Melkein syvällistä

kävin eilen keskustelutilaisuudessa kuuntelemassa asiaa naiseuden elämänkaaresta - tai jostakin sentapaisesta.
Mielen päälle jäi kuitenkin kolkuttelemaan tämä armoton suorittamisen pakko, joka monia tuntuu vaivaavan: esitelmöitsijä alustuksessaan vain hipaisi aihetta.
Itse olen sitä paljon pohdiskellut.
Vuosi sitten odotin paastonaikaa ja sitten paastosin.
Tänä vuonna olen heti vuodenvaihteesta asti kapinoinut kuin mikäkin uhmaikäinen - en haluu, en viitsi, onko pakko jos ei haluu?! Pysähdyin kuulostelemaan tuntemuksiani: onko tästäkin asiasta tullut joku suorittamisen mittari? Eihän paastonajan tarkoitus ole hankkia irtopisteitä? Senhän pitäisi olla suunnaton mahdollisuus hidastaa, hiljentää, keskittyä, olla kahden itsensä kanssa.
Päätin olla suorittamatta.
On muuten melkoiset suorituspaineet.

**

Kävimme eilen myös uimassa. Hallissa oli ollut joku vikaannus ja altaan vesi oli kaksi astetta normaalia kylmempää.
Jäätävää suorastaan.
Uhmaikäinen minussa heräsi tässäkin kohden: onko pakko jos ei haluu ja on kylmä?
Ihme kapinahenkeä.
Uin puolen tuntia, olin kylmissäni ja käsi tuli pahemmaksi.
Plääh sille!

*

Keskusteluillassa piti pohtia, mikä olisi oman elämäkerran nimi ja mikä olisi sen luvun nimi, joka kertoo tästä päivästä, hetkestä ja elämäntilanteesta.
Minä tiesin heti - kirjan nimi olisi tietysti Kinttupolut ja luvun nimi Keskellä elämää. Tai ehkä Elämän keskellä.
No jaa, voisi se olla Kaaoksenraivaajakin.

*

...enpä tiedä, ei taida olla mitään sanottavaa