työviikon alussa taas

viikonloppu meni taas.
Käsi ja pää reagoivat sielun- ja mielentilaan oikuttelemalla. Luultavasti sen takia, että olen virkkilöinyt vimmaisesti aina kun siihen on ollut mahdollisuus.
Omaa mielentilaa voi hoivata vaikkapa juhlimalla kaverin tasavuotisia, tekemällä levollisia ja rauhoittavia asioita ja (kuten sanottua) virkkilöimällä mielipuolisesti.
Kuukautisvaivoista kärsivään esimieheen tehoaa näköjään aika - ja päättäväinen hyväntuulisuus.

**
Lapset aloittivat lomansa. Ovat kuulemma olleet luomassa lunta isoisovanhempien luona. Siis syömässä lättyjä ja kaurapikkuleipiä.
Kai sekin lomasta käy. Luulisin ainakin.

**
Mietin kaikenlaisia. Vaikkapa kielenkäyttöön liittyen.
Eilen bussissa kuuntelin äidin ja poikansa keskustelua. En kuikkinut taakseni, mutta arvelin että napero oli kymmenen korvilla. Poikanen kertoi äidilleen mitä kaikkea kivaa oli isän kanssa vapaapäivänä tehty. Eipä siinä mitään, mutta kun poikasen joka toinen sana oli tuo ikiaikainen v-alkuinen välimerkki.
"sit me v mentiin sinne v elokuvaan ja se oli ihan v:n hyvä!" - pienen pojan kirkkaalla äänellä, itsestäänselvästi ja innostuneena.
Ensin ajattelin, että kuulin varmaan väärin.
Ja sitten pöyristyin.
Jollain tasolla melkein hyväksyn sen, että vanhempien epäyttämä ja raivostunut teini sylkäisee mokoman sanan vanhemmilleen heikkona hetkenä, mutta sitä en millään tavalla ja tasolla pysty tajuamaan, että tämän päivän kymmenkesäiselle v on silkka välimerkki.
Ei edes voimasana; ei mitään, jota kielikoodisto rajoittaisi - pelkkä sana vain.
Ja tietysti pöyristyin vielä enemmän, kun vanhempi ei millään tavalla puuttunut siihen.
Se oli hänellekin pelkkä välimerkki.
Minun nuoruudessani sanottiin niiku. (vrt. "sit me niinku mentiin niinku sinne leffaan ja se oli niinku hyvä")

Mitä tämän päivän nuoriso käyttää, jos tosissaan pitää kirota?
Ei kuulosta minun korvaani kovinkaan vakuuttavalta sadatella että niikuniinku.

Aika surullista, jos nuoriso ei osaa edes kiroilla kunnolla.