin muutamia kivoja kenkiä, en nähnyt yhtään vaatetta, hiplasin merkkilaukkuja ja -kukkaroita ja ihmettelin että jos ostan sellaisen niin ei jää enää rahaa laitettavaksi sen sisälle.
Sitten ihan vahingossa ostin ananaksen ja cantalopemelonin.
Sattuuhan sitä.



*
ps. miten minusta tuntuu että tuon melonin nimi on kirjoitettu väärin?
Mikä ihme se voi oikein olla?
Se ei ole vesi- eikä hunaja- eikä se yksi mikäsenyttaasolikaan? galia?
Se on se entisaikainen verkkomeloni.
Kantalooppi? Quantalope? Cantaloupe? Kantaluuppi?
En jaksa tarkistaa.
Se on ihan älyttömän hyvää, varsinkin anananksen, rypäleiden, sitruunamehutirskauksen ja pähkinärouheen kanssa. Kokeilkaa vaikka.
Jos haluaa oikein luksustella, voi ottaa vähän valkohome- tai vuohenjuustoa oheen myös. (mutta se juusto pitää syödä erikseen. Vähän niin kuin jälkiruokana)

stressinhallinta hukassa?

jokaiseen kelvolliseen äitityöpäivään kuuluu aina yksi uroteko, semmoinen sankarillinen juttu.

Sitä luulee pienessä mielessään aamulla, että päivän uroteko on ihan helppo.
Vaikka nyt esimerkiksi lapsen laahaaminen lisäselvitystutkimuksiin lääkäriin. Pala kakkua, vai mitä?
Ystäväsi googletin ja suomikaksneljä ovat myötämielisesti kertoneet, että ei syytä huoleen. Menet ja viet lapsen sinne.
No, sitten se tutkimus, joka ehkä ja mahdollisesti saattaa joillekuille yksittäisille henkilöille aiheuttaa lievää ja nopeasti ohimenevää epämiellyttävää tunnetta, aiheuttaakin lapsessa massiivisensorttista pahoinvointia ja ahistusta.

Olet ihan että ooo, päivän uroteko selätetty.
Ja pöh, ja mitä vielä!
Eipäs olekaan.
Lääkärin silmät alkavat säteillä tohtorihousetyyliin kun se rapistelee niitä lapsesi tutkimustuloksia ja lapsi kärsii aina vain varsin lievistä nopeasti ohimenevistä epämiellyttävyyden tunteista (kuljettaa vielä tuntia myöhemmin mukanaan oksennusvatia ja näyttää hikoilevalta).
Ei kiva tunne, mutta urotekoisa. Päivän uroteko - done.
Mitä vielä.
Se lääkäri, silmät riemastuneina, määrää lisää lisätutkimuksia. ("ei se ole kovin epämiellyttävää; selvitetään nyt ihan varmuuden vuoksi")
Lapsi näyttää jossain määrin epäluuloiselta.
Itse päätät että et mene googlettimeen etkä suomikaksneljään. Et varmalla niin.
Sinulla ei ole sydäntä pakottaa lievästä epämiellyttävyyden tunteesta kärsivää lasta kouluun, vaan lähetät sen isovanhempien hellään huomaan ja olet urotekosi siltä päivältä selättänyt.

Mitä vielä.
Kohta se lapsi soittaa, että sillä on muuten tämän epämiellyttävyyden lisäksi joku outo tauti, jota ei pysty sanoin kuvailemaan.
Ystäväsi googletin (kuvahaku, luonnollisesti), suomikaksneljä, koulun terkkari ja huolestuneet isovanhemmat antavat toinen toistaan huolestuttavampia kiehtovampia ehdotuksia, joista denguekuume ja/tai lepra ovat lievimmästä ja todennäköisimmästä päästä.
Sinniät työpäivän loppuun joltisellakin pseudoläsnäolevalla panoksella ja olet valmiina päivän toiseen urotekoon.
Tulet kotiin ja huomaat, että ei se nyt aivan henkihieverissä kuitenkaan ole se lapsi.
Uroteko selätetty!

Mitä vielä.
Se vaiva osoittautuu tarua ihmeellisemmäksi ja iskee uudelleen, vähän suuremmalla voimalla. (googlettimen kuvahaku, suomikaksneljä)

Sitten muistat, että pitää mennä ilmoittautumaan tenttiin ja maksamaan tenttimaksu.
Menet nettiin.
Sähköposti ja wilma hyökkäävät kimpppuusi.
Siihen kimppuun, joka on jo kahden yhä vallalla olevan urotyön jäljiltä keveässä hälytystilanteessa tai ainakin ylikierroksilla.
Rupeat sinkauttelemaan sähköposteja oikealle ja vasemmalle.
Esseestä saat kökkömäisen palautteen, huomaat että vanhempainyhdistyksen vuosikokouksen kokousmateriaali on aina vain printtaamatta, pari wilmaviestiä vaatii nopeaa reagointia, lapsen salakavala tauti hiipii taas lähemmäs, jääkaappi on tyhjä, ruoka on lopussa ja kasvavalla nuorisolla on nälkä.
Syöksähtelet hallitsemattomasti puolelta toiselle hyperventilaation partaalla.
Yrität ruokkia ja syödä, mutta et pysty, koska se kokousmateriaali on edelleen printtaamatta.
Printtaat ja se materiaali syöksyy tulostuskaukalon sijaan lattialle.
Rupeat hoitamaan yhtä toista maksujuttua ja nitomaan kokouslappuja ja vastailet sähköposteihin ja kehität suhteettoman angstin esseen palautteesta, kissanoksennuksesta, siitä että yksi lapsista on lukenut kirjansa loppuun ja niiskuttaa ja muutamasta muusta jutusta ja äkkiä tuntuu siltä että lyts tiejyrä on ajanut ylitse. Ja meinaat ruveta itkemään silkasta ylikuormituksesta.
Se pahuksen tenttimaksukin on aina vain maksamatta.

Illalla vanhempainyhdistyksen kokouksen jälkeen asiat jotenkin loksahtavat kohdilleen, jokainen juttu naurattaa - ihan niinkuin kuuluukin - koska mikään niistä yksittäin ei ole edes vakavan tai huolestuttavan lähitienoilla, vaan ihan normaalia ja tavallista (ja se ekan esseenkin palate on ihan asiallinen, jos totta puhutaan. Taisit olla vähän kiihtynyt?), joskin kukaties vähän ylenpalttisella vauhdilla yllesi vyörytettyä.
Ja ainoa asia mikä hiukan ottaa päähän on se, ettei viitsi ottaa edes pientä lasillista viiniä, jos nyt kuitenkin täytyy vielä yön selkään lähteä kyöräämään sitä omituistautista lääkäriin.
Vaikka sekin on jo melkein kunnossa.
Sitä paitsi, uni tulee ilman viintäkin ihan vaivattomasti.

Pitäisiköhän jotenkin treenata noita stressinhallintataitoja?

pää esseessä

verstaalla taasen.

Viikonloppu meni pää esseessä. Melkein valmis.
Kärsin akateemisen itsetunnon alenemisesta, yleisestä epävarmuudesta, tietohetteikköön vajoamisesta ja lähdeviitteistä, joita en millään jaksaisi merkitä niin kuin kuuluu. (miksi ei saa sanoa, että ihan varmalla tää juttu oli jossain siellä kirjassa, vasemmalla sivulla?) Sitten kärsin myös siitä, etten tiedä, mitkä kokonaisuudet ovat päälukuja ja mitkä alilukuja. Tai siis tiedän, mutta tarvitsisin lisää niitä alilukuja. Pitäisi varmaan lisätä vielä yksi asiakokonaisuus, mutta *huokaus* se tiedonetsintä.

Ensin se esseeni oli ihan kamala. Sitten sain idean, ja siitä tulikin muutamalla uudelleenjärjestelyllä aika hyvä. Nyt se on taas aivan toivoton.
Miten se ei yhtään pysy paikoillaan, staattisessa keskinkertaisuudessa?

Kaikkein tyhmintä on se, että pitää antaa itse itselleen arvosana.
Mahtavatko ne rohvessoorit mitään muuta lukeakaan siitä työstäni kuin sen arvosanan? Jos laitan itselleni että kymppiplus, niin saanko sitten myös kymppiplussan? Vai niikertyvätkö ne nauruun alta aikayksikön?

En meinannut saada konetta pysähtymään mitenkään. Teki mieleni laukata ympyrää ja laulaahoilottaa. Kysyin hraH:lta, että mikä on se biisi jossa ollaan kaamasen tiellä. Se soi pollajukeboksissani Junnu Vainion vinolla äänellä laulettuna.
En sitten laulanut sitä kuitenkaan.
Soi myös Makeasti oravainen.
Se on ihana.

Ihan kaikkein pahinta on se, että yleisessä ylikierroksisuudessani pakkasin työvermeet vähän huolimattomasti, ja nyt olen liikenteessä ilman näköapuvälineitä.
Kehvatsun keski-ikä! Ei meinaa katseeni kirkas kohdentua näytölle ensinkään.