kun maailma ei riitä

Miten tuo Pinkki aina onnistuu noilla parisuhdekirjoituksillaan inspiroimaan!
Kovasti kolahti heitto: parisuhdemalli tulee leffoista.

Miten monen asian malli oikeasti tänä päivänä tulee leffoista? Tai sosiaalisesta mediasta?
Hamassa nuoruudessa kaikki halusivat asianajajiksi, kun Ällimäkbiil oli niin hohdokas ja amerikkalainen oikeussaliretoriikka niin upeaa.
Parisuhteessa pitää olla herkeämätöntä intohimoa ja ailavjuuta ja palvontaa.
Kodin pitää olla pohdittu ja sisustettu ja sees.

Jollain omituisella tavalla tämä kaikki kietoutuu tämän päivän naiseuteen ja äitiyteen: asetamme itsellemme aivan omituisia mittareita sen suhteen mitä kuvittelemme muiden elämän olevan tai muiden meiltä odottavan.

Entäs sitten jos ja kun joka päivä olisi herkeämätöntä intohimoa ja ailavjuuta?
Kai sekin joskus rupeaisi tuntumaan vaan ihan tavalliselta arjelta? Ja sitten pitäisi olla vielä enemmän herkeämätöntä intohimoa ja vielä enempi ailavjuuta ja miehen pitäisi palvoa vielä enemmän? Ensin se toisi kukkia joka päivä. Sitten eivät kukat riittäisi, pitäisi tuoda jalokiviä. Ei riittäisi nekään, kohta se tulisi avoautojen kanssa. Pian pitäisi vakuutella rakkauttaan lentokoneella ja sitten kokonaisella kaupungilla.
Kun maailma ei riitä.

Ei riitä se, että leikkii lasten kanssa ja siivoaa ja laittaa ruokaa ja opiskelee ja on intohimoinen. Ei.
Pitää leikkiä vielä vähän paremmin.
Siivota jonkun verran enemmän.
Laittaa gourmetruokaa päivästä toiseen.
Kehittää itseään aamusta iltaan, jumpata ja nyppiä.
Ja voi hyvänen aika, olla aamusta iltaan ja illasta aamuun intohimoinen.
Silti tosiasia on se, että vaikka kuinka ylittäisit itsesi ja tekisit enemmän ja paremmin, nekin asiat alkavat jonain päivänä tuntua arjelta.
En tiedä muista, mutta vuodesta toiseen minä hoen lapsille joulun aikaan että vaikka joulu kiva onkin, niin ei se olisi kiva, jos sitä olisi joka päivä. Pitää olla arkea.
Ihan kaikkein eniten tarvitaan sitä: arjen sietoa. (olen aika huono siinä)

Ja parisuhteessa: pitää osata nähdä tai kuulla se tapa, jolla parisuhdeosapuoli lähestyy.
Kyllä niin kummalliselta tuntuisi, jos hraH alkaisi hokea että oletpa kaunis kun völjystän liisterisissä  ja tapettiriekaleisissa röntsäverskoissani. Tai että se aamu aamun jälkeen toivottelisi että ailavjuu kun minulla on tukka pörrössä ja murisen kun en saa herätä rauhassa. Puhumattakaan siitä herkeämättömästä intohimosta. Minä olen kuulkaa väsynyt ihminen, ei siinä kauheasti intohimoja viljellä.

Mutta aika prinsessalta tuntuu silti joka aamu, kun se kaivaa omegakapselit kaapista ja tyrkyttää niistä yhden minulle.
Että se välittää niin paljon: pitää huolta etteivät nivelet nitku ja että ajatus juoksee.
Tai kun se kaikkien näiden vuosien jälkeen avaa minulle oven. Sanoo että anna kun mä otan sen kassin. Tai sanoo lapsille että antakaas äidin nyt vähän aikaa olla. Tai kun se katsoo minua niissä liisterisissä verskoissa ja sen silmistä huomaa, että se näkee ihan jotain muuta.
Silloin voi kyllä hetkeksi laittaa väsymyksen syrjäänkin...