tiistai 22. maaliskuuta 2011

tyttöjen välisestä ystävyydestä

kuuntelin eilen takapenkin räpätystä. Isosisko ja kaverinsa olivat harrastuskyydittävinä.
"mun känässä onkin tämmönen, mä en näytä sitä sulle"
"meijän ope onkin..."
"muistaksä mitä ope sit sano - hihii- ei me voida kertoo sitä!"

Saatoin melkein kuulla kuinka Isosiskon päässä kiehui ja kuohui: kaksi entistä luokkakaveria vahvana kimulirintamana ja hän ihan yksin tässä maailmassa.
Kerrankin olin ajan tasalla ja tartuin aiheeseen kotona ennen väistämätöntä mökötyskohtausta. Saimme Isosiskon kanssa aikaan täydellisen hyvän keskustelun ystävyydestä, kaveruudesta, pätemisestä, epävarmuudesta - siitä kannattaako mennä joukon mukana nokittelemaan, ja mistä kertoo jatkuva leveily ja leuhkiminen.
"nyt mä ymmärrän miksi se aina höpöttää niistä samoista jutuista", totesi Isosisko helpottuneena.
Pohdiskelimme että tämä entisten luokkakavereiden harrastama tyyli johtuu varmaan eniten epävarmuudesta, ehkä vähän kateudestakin: kun ei oikein tiedetä, miten pitäisi suhtautua toisaalla koulua käyvään, kun ei oikein tiedä, millaisista asioista yhdessä voisi jutella. Ja että se kyllä menee ohi: joko ystävyys vahvistuu ja niitä yhteisiä asioita löytyy, eikä tarvitse turhilla leveillä - tai sitten ystävyys muuttaa muotoaan.
Typykkä oli iloinen ja nauravainen koko loppuillan.

Minä puolestani olin kovasti mietteliäs.
Minulla kun nuo ketutuskertoimet nousevat aivan huippulukemiin juuri tuollaisesta pikkutyttöjen harrastamasta hienovaraisesta hihittävästä ulkopuolellejättämisestä. Se kun on aikuisen korviin niin kovin läpikuuluvaa (-näkyvää?), eikä siinä tietyssä mielentilassa edes vastata aikuisen hienovaraisiin keskustelunohjauksiin.

Viikonloppuna pohdiskelin näitä aivan samoja asioita aikuisvinkkelistä: miten helppoa ja mutkatonta onkaan lähteä mukaan sellaiseen tyhjänpäiväiseen kilpalaulantatilanteeseen, jota ei oikein uskalla edes itselleen tunnustaa - muulloin kuin yksinäisellä armottoman rehellisyyden hetkellä.
Miten helpottunut onkaan olo, kun pääsee, päästää, sellaisesta irti.
Kun on henkistä tilaa räpiköidä ihan omilla siivillään, omalla tyylillään.

Jos olisin itseäni tatuoivaa tyyppiä, pitäisi varmaan jompaan kumpaan kämmenselkään kaiverruttaa ikiloistava motto: "kukaan ei voi saada sinua tuntemaan alemmuutta ilman omaa lupaasi".
Siinä henkistä perintöä kahdelle kaunokaiselleni. Ja poikasellekin -vaikka hän onkin (isänsä tapaan) riippumattomimpia tyyppejä jonka tiedän.

3 kommenttia:

  1. Juuri tuo on syy miksi minulla on harmittavan vähän naispuolisia kavereita. Tuo tietynlainen kikattelukulttuuri kun säilyy joidenkin ihmisten (etenkin naisten) keskuudessa ihan aikuisiällekin. Miehet on jotenkin suorapuheisempia monesti, ei aina, osataan sielläkin juoruilu, mutta siellä on niin paljon helpompi esittää se, "Hei, mikäs nyt mättää?" -kysymys ja siellä jopa saattaa sen vastauksenkin siihen saada. Naisten keskuudessa syntyy jotenkin helpommin se "me" ja "nuo muut" kahtiajako, miehillä siihen useammin tarvitaan joku urheilulaji ;)

    VastaaPoista
  2. Tytöt on niin hankalia! Just tuollaisia. Ja yleensä kolme tyttöä ei vaan toimi. Aina on joku, joka tekee asiat hankalaksi. Jättää toisen syrjään. Kiusaa.

    VastaaPoista
  3. Salattu minä: samoin sanoin! En vaan jaksa sellaista...

    Iina: tuotakin kolmikkoa kuunnellessa on välillä vaikea uskoa, että ne ovat kavereita keskenään!

    VastaaPoista